Nuoria, arkea ja juhlaa

Helsingin Taidehalli – Nuoret 2019. Avoinna 26.5. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. HAM Helsingin taidemuseo – Pawel Althamer: I (am). Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-19.Kiasma, Helsinki – Iiu Susiraja: Kuivakka ilo. Avoinna 28.7. saakka, ti 10-18, ke-pe 10-20.30, la 10-18, su 10-17.

Nuorten näyttely on saavuttanut jo varsin korkean 80 vuoden iän. Se on ollut tärkeä nuoren taiteen esittelyn foorumi, ja siinä mukana olleista moni on luonut myöhemmin merkittävän uran. Aina se on herättänyt ja herättää yhä kysymyksen: mitä uutta on tulossa? Toki täytyy muistaa, että katselmus on aina myös kokoajiensa näköinen.

En tiedä onko tässäkään katselmuksessa mitään mullistavaa uutta. On kuitenkin sujuvasti tehtyä taidetta, varsinaisia floppeja ei nähdäkseni mukana ole. Video hallitsee, mutta on mukana muitakin lajeja, perinteisiäkin kuten maalausta, grafiikkaa ja veistoksia. Kaikissa lajeissa installaatiotyyppinen ripustus on valttia.

Nuorten videoteoksissa tekstin osuus on merkittävä. Tuntuu, että taiteilijat eivät luota kuvan voimaan, vaan selittävät sitä tarinalla. Ehkä kysymyksessä on tämän päivän trendi, mutta usein teos toimisi vähemmälläkin tekstillä varustettuna.

Leena Pukki, Täydellisyyttä etsimässä, 2017-2019, vaha-animaatio, HD

Leena Pukki: Täydellisyyttä etsimässä, 2017-19

Toki teksti voi toimia myös hyvin kuten Leena Pukin vaha-animaatiossa Täydellisyyttä etsimässä. Siinä naisen kasvoja – nenää, leukaa, otsaa – muokataan aina ohjeiden mukaan. Taide ja plastiikkakirurgia heittävät teokseen kiinnostavan kaksoisvalon. Pukki sai yhdessä Nadiye Kocakin kanssa näyttelyn yhteydessä jaetun Maecenas killan stipendin.

On mukana toki kiinnostavia maalauksiakin kuten Siiri Haarlan väkevät ja suorasukaiset piknik-kuvat tai Astrid Strömbergin samoja kasvoja toistava Alkuperäiset. Elina Aution säleteokset sijoittuvat maalauksen ja reliefin rajoille.

Siiri Haarla, Picnic, 2018, öljy kankaalle, 150 x 150 cm

Siiri Haarla: Picnic, 2018

Aikanaan nuorten näyttelyissä näki helposti tiettyjen opettajien vaikutuksen. Tällä kertaa sitä ei ainakaan helposti huomaa. Ilmaisujen ja tekotapojen kirjo vaikuttaa vapautuneelta ja kuten asiaan kuuluukin etsiminen on vielä menossa.

Mikä ihminen on?

Puolalaisen Pawel Althamerin näyttelyn nimi on I (am) eli Minä olen. Taiteilija kysyy kuka minä olen ja kuka tai mikä ihminen on. Katselmus on retrospektiivinen, teoksia on mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Näyttelyn yleisilme on hyvin keskieurooppalainen, miksei puolalainenkin. Minulle mieleen tulivat Tadeusz Kantorin näytelmät ja kuvataide, josta muutama vuosi sitten nähtiin kiinnostava valikoima Kumussa Tallinnassa. Althamerinkin teoksissa ihminen tai ihmiset on heitetty maailmaan, he vaikuttavat epätietoisilta ja epävarmoilta.

Taiteilija itse on monin tavoin mukana näyttelyssä. Esillä on performanssien dokumentteja mutta myös useitakin omakuvia. Yksi hauskimmista on Omakuva matkalaukulla. Siinä on liitetty toisiinsa runsaasti erilaista materiaalia niin että katsomista riittää kuten muissakin teoksissa. Ehkä se on juuri maailma itse, jonka Althamer haluaa esitellä katsojalle.

omakuva_salkussa

Pawel Althamer: Omakuva salkussa, 1996

Althamer on tuottanut teoksiaan yhteistyössä läheistensä mutta myös kokonaisen kaupunginosan kanssa. Katsoja voi mennä mukaan myös HAMin näyttelyn teoksiin. Esillä on liukumäki, joka on lasten käytettävissä. Se tuo mieleen kirkon saarnastuolin. Museon yläkerran toinen iso sali vuorattu valkoiseksi. Katsoja voi mennä sinne valkoiseen hupulliseen haalariin pukeutuneen ilman kännykkää. Epätodellinenhan tuo hiljainen tila on, mutta mitä sitten?

Pulska nainen

Huomiota herättävän pulska Iiu Susiraja ujosteli aikanaan olemustaan varsinkin kameran edessä. Sitten hän opiskeli valokuvaajaksi ja ryhtyi ottamaan omakuvia. Yhdeltä osalta kysymys on terapiasta, mutta on tuossa projektissa tietenkin muutakin.

Susiraja on kuvannut itseään erilaisissa tilanteissa, usein arjessa. Perinnäisen näkemyksen mukaan naiselle kuuluvaa rekvisiittaa on mukana: ämpäreitä, erilaisia harjoja, lattiarättejä, aterimia ja astiakaappeja. Taiteilijassa on naista vaikka muille jakaa. Useammassakin kuvassa mukana on kala, jolla on ilmeisen symbolinen merkitys.

Hauskanpitoa

Iiu Susiraja: Hauskanpitoa, hiekkaa ja aurinkoa, 2018

Huumori on teoksissa aina läsnä. Taiteilija tarjoaa yllättäviä tilanteita ja rinnastuksia. Myös avointa ja suorasukaistakin seksuaalisuutta kuvissa on; ehkä tuo kalakin viittoilee sinne päin. Ja aina malli eli taiteilija itse poseeraa, hän katsoo uhmakkaasti suoraan kameraan ja samalla katsojaan. Näyttelyssä on mukana myös esinekoosteita, hämärään tilaan sijoitettuja siivousvälineitä ja muita esineitä.

Kiinnostava ja hauska naisnäkökulmahan tästä näyttelystä avautuu. Ilokin tästä kokonaisuudesta välittyy, eikä aina niin kuivakkakaan ilo.

Julkaistu Demokraatissa 9.5.2019

Mainokset