Aleksis Kiven päivänä

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Merkkipäivän kynnyksellä on julkaistu historioitsija Teemu Keskisarjan teos kansalliskirjailijastamme (Saapasnahka-torni, Siltala). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta lehtitietojen perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Keskisarjan pääajatus on, että Alexis Stenvall ei ollut reppana kuten yleisesti ajatellaan, vaan ”liukas luikku”, joka selvisi ajankohdan huomioon ottaen kohtalaisen hyvin.

Tottahan se on hänen traagisesta kuolemastaan huolimatta. Hän oli Suomen ensimmäinen vapaa kirjailija, hän ei ollut päivääkään ansiotyössä. Hänellä oli vaikutusvaltaisia suosijoita, merkittävimmät niistä Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus ja J.V. Snellman. Kivi sai myös maamme ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, joka tuolloinkin oli huomattava rahasumma. Hän voitti siinä kilvassa itsensä J.L. Runebergin A. Ahlqvistista puhumattakaan. Jälkimmäisen kosto oli julma.

Keskisarja on kirjassaan laskenut myös kirjailijan Seitsemässä veljeksessä käyttämät kirosanat tai sellaiseksi luokiteltavan ilmaisut. Niitä löytyy kaikkiaan 101 kappaletta. Juuri näistä jumalattomista ilmaisuista Kiveä pahimmat kriitikot kuten Ahlqvist ja Meurman syyttivät. Sana Jumala esiintyy muuten useammin kuin nämä kirosanat, peräti 144 kertaa.

edf

Björn Landström: Aleksis Kivi

Tämä tilasto sai minut pohtimaan Kiven suhdetta uskontoon. Tiedetään, että hänen äitinsä oli uskonnollinen, pietisti kuten kirjailija sanoi. Jonkinlaista vihiä asiasta saa runosta Ikävyys: ”En taivasta/Mä tahdo, en yötä Gehennan,/ Enp’ enää neitosta syliini suo./Osani vaan olkoon:/Tietämisen tuskast pois,/Kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.” Ei vaikuta kovin jumaliselta.

Taideteosten pohjalta on uskaliasta arvioida tekijän perimmäisiä ajatuksia. Joitakin viitteitä ne kuitenkin antavat. Etsin muutamia näistä viitteistä Seitsemästä veljeksestä.

Romaanin alussa kerrotaan, että veljesten äiti oli uskovainen emäntä, joka yritti kasvattaa poikiaan herran nuhteessa. Juhani kertoo, että äiti rukoili polvillaan illoin aamuin. Tärkein hengellinen kasvattaja oli kuitenkin sokea eno, joka kertoili iltaisin tarinoita merimatkoiltaan mutta myös Raamatun ihmeitä. Tästä joillekin veljeksistä oli jäänyt monia raamatullisia puheenparsia kuten: ”Haasteletpa kuin taivaan enkeli” tai ”Kissalan Aapelin klaneetti soi kuin pää-enkelin pasuuna.”

Salomon ja liukas luikku

Juhani käyttää usein noita raamatullisia lausahduksia, mutta ne ovat enemmänkin puheen höystöä kuin merkki uskovaisuudesta. Päin vastoin hän kehottaa Simeonia lopettamaan, kun tämä heittäytyy yltiöjumaliseksi. Kirjan lopussa Juhani kuitenkin herkistyy ja polvistuu rukoilemaan, kun ukkossade uhkaa hänen heinäniittyään. Mutta kun rukousta ei kuulla, hän kiroaa Jumalansa.

Tuomas puhuu vähän, mutta asiaa. Hän ei juuri sananparsia viljele, ei raamatullisiakaan. Kaksosveli Aapoa Toukolan pojat kutsuvat pilkkalaulussaan Jukolan suureksi Salomoniksi. Aapo pitääkin saarnoja, mutta hän vaatii veljiään seuraamaan yhteiskunnan lakia ja järjestystä enemmän kuin Kristusta.

Simeoni on veljeksistä uskovaisin. Muut pitävät häntä vähän hassahtaneenakin. Simeoni on myös joukosta koomisin, vaikka sitä piirrettä on muissakin Eeroa lukuun ottamatta. Hänet panevat jeesustelijana merkille myös Toukolan pojat pilkkalaulussaan. Hän jää lopulta naimattomaksi viinaan taipuvaiseksi, setämieheksi.

Tuomaan tavoin Laurikaan ei viljele Raamatun lauseita. Hän pitää kyllä humalapäissään saarnan Hiidenkivellä, mutta se on ennen kaikkea pilasaarna. Kaksosveli Timon osana on pudottaa korkealentoiset raamatulliset puheet koomisesti maan tasalle. Hänelle Vanha Aatami, jonka kummittelusta Simeoni varoittaa, on vanha härkäparia ajava taatto, joka on pukeutunut vilttihattuun ja mustaan pitkätakkiin.

Viimein tulee hännän huippu,/Pikku-Eero , liukas luikku,/Jukolan tuiskea Rakki.” Näin laulavat Toukolan pojat. Eero on veljesten joukossa poikkeus jo nimeltään. Muiden nimet tulevat Raamatusta tai kristillisestä traditiosta, nuorimmaisen nimi pohjaa muinaisskandinaaviseen Airikiin, Eyrekiin tai Erikiin. Tämä ei liene sattuma.

Eerokin tarttuu Raamatun lauseisiin, mutta hän muuntaa ne humoristisiksi kommenteiksi, tekee niiden avulla pilaa muista, yleensä Juhanista. Ironia on hänen aseensa. Liukas luikku kuitenkin vakavoituu romaanin lopussa. Ei hänestä uskovaista tule, vaikka naikin syvästi harrasmielisen Seunalan Annan. Hänestä tulee yhteiskuntaan monin tavoin osallistuva herrasmies.

Mielenkiintoinen onkin Sydämeni laulu, jonka Anna laulaa lapselleen romaanin lopulla. Sehän on kirjallisuutemme hienoimpia runoja. Laulussaan Anna ei kuitenkaan saata lastaan taivaan iloihin, vaan öiseen Tuonen lehtoon, Tuonen herran vainiolle karjaa kaitsemaan ja vihdoin nukahtamaan Tuonelan immen helmaan. Lapsi ei kuuntele enkelten soittamia harppuja, vaan kehrääjälinnun laulua. Kehrääjä on yölaulaja, jonka suriseva soitto on rauhoittava. Ja kavala maailma on kaukana.

Ehkä tämä runo voisi olla avain Kiven uskontosuhteeseen. Ja ehkä juuri Eerossa on eniten kirjailijaa itseään. Kivi halusi levätä kuoltuaan himmeän halvan alla, missä ei olisi kumpua osoittamassa runoilijan hautaa. Ajatus on kutakuinkin maallinen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s