Mitä he näkevät talossa?

Tiina Heiskan näyttelyn nimi on isoäidin talossa. Jo nimi saa katsojan odottamaan paitsi nostalgiaa myös muistojen kuvallista tulkintaa. Taiteilija kirjoittaa kuitenkin näyttelynsä tiedotteessa, ettei hänen tarkoituksensa ole kuvittaa mitään ”muistista ongittua”. Nuo isoäidin talosta pontimensa saaneet kuvat ovat vain materiaalia maalauksen tekemiseen, runko värien, viivojen ja pintojen sommittelulle.

Suhtaudun aina epäillen taiteilijoiden kirjoittamiin näyttelytiedotteisiin. Heiskan teksti ei kuitenkaan ole niitä tyypillisimpiä. Hän pohtii kiinnostavasti omaa maalaamistaan ja kaikkea maalaamista.

Minulle tuo teksti toi mieleen nuoruuden ajat. Keskustelin opiskeluaikanani useammankin sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluvan taiteilijan kanssa. He tunnustautuivat modernisteiksi, vaikka esittävä kuva oli edelleen mukana heidän taiteessaan. Tunnistettava hahmo oli kuitenkin vain syy tehdä maalausta tai grafiikkaa. Tavoitteena oli saada aikaan muotojen ja värien sommitelma, joka puhuttelisi katsojaa enemmän kuin mahdollinen tarina. Litteräärin eli kirjallisen aineksen sijoittaminen kuvataiteeseen oli heidän mielestään ankarasti tuomittavaa, lähes rikos.

Tätä kai Heiska tarkoittaa kirjoittaessaan: ”Maalaus on pohjimmiltaan abstraktien elementtien (väri, pinta, viiva) sommittelua sellaiseen järjestykseen, että ne näyttävät esittävän jotakin tunnistettavaa.” Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi maalaus Heiskan mukaan kertoo enemmän taiteen perusasioista kuin aiheestaan.

 

Tiina Heiska: Flight, 2018

Mutta, mutta. Katsoja tunnistaa taideteoksista aina jotakin omaan kokemukseensa liittyvää. Tuttuja asioita. Sille taiteilija ei mahda mitään, vaikka kuinka tekstissään vakuuttaisi. Ei sille mahtaneet mitään sodanjälkeisen modernisminkaan edustajat. Kun katson Heiskan maalausta ”Flight”, jossa kaksi tyttöä juoksee portaita yläkertaan, ja jonka oikeassa reunassa on vähän uhkaavakin varjohahmo, en voi olla ajattelematta, että teos tulkitsee jotakin muistoa, jotakin tunnelmaa.

Ja kun nyt tälle tulkinnan tielle lähdin, kysyn mitä tarkoittavat maalausten katsojaan selin kääntyneet ihmishahmot lähinnä naiset. Varmaankin valokuvaaja Elina Brotheruksen innoittamina tai muusta syystä monet taiteilijat kuvaavat selin kääntyneitä ihmisiä katsomassa ikkunasta ulos, metsään tai merelle. He ovat kääntäneet selkänsä maailmalle tai ainakin katsojalle. Katsovatko he taaksepäin, menneeseen, mihin näyttäsi viittaavan Tiina Heiskan näyttelyn nimi Isoäidin talossa.

Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe, 1939

Minulle tämä teema tuo mieleen suomalaisen taiteen klassikon Otto Mäkilän maalauksen ”He näkevät mitä me emme näe”. Siinä kolme pelkistetysti toteutettua hahmoa on katsojaan päin selin mittanauha kädessä. He katsovat jonnekin tai jotakin, mitä teoksessa ei kerrota. Ehkäpä tämän päivänkin selin kääntyneet näkevät mitä me emme näe tai emme näe vielä. Ja silloin kertomus muuttuu kuvaksi ja mielikuvaksi, ehkä kysymys on myös eksistentialistisesta kokemuksesta jollaiseksi Mäkilän teos on tulkittu. Emme voi sanoin kuvata kokemaamme, voimme vain aavistaa.

Tiina Heiska: Butterfly, 2018

Tällaisia mietteitä herätti Tiina Heiskan näyttely (esillä Amassa 3.2. saakka). Kaikkinensa näyttely on hieno. Värien intensiteetti vetää katsojaa – ainakin minua – puoleensa. Kankaalle heijastettu varjokuvahahmo gallerian pimennetyssä salissa tuo kokonaisuuteen oman ulottuvaisuutensa. Se tuntuu olevan liikkeessä.