Huumori ja surumielisyys käsi kädessä

Pilvi Ojala on koulutukseltaan taidegraafikko, mutta hän on jo vuosia suunnannut muille alueille. Hän on maalannut ja rakentanut kolmiulotteisia teoksia. Sujuvalle, milteipä suvereenille piirustustaidolle on ollut käyttöä näissäkin lajeissa.

Kahden vuoden takaisessa näyttelyssään Galleria Huudossa Ojala pani esille useitakin teoksia, jotka olivat eräänlaisia näyttämöitä kulisseineen ja kulissimaisine ihmishahmoineen. Galleria Liven näyttelyssäkin tällaisia teoksia on. Aina ne eivät kuitenkaan ole selkeästi näyttämöitä; jotkut voisi mieltää lampetiksi, jolle ihmishahmo on pantu esille, toiset taas ovat kuin lastenkirjojen kolmiulotteisia kuvituksia.

Jotkut teosten hahmoista ovat kuin maailmaan yllättäen heitettyjä, ymmällään. Tuntuu kuin he olisivat saaneet roolin, johon eivät ole valmistautuneet. Jotkut teokset ovat unimaisia, epätodelliselta näyttäviä. Useammastakin teoksesta voi tunnistaa taiteilijan itsensä. Ylellinen, joskus miltei mauttoman runsas rekvisiitta on rinnan arkisten elementtien kanssa.

Minua on aina ihastuttanut Pilvi Ojalan verraton huumori. Se ei ole vitsin vääntöä, vaan se on syvempänä juonteena teoksissa. Ja huumorin, ilon, rinnalla kulkee aina tummia, surumielisiä sävyjä. Tämä tuo jälleen mieleen teatterin tai sirkuksen, jonka klovnin hahmossa nämä vastakkaiset puolet elävät rinnan.

Pilvi Ojalan näyttely on esillä Galleria Livessä tämän viikon perjantaihin klo 15 saakka.

edf

Palava sydän, 2018

Mainokset

Mitä he näkevät talossa?

Tiina Heiskan näyttelyn nimi on isoäidin talossa. Jo nimi saa katsojan odottamaan paitsi nostalgiaa myös muistojen kuvallista tulkintaa. Taiteilija kirjoittaa kuitenkin näyttelynsä tiedotteessa, ettei hänen tarkoituksensa ole kuvittaa mitään ”muistista ongittua”. Nuo isoäidin talosta pontimensa saaneet kuvat ovat vain materiaalia maalauksen tekemiseen, runko värien, viivojen ja pintojen sommittelulle.

Suhtaudun aina epäillen taiteilijoiden kirjoittamiin näyttelytiedotteisiin. Heiskan teksti ei kuitenkaan ole niitä tyypillisimpiä. Hän pohtii kiinnostavasti omaa maalaamistaan ja kaikkea maalaamista.

Minulle tuo teksti toi mieleen nuoruuden ajat. Keskustelin opiskeluaikanani useammankin sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluvan taiteilijan kanssa. He tunnustautuivat modernisteiksi, vaikka esittävä kuva oli edelleen mukana heidän taiteessaan. Tunnistettava hahmo oli kuitenkin vain syy tehdä maalausta tai grafiikkaa. Tavoitteena oli saada aikaan muotojen ja värien sommitelma, joka puhuttelisi katsojaa enemmän kuin mahdollinen tarina. Litteräärin eli kirjallisen aineksen sijoittaminen kuvataiteeseen oli heidän mielestään ankarasti tuomittavaa, lähes rikos.

Tätä kai Heiska tarkoittaa kirjoittaessaan: ”Maalaus on pohjimmiltaan abstraktien elementtien (väri, pinta, viiva) sommittelua sellaiseen järjestykseen, että ne näyttävät esittävän jotakin tunnistettavaa.” Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi maalaus Heiskan mukaan kertoo enemmän taiteen perusasioista kuin aiheestaan.

 

edf

Tiina Heiska: Flight, 2018

Mutta, mutta. Katsoja tunnistaa taideteoksista aina jotakin omaan kokemukseensa liittyvää. Tuttuja asioita. Sille taiteilija ei mahda mitään, vaikka kuinka tekstissään vakuuttaisi. Ei sille mahtaneet mitään sodanjälkeisen modernisminkaan edustajat. Kun katson Heiskan maalausta ”Flight”, jossa kaksi tyttöä juoksee portaita yläkertaan, ja jonka oikeassa reunassa on vähän uhkaavakin varjohahmo, en voi olla ajattelematta, että teos tulkitsee jotakin muistoa, jotakin tunnelmaa.

Ja kun nyt tälle tulkinnan tielle lähdin, kysyn mitä tarkoittavat maalausten katsojaan selin kääntyneet ihmishahmot lähinnä naiset. Varmaankin valokuvaaja Elina Brotheruksen innoittamina tai muusta syystä monet taiteilijat kuvaavat selin kääntyneitä ihmisiä katsomassa ikkunasta ulos, metsään tai merelle. He ovat kääntäneet selkänsä maailmalle tai ainakin katsojalle. Katsovatko he taaksepäin, menneeseen, mihin näyttäsi viittaavan Tiina Heiskan näyttelyn nimi Isoäidin talossa.

OTTO MÄKILÄ

Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe, 1939

Minulle tämä teema tuo mieleen suomalaisen taiteen klassikon Otto Mäkilän maalauksen ”He näkevät mitä me emme näe”. Siinä kolme pelkistetysti toteutettua hahmoa on katsojaan päin selin mittanauha kädessä. He katsovat jonnekin tai jotakin, mitä teoksessa ei kerrota. Ehkäpä tämän päivänkin selin kääntyneet näkevät mitä me emme näe tai emme näe vielä. Ja silloin kertomus muuttuu kuvaksi ja mielikuvaksi, ehkä kysymys on myös eksistentialistisesta kokemuksesta jollaiseksi Mäkilän teos on tulkittu. Emme voi sanoin kuvata kokemaamme, voimme vain aavistaa.

edf

Tiina Heiska: Butterfly, 2018

Tällaisia mietteitä herätti Tiina Heiskan näyttely (esillä Amassa 3.2. saakka). Kaikkinensa näyttely on hieno. Värien intensiteetti vetää katsojaa – ainakin minua – puoleensa. Kankaalle heijastettu varjokuvahahmo gallerian pimennetyssä salissa tuo kokonaisuuteen oman ulottuvaisuutensa. Se tuntuu olevan liikkeessä.

Kunniaa käsityölle ja oivalluksille

Runsas viikko sitten sain kutsun arkkitehti Erkki Mäkiön työhuoneelle Katajanokalle. Hän oli järjestänyt sinne kotinäyttelyn tai ateljeenäyttelyn. Olemme Erkin kanssa entisiä työtovereita museoviraston rakennushistorian osastolta neljänkymmenen vuoden takaa. Toki olemme tavanneet myöhemminkin.

Tiesin, että Erkki on hyvä piirtäjä; hän on piirtänyt muutakin kuin rakennussuunnitelmia tai restaurointisuunnitelmia esimerkiksi pilapiirroksia. Tiesin myös, että hänellä on intohimoinen suhde käsityöläisen välineisiin, höyliin, erilaisiin sahoihin ja talttoihin eli temmirautoihin kuten hän niitä kutsuu. Hän ei voi olla ostamatta kun näkee niitä olevan kaupan.

Sain seurakseni valokuvaaja Kari Haklin, ja niin suuntasimme Katajanokalle. Ja todella. Esillä oli vaikka mitä: seinät täynnä piirustuksia, pöydillä ja katosta riippumassa erilaisia teoksia, veistoksia, tuunattuja käyttöesineitä, taiteilijakirjoja ja tietenkin työkaluja. Yllätyksiä ja mielikuvituksen lentoa yllin kyllin.

dsc01139-1

Mäkiö näyttelyssään. Kuva Kari Hakli.

Tässä en pysty kaikesta kertomaan, mutta muutama esimerkki. Pöydällä oli laaja valikoima mitä mielikuvituksellisimpia erikoiskäyttöön muokattuja pahvimukeja. Näistä yksi kiinnostavimmista on cocktailtilaisuuksiin suunniteltu samppanjalasi, jossa on niin pitkä varsi, että sen voi huoletta laskea lattialle, jotta kädet vapautuvat kättelyyn tai poskisuudelmien halauksiin. Taitelijakirjojakin oli: pöytäkirja, joka on sijoitettu pöydänjalkojen varaan, rullalle kierrettävä teksti tai kirjoitus lankakeränä.

Veistetyistä tai vuolluista esineistä ei oikein tiedä ovatko ne tuttuja vai outoja. Kumpaakin niissä on. Usein niissäkin yhdistyvät yhteen kuulumattomat asiat tai muodot. Siinä niiden huumori. Yksi suosikeistani on taputus ja liputuskone, jonka voi käynnistää kampeen tarttumalla. Piirustuksissa on kuvattuna fiktiivisiä tai todellisia tapahtumia rakennussuojelun ja restauroinnin arjesta. Hyvä pilapiirtäjäkin Erkistä olisi tullut, jos olisi sille tielle lähtenyt.

edf

Cocktaillasi

Erkki Mäkiö kertoi esineistä ja niihin liittyvistä asioista parin tunnin ajan. Se vaikutelma jäi, että aina kun tämä arkkitehti istahtaa puukko ja puupalikka kädessä, syntyy jotakin yllättävää ja hauskaa.

Tällaisia koti- tai ateljeenäyttelyitä järjestettiin useinkin vielä kuusikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten, kun gallerioita ei ollut niin paljon kuin nykyisin. Iloitsin kovasti tilaisuudesta. Siinä oli monellakin tavalla iän tuomaa viehättävää patinaa.