Marraskuun harmaudesta valon loistoon

Villa Gyllenberg, Helsinki – Marraskuun ryhmä. Avoinna 24.2.2019 saakka, ke 15-19, la 11-15, su 12-16.
Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – A.W. Finch – kansainvälinen taiteilija Suomessa, avoinna 13.1.2019 saakka, ti-su 11-18.
Galleria Ama, Helsinki – Tapani Hyypiän maalauksia ja piirustuksia. Avoinna 25.11. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.
Galleria Bronda, Helsinki – Tiina Kivisen grafiikkaa. Avoinna 2.12. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Villa Gyllenberg on näyttelyissään tarjonnut uusia näkökulmia klassikkotaiteilijoihimme. Wäinö Aaltosen tuotannon katselmus toi esille vähemmän tunnetun sankariveistäjän. Se keskittyi modernistisiin maalauksiin ja pienoisveistoksiin. Parhaillaan esillä oleva näyttely tuo uudenlaista valoa marraskuun ryhmän tuotantoon.

Marraskuun ryhmä perustettiin tasan sata vuotta sitten. Mukana oli viisitoista taiteilijaa keskushahmonaan Tyko Sallinen. Uusi näyttely tuo esiin, että muitakin kiinnostavia taiteilijoita oli mukana. Kaikki he olivat suhteellisen nuoria ja kaikkia heitä yhdisti tyytymättömyys taidemaailmaamme, jota johtivat kultakauden tekijät.

Ryhmän taiteeseen yhdistetään yleensä tummat, marraskuun värisävyt. Harmaus ei kuitenkaan ollut vallitsevana, ei edes Sallisen maalauksissa. Puhtaita värejäkin viljeltiin. Toki harmaatakin on esimerkiksi Marcus Collinin teoksissa.

Cawen_Marraskuunryhmäläisiä

Alvar Cawén: Marraskuunryhmäläisiä, 1921

Yhteistä taiteilijoille kuitenkin oli modernistinen kirjallisten ainesten välttäminen. Ja ranskalainen Paul Cézanne oli yksi esikuvista. Tällaisia muun ohella kubismiin viittaavia piirteitä voi löytää vaikkapa Ragnar Ekelundin tai Alvar Cawénin maalauksista. Kiinnostavaa on nähdä myös kahden kirjailijan Viljo Kojon ja Alex Matsonin teoksia. Eräänlaisia suunnannäyttäjiähän marraskuulaiset 1920-luvun alussa olivat.

Maalari ja keraamikko

Helsingin Kuusisaaren toinen taidemuseo Didrichsen avaa myös näkymää viime vuosisadan alkuvuosien taiteeseemme. Se esittelee englantilaisen mutta Belgiassa syntyneen A.W. Finchin (1854-1930) maalauksia ja keramiikkaa. Vähään aikaan hänen taidettaan ei ole meillä nähtykään.

Finchillä oli takanaan jo merkittävä taiteilijanura Belgiassa, kun kreivi Louis Sparre vuonna 1897 kävi hakemassa hänet Suomeen ja Porvooseen johtamaan vastaperustetun Iris-tehtaan keramiikkaosastoa. Tehdas lopetti toimintansa jo viiden vuoden päästä, mutta taiteilija jäi kuitenkin Suomeen. Taiteilijatoverit järjestävät hänelle työtilaisuuksia muun ohella opettajan viran Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja Taideteollisesta keskuskoulusta.

Maisemamaalaus oli Finchin laji. Hän innostui pointillismista eli täplämaalauksesta, mutta ei jatkanut myöhemmin sillä linjalla. Erityisen hienoja ovat hänen Helsinki-kuvansa sekä maalaukset että myös piirustukset ja graafiset teokset.

Näyttelyssä on esillä myös Finchin keramiikkaa. Näistä värillisistä maljakoista ja vadeista voi löytää viitteitä jugendista tai ehkä paremminkin art nouveausta. Ne ovat yhtä kiinnostavia kuin maalauksetkin.

Värit ja valot loistavat

Tapani Hyypiä löysi suunnilleen vuosikymmen sitten oman maalaustyylinsä. Teokset perustuvat yksinkertaiseen muotoon, miltei aina samanlaiseen. Siinä voi nähdä maisemallisen lähtökohdan, mutta paljon muutakin.

Se mikä Hyypiän teoksissa on ainutlaatuista on värin käyttö. Hän saa värit hehkumaan ja valon loistamaan. Värit on maalattu kerros kerrokselta niin, että ne liukuvat kuin yllättäen sävystä toiseen. Näyttely on monessakin mielessä todellinen valopilkku ja väriläikkä näihin harmaisiin marraskuun päiviin.

Tapani Hyypiä Harvest öljy kankaalle 160x160 2016

Tapani Hyypiä: Harvest, 2016

Mukana on myös sarja piirustuksia. Vahvoine hiilenvetoineen ne muodostavat kiinnostavan kontrastin maalauksille. Voimaa on mukana.

Luontoa herkästi

Valoa on myös Tiina Kivisen grafiikassa. Näyttelyn nimi on The Valley of Happiness eli Onnen laakso. Kevyillä ja maalauksellisillakin kuivaneulaviivoilla ja niiden kontrastiksi rouhitulla mustilla mezzotintokentillä taiteilija on saanut aikaan joka suuntaan liikkeessä olevia teoksia. Raskaus ja ilmavuus vuorottelevat mutta ovat tasapainossa.

Kivinen on taitava piirtäjä. Se tulee esiin erityisesti kuivaneulatekniikalla toteutetuissa osissa. Tuo tekniikkahan ei juuri salli harhapiirtoja. Miltei kaikkien teosten kuva-aiheet on toteutettu realistisesti, mutta välillä sävy muuttuu hyvinkin epätodelliseksi, surrealistiseksikin.

,

Tiina Kivinen: Löytöretkeilijä I ja II, 2018

Luonto on keskeisellä paikalla Kivisen grafiikassa. Mukana on keveitä puiden oksia ja valkoiseksi muuttuva korppi. Toki mukana on myös oikea musta korppi, täytetty. Tämä älykäs eläin on sijoitettu ikään kuin tutkimaan luonnoskirjoja. Mustasta linnusta huolimatta taiteilija ei tunnu julistavan luonnolle tuomiopäivää. Luonto on pikemminkin se onnen laakso, johon näyttelyn nimi viittaa.

Näyttelykuvia

Timo Setälän tummansävyiset valokuvat esittelevät arktisia alueita. Marraskuulaisesta hämärästä pilkahtelevat jää- tai lumilaikut kuin valon välähdykset. Huolta maailman tilasta ja ilmastomuutosten vaikutuksistakin näistä hienoista teoksista voi löytää. Avoinna Katariinassa 2.12. saakka.

Sarjasta: Homo hostilis, 2018, 40x40 cm, pigmenttivedos ja lasi

Timo Setälä: Sarjasta Homo hostilis, par secunda, 2018

Valo on keskeisellä sijalla myös Pekka Hepoluhdan maalauksissa. Toisaalta on asetelmia, joissa esineet ”kasvavat” esiin hämärästä taustasta, toisaalta on tummia, vähän kansallisromanttisen oloisia maalauksia. Hienoja teoksia kummassakin lajissa. Avoinna Katriinassa 2.12. saakka.

Hepoluhta

Pekka Hepoluhta: Kesäyö, 2018

Emma Helteen barokkiset alastonhahmot pursuavat elämäniloa. Toisaalta veistoksissa on ylellisyyteen viittaavia aineksia, toisaalta elämän nautintoja korostavaa burleskiutta. Hauskoja joka tapauksessa. Avoinna Galerie Forsblomin studiossa 25.11. saakka.

Helle_sama

Emma Helle: Prinsessa Sama, 2018

 

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa  22.11.2018

Mainokset

Nuoret jatkavat perinteitä

Nuorten taidegraafikoiden näyttelyn avajaisissa muuan vieras sanoi olevansa pettynyt katselmukseen. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään uutta, kaikki on vanhanaikaista. Vastasin, että hänen ajatuksensa on vanhanaikainen. Nuorilta on jo ammoisista ajoista saakka odotettu jotakin uutta, avantgardistista. Ja petytty.

Ei uusi tai avantgardistinen synny sormia napsauttamalla. Se kasvaa ja putkahtaa sitten esiin. ”Seison isoilla hartioilla”, sanoi Arnold Schönberg, joka mullisti aikanaan länsimaisen musiikin. Olkapäät, joilla hän kertoi seisovansa, kuuluivat Brahmsille ja Beethovenille. Sanonta on alun perin kirjattu Isaac Newtonin tiliin, mutta se voi olla vieläkin vanhempi.

Myös nuoret taidegraafikot Johannes Heikkilä, Essi Immonen ja Sara Manninen seisovat isoilla hartioilla – tai heidän taiteensa seisoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Manninen: Vacation V, 2017

Eniten minua ihastuttivat Sara Mannisen fotopolymeeri- ja kuivaneulavedokset. Ne ovat pieniä intiimejä maisemiaja tuokiokuvia, vähän utuisia ja tummansävyisiä. Manninen on tavoittanut tunnelman, joka viestii paitsi ulkoisen maiseman kokemuksesta myös sisäisistä näyistä. Pieneen muotoon on ladattu aimo annos intensiteettiä. Tekniikkakin tuntuu olevan hyvässä hallinnassa. Nämä pienet maisemat toivat etäisesti mieleen Ellen Thesleffin ekspressiiviset puupiirrokset viime vuosisadan alusta.

Essi Immonen jatkaa serigrafioillaan ansiokkaasti suomalaisen tai miksei kansainvälisenkin konstruktivismin tai konkretismin perinnettä. Timo Aallon ja Ilkka Väätin grafiikan jalanjälkiähän tässä kuljetaan. Kuitenkin Immonen on täysin oma itsensä. Hän on löytänyt värikenttien tehon ja vuorovaikutuksen vivahteet. Minulle teokset näyttäytyivät myös ikkunoina tästä kaoottisesta todellisuudestamme järjestyksen maailmaan.

immonenteoskuva1

Essi Immonen: Mirage sarjasta Shoji, 2018

Konstruktivisti on myös Johannes Heikkilä. Hän on rakentanut puupiirroksensa rakennusten ja miljöön yksityiskohtien kuvista. Tavallaan hän hajottaa materiaalinsa ja kokoaa sen taas uudella tavalla yhteen. Hienovireiset harmaan sävyt pehmentävät mukavasti rakenteiden ankaraa maailmaa. Kolmiulotteisetkin osat ovat mukana luontevasti.

paakkola_galleriag

Johannes Heikkilä: Paakkola, 2018

Piirtämisen ilo

 

Piirustus, piirtäminen on yksi taiteen perusasioista olipa sitten kysymys esittävästä tai abstraktista taiteesta. Piirtämällä on tehty ja tehdään luonnoksia maalausta tai veistosta varten. Myös performanssin tai installaatioiden tekijät tarvitsevat tätä taitoa. Valokuvaajatkin. Piirtäminen tuottaa iloakin, myös itseni kaltaiselle amatöörille.

Piirustustaitoa on tarvittu myös taiteen ulkopuolisissa ammateissa. Arkkitehdin työ luetaan miltei aina taiteeseen kuuluvaksi. Mutta taitoa ovat tarvinneet myös sotilaat. Ennen valokuvauksen keksimistä tiedustelukuvat piti tehdä piirtämällä. Augustin Ehrensvärdkin perusti Viaporin nuorille upseereille piirustuskoulun 1760-luvulla. Opettajaksi hän pestasi nuoren Elias Martinin, josta myöhemmin tuli valtakunnan kuuluisin maisemamaalari.

Oppineetkin ovat tarvinneet piirustustaitoa. Siksi yliopistoihin perustettiin piirustuslaitoksia, Turun akatemiaankin jo 1700-luvun alussa. Harjaannusta lajissa tarvittiin, kun tieteellisiin julkaisuihin piti saada kuvitusta, mutta toisaalta kyvyn piirtää katsottiin kuuluvan sivistyneen ihmisen perustaitoihin. Helsingin yliopisto päätti leikkausten vuoksi lopettaa piirustuslaitoksensa. Onneksi laitos käynnistettiin uudelleen, mutta jotakin sivistyksen tasosta kertoo se, että tuollainen päätös tehtiin.

Piirustus ei kuitenkaan ole ainoastaan väline, se on myös päämäärä. Jotkut taiteilijat työskentelevät tavoitteenaan saada aikaan piirustus. Kysymyksessä on myös itsenäinen taiteen laji. Viime vuosina on ilahduttavan paljon ollut esillä vain piirustuksiin keskittyviä näyttelyitä.

arto_nurro_hidden-rooms_2018-1

Hidden rooms, 2018

Ilahduttava on myös Arto Nurron piirustusnäyttely tm-galleriassa (nähtävissä 18.11. saakka). Esillä ovat lajin perusasiat: taiteilija tutkii, testaa ja koettelee piirtämisen mahdollisuuksia ja rajoja. Mukana on elävää, vivahteikasta viivaa, raitoja ja ruudutuksia, joita on käytetty varjostusten aikaansaamiseen. Joskus hän päätyy vapaamuotoisen abstraktiin harmaaseen kenttään, jossa ei viivaa ole enää näkyvissä, joskus viiva taas kasvaa kolmiulotteiseen muotoon, irtoaa piirustuspohjalta.

arto_nurro_the_new_horizon_14

The new horizon, 2018

Nurron teokset ovat abstrakteja. Vai ovatko? Näyttelyn nimi Phantom antaa vihjeen. Sehän tarkoittaa aavetta tai haamua, jotakin joka ei ole todellista mutta on kuitenkin näkyvää. Ja kun tarkkaan katsoo, joistakin teoksista tulee näkyville jotakin yllättävää, ehkä tunnistettavakin hahmo. Nurron piirustuksia kannattaa katsoa tarkkaan. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta niissä on paljon katsottavaa. Piirtämisen ilokin niistä välittyy.