Hovioikeudenpuistikossa

Kävin vajaa viikko sitten elämäni ensimmäisen kerran Vaasassa. Syy käyntiini ei ollut tämä pohjalaisista pohjalaisin kaupunki sinänsä, vaan tyttäreni Iina Heiskasen ja Sari Bremerin yhteinen näyttely Vaasan taidehallissa. Avajaiset olivat viime perjantaina (26.10.). Katselmuksen nimi on Vox duo eli kahdella äänellä. Se kuvaa onnistuneesti näyttelyä; nämä kaksi taiteilijaa ovat hyvin erilaisia, vaikka he tekevät grafiikkaansa samassa työhuoneessa.

Olen seurannut kummankin taiteilijan työskentelyä uran alusta lähtien. Sarin värigrafiikka on runsasta, miltei barokkista. Teoksissa ollaan sadunomaisessa maailmassa: viidakon puita ja muita kasveja, myyttisen eksoottisia eläimiä. Mutta tämän kiehtovan tunnelman keskellä on kuitenkin aina uhka, joka paljastuu vasta kun on katsellut vedosta hyvän aikaa. Paratiisissa on aina myös käärme.

Bremer

Paradise lost, 2015

Iinan mustavalkoiset puupiirrokset ovat ensi katsomalla konstruktiivisia. Rakennettu miljöö, erityisesti kaupunki ovat niiden lähtökohtana, mutta myös varjot ja usein muiden taideteosten varjot. Uutuutena ovat kankaalle vedostetut teokset. Ne tuovat mukaan uudenlaista syvyyttä, materiaalisenkin ulottuvuudenkin. Sattuma ja virheen mahdollisuuskin tulevat mukaan kuten taidegrafiikassa usein.

Inaseeing

Seeing by many, visited by few, 2018

Avajaisten ja niiden jatkojen vuoksi en ehtinyt tutustua kaupunkiin paljoakaan. Kävelin Hovioikeudenpuistikkoa pitkin edestakaisin. Ruotsiksi se on Esplanadi. Toki sen läheisyydessä onkin paljon kiinnostavaa, Taidehallikin. Torilla on uhoava vapaussodan muistomerkki kuten odottaa sopiikin. Mutta tämä alue on todella hieno, vaikka sille onkin rakennettu myös uusia laatikkotaloja.

Hotelli Astor, jossa asuin, on rautatieaseman vieressä Hovioikeudenpuistikon toisessa päässä. Toisessa on hovioikeuden talo. Se ei ole se kuuluisa kustavilainen rakennus, joka mainitaan rakennushistorioissa. Adelcrantzin vuonna 1785 suunnittelema talo on Vanhassa Vaasassa, Korsholmassa eli Mustasaaressa kirkoksi muutettuna. Uusi hovioikeus on melken sata vuotta nuorempi C.A. Setterbergin piirtämä uusgoottilainen, linnamaisen komea kokonaisuus.

edf

Hovioikeuden talo

Meren rannassa, aivan Hovioikeudenpuistikon tuntumassa on Kuntsin modernin taiteen museo. Siellä oli esillä Glitcheihin eli tietokoneohjelmien käyttöliittymien virheisiin perustuva näyttely. En jaksanut perehtyä siihen. Yläkerrassa oli suomalaisten taiteilijoiden kuten Sakkinen & Leinosen, IC-98:n, Anu Tuomisen ja Sami Lukkarisen teoksia. Ne liittyivät jollakin tavalla alakerran teoksiin. Tuttuja ne ainakin olivat.

Pohjanmaan museokin on kohtalaisen lähellä Hovioikeudenpuistikkoa. Se oli kuitenkin remontissa, joten sinne en tällä kertaa päässyt. Meren rantaa kävellessäni ajattelin, että kauniilla paikallahan Vaasa sijaitsee. Suomessa monet vanhat kaupungit ovat meren rannalla. Usein unohdetaan, että me olemme vanhaa merikansaa.

Mainokset

Spektaakkelia, maisemaa ja ihmiskuvaa

HAM Helsingin taidemuseo – Gilbert & George. The Major Exhibition. Avoinna 24.2.2019 saakka, ti-su 11-19. Galleria Sculptor, Helsinki – Hanna Vahvaselkä: Esirippu. Avoinna 21.10. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16. Galleria Ama, Helsinki – Antero Kahila: Iho-Skin. Avoinna 28.10. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16. Galleria Live, Helsinki – Antti ja Kirsti Parkkisen kokoelmanäyttely. Avoinna 26.10. saakka, ma 8-17, ti-to 7.30-17, pe 7.30-15.

Gilbert & George on brittiläinen taiteilijapari, joka on tehnyt yhdessä taidetta jo viidenkymmenen vuoden ajan. He ovat kaksi hienoihin tweed-pukuihin sonnustautunutta vanhaa harmaata herraa. Asiaan tietenkin kuuluu, että he ovat läsnä avajaisissaan, niin Helsingin Tennispalatsissakin. Näyttelyssä on mukana teoksia vuosilta 1991-2016.

Taiteilijat sanovat muodostavansa yhdessä taideteoksen, sosiaalisen veistoksen. Yleensä he ovat yhdessä mukana myös kaksiulotteisissa teoksissa joko hyvin pukeutuneina tai ilman vaatteita. Narsismiksi tai suuruuden hulluudeksikin tätä voisi sanoa.

Gilbert-and-George-portraits-ham5

Gilbert & George

Tennispalatsin korkeat tilat sopivat hyvin kaksikon teoksille. Ne ottavat mukaansa, käyvät päälle ja niihin voi miltei astua sisään. Kokonaisuus on kuvien vyörytystä, ilottelua ja yllätyksillä hämmentämistä. Melkoisesta spektaakkelistahan tässä on kysymys.

Poptaide on näiden herrojen taiteen lähtökohta; sen voi edelleen tunnistaa. Teosten viestit ovat ristiriitaisia, kaoottisia, riemastuttavia ja ärsyttäviä. Kulttuurisesta omimisestakin taiteilijoita voisi syyttää niin kuin monesta muustakin asiasta.

Näyttely on taiteilijaparin ensimmäinen Suomessa. Kannattaahan sitä mennä ihailemaan ja ihmettelemään, ehkä ärsyyntymäänkin.

Maalauksiksi veistettyjä

Hanna Vahvaselkä ei ole sosiaalinen veistos, vaan kuvanveistäjä. Hän ei kuitenkaan ole lajinsa tyypillinen edustaja, hän maalaa veistämällä.

Näyttelyn reliefeissä tulee esiin jonkin verran uudistunut Vahvaselkä. Teokset ovat abstrakteja, mutta maiseman voi tunnistaa niiden lähtökohdaksi, joskus lopputulokseksikin. Viritys on romanttinen. Tummat sävyt välittävät ihmisen sisäisiä tuntoja, ehkä sisäisiä mielen maisemiakin.

Melankolia (4)-7037

Hanna Vahvaselkä: Melankolia, 2017

Hauskoja ovat tromp l’oeil -teokset, silmän pettämiset. Mukana on pöytä, jonka liina näyttää aidolta, mutta onkin puusta tehty. Liinalla on hiilenmuruja ja toisaalla lastuja lattialla. Taiteilijan työvälineet ja materiaalin kohtaavat. Samaa lajia ovat puiset narulle ripustetut pyykit.

Vahvaselän taiteeseen on tullut lisää herkkyyttä ja syvyyttä. Ehkä kertovan aineksen vähentäminen on myös tehnyt hyvää.

Hahmot pimeästä

Antero Kahilan teoksissa oli pitkää barokkinen pohjavire. Ihmishahmot nousivat tai kasvoivat esiin tummasta, joskus täysin mustasta taustasta. Kiinnostusta barokkia kohtaan osoittaa sekin, että kohta kymmenen vuotta sitten taiteilija maalasi kirjallisten lähteiden pohjalta uudelleen Caravaggion hävinneen teoksen.

Uusissakin maalauksissa on barokkisia piirteitä. Nyt fokus on kuitenkin muualla. Tummalta pojalta nousee esiin ihmishahmoja tai niiden osia, ihon osia, mihin näyttelyn nimikin viittaa. Vaikutelma on hivenen surrealistinen tai ainakin epätodellinen.

Antero Kahila, Merkitys 3,

Antero Kahila: Merkitys 3. 2018

Iho on tietenkin elin, joka erottaa ja yhdistää ihmisen ympäristöönsä. Tämä sulkeutumisen ja avautumisen teema voidaan teoksissa nähdäkin. Joskus hahmot on peitetty pressulla tai läpinäkyvällä muovilla. Leijonan torsotkin on suljettu jonnekin.

Hieno, ajatuksia herättävä näyttely.

Sairaalan galleriassa

Ortonin sairaalan kahvilassa on toiminut galleria jo seitsemäntoista vuoden ajan. Sen nimikin oli alkujaan Orton, tästä syksystä lähtien kuitenkin Live. Se on osa Invalidisäätiötä. Galleria on alusta lähtien ollut yksi kaupungin kiinnostavimmista. Ohjelmassa on ollut huomattavien nykytaiteilijoittemme katselmuksia. Joka vuosi on ollut esillä myös virolaista taidetta.

Hautala_J

Jorma Hautala: Yön värähtelyä, 1978

Parhaillaan Galleria Livessä on esillä otteita Antti ja Kirsti Parkkisen taidekokoelmasta. Syy on se, että pariskunta on sijoittanut kokoelmansa Invalidisäätiöön. Kokoelma koostuu nykytaiteilijoittemme teoksissa. Mukana on merkittäviä nimiä kuten Timo Aalto, Göran Augustson, Jukka Mäkelä, Pekka Pitkänen, Tapio Junno ja Markku Keränen vain muutaman mainitakseni.

Kiinnostavaa on, että tällaisia pieniä kokoelmia putkahtelee aina silloin tällöin esiin. Taiteen ystäviä ja tuntemusta on olemassa yllättävän paljon.

Näyttelykuvia

Henni Alftanin näyttelyn nimi on Horizon. Se antaa avaimen myös teoksiin: kaikissa on horisontti ja maalaukset on ripustettu siten, että se on aina samalla korkeudella. Maalaukset ovat veistoksellisia, sympaattisiakin. Avoinna tm-galleriassa 28.10. saakka.

henni_alftan_paperback

Henni Alftan: Paperpack, 2018

Turun taidemuseossa on esillä 1910-luvun maalaustamme esittelevä näyttely. Mukana ovat Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi, kaikki työskentelivät samaan aikaan Turussa. Kiinnostavaa on nähdä näiden harvemmin esillä olleiden taiteilijoiden teoksia. Avoinna 20.1.2019 saakka.

TURUN TAIDEMUSEO

Axel Haartman: Emilienne, 1912

Turun taidemuseossa on esillä myös Jaakko Niemelän videoteos Nostalgia. Se kuvaa merta, meren voimaa ja laivan romuttumista. Niemelän isä oli merikapteeni, siitä nimi. Mutta teoksen kuvasto on vahvaa ja vakuuttavaa, toimivaa. Esillä 18.11. saakka.

26_Nostalgiaprojekti201218videostill

Jaakko Niemelä: Nostalgia, 2017

Artikkeli julkaistu Demokraatissa 18.10.2018.

Aleksis Kiven päivänä

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Merkkipäivän kynnyksellä on julkaistu historioitsija Teemu Keskisarjan teos kansalliskirjailijastamme (Saapasnahka-torni, Siltala). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta lehtitietojen perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Keskisarjan pääajatus on, että Alexis Stenvall ei ollut reppana kuten yleisesti ajatellaan, vaan ”liukas luikku”, joka selvisi ajankohdan huomioon ottaen kohtalaisen hyvin.

Tottahan se on hänen traagisesta kuolemastaan huolimatta. Hän oli Suomen ensimmäinen vapaa kirjailija, hän ei ollut päivääkään ansiotyössä. Hänellä oli vaikutusvaltaisia suosijoita, merkittävimmät niistä Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus ja J.V. Snellman. Kivi sai myös maamme ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, joka tuolloinkin oli huomattava rahasumma. Hän voitti siinä kilvassa itsensä J.L. Runebergin A. Ahlqvistista puhumattakaan. Jälkimmäisen kosto oli julma.

Keskisarja on kirjassaan laskenut myös kirjailijan Seitsemässä veljeksessä käyttämät kirosanat tai sellaiseksi luokiteltavan ilmaisut. Niitä löytyy kaikkiaan 101 kappaletta. Juuri näistä jumalattomista ilmaisuista Kiveä pahimmat kriitikot kuten Ahlqvist ja Meurman syyttivät. Sana Jumala esiintyy muuten useammin kuin nämä kirosanat, peräti 144 kertaa.

edf

Björn Landström: Aleksis Kivi

Tämä tilasto sai minut pohtimaan Kiven suhdetta uskontoon. Tiedetään, että hänen äitinsä oli uskonnollinen, pietisti kuten kirjailija sanoi. Jonkinlaista vihiä asiasta saa runosta Ikävyys: ”En taivasta/Mä tahdo, en yötä Gehennan,/ Enp’ enää neitosta syliini suo./Osani vaan olkoon:/Tietämisen tuskast pois,/Kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.” Ei vaikuta kovin jumaliselta.

Taideteosten pohjalta on uskaliasta arvioida tekijän perimmäisiä ajatuksia. Joitakin viitteitä ne kuitenkin antavat. Etsin muutamia näistä viitteistä Seitsemästä veljeksestä.

Romaanin alussa kerrotaan, että veljesten äiti oli uskovainen emäntä, joka yritti kasvattaa poikiaan herran nuhteessa. Juhani kertoo, että äiti rukoili polvillaan illoin aamuin. Tärkein hengellinen kasvattaja oli kuitenkin sokea eno, joka kertoili iltaisin tarinoita merimatkoiltaan mutta myös Raamatun ihmeitä. Tästä joillekin veljeksistä oli jäänyt monia raamatullisia puheenparsia kuten: ”Haasteletpa kuin taivaan enkeli” tai ”Kissalan Aapelin klaneetti soi kuin pää-enkelin pasuuna.”

Salomon ja liukas luikku

Juhani käyttää usein noita raamatullisia lausahduksia, mutta ne ovat enemmänkin puheen höystöä kuin merkki uskovaisuudesta. Päin vastoin hän kehottaa Simeonia lopettamaan, kun tämä heittäytyy yltiöjumaliseksi. Kirjan lopussa Juhani kuitenkin herkistyy ja polvistuu rukoilemaan, kun ukkossade uhkaa hänen heinäniittyään. Mutta kun rukousta ei kuulla, hän kiroaa Jumalansa.

Tuomas puhuu vähän, mutta asiaa. Hän ei juuri sananparsia viljele, ei raamatullisiakaan. Kaksosveli Aapoa Toukolan pojat kutsuvat pilkkalaulussaan Jukolan suureksi Salomoniksi. Aapo pitääkin saarnoja, mutta hän vaatii veljiään seuraamaan yhteiskunnan lakia ja järjestystä enemmän kuin Kristusta.

Simeoni on veljeksistä uskovaisin. Muut pitävät häntä vähän hassahtaneenakin. Simeoni on myös joukosta koomisin, vaikka sitä piirrettä on muissakin Eeroa lukuun ottamatta. Hänet panevat jeesustelijana merkille myös Toukolan pojat pilkkalaulussaan. Hän jää lopulta naimattomaksi viinaan taipuvaiseksi, setämieheksi.

Tuomaan tavoin Laurikaan ei viljele Raamatun lauseita. Hän pitää kyllä humalapäissään saarnan Hiidenkivellä, mutta se on ennen kaikkea pilasaarna. Kaksosveli Timon osana on pudottaa korkealentoiset raamatulliset puheet koomisesti maan tasalle. Hänelle Vanha Aatami, jonka kummittelusta Simeoni varoittaa, on vanha härkäparia ajava taatto, joka on pukeutunut vilttihattuun ja mustaan pitkätakkiin.

Viimein tulee hännän huippu,/Pikku-Eero , liukas luikku,/Jukolan tuiskea Rakki.” Näin laulavat Toukolan pojat. Eero on veljesten joukossa poikkeus jo nimeltään. Muiden nimet tulevat Raamatusta tai kristillisestä traditiosta, nuorimmaisen nimi pohjaa muinaisskandinaaviseen Airikiin, Eyrekiin tai Erikiin. Tämä ei liene sattuma.

Eerokin tarttuu Raamatun lauseisiin, mutta hän muuntaa ne humoristisiksi kommenteiksi, tekee niiden avulla pilaa muista, yleensä Juhanista. Ironia on hänen aseensa. Liukas luikku kuitenkin vakavoituu romaanin lopussa. Ei hänestä uskovaista tule, vaikka naikin syvästi harrasmielisen Seunalan Annan. Hänestä tulee yhteiskuntaan monin tavoin osallistuva herrasmies.

Mielenkiintoinen onkin Sydämeni laulu, jonka Anna laulaa lapselleen romaanin lopulla. Sehän on kirjallisuutemme hienoimpia runoja. Laulussaan Anna ei kuitenkaan saata lastaan taivaan iloihin, vaan öiseen Tuonen lehtoon, Tuonen herran vainiolle karjaa kaitsemaan ja vihdoin nukahtamaan Tuonelan immen helmaan. Lapsi ei kuuntele enkelten soittamia harppuja, vaan kehrääjälinnun laulua. Kehrääjä on yölaulaja, jonka suriseva soitto on rauhoittava. Ja kavala maailma on kaukana.

Ehkä tämä runo voisi olla avain Kiven uskontosuhteeseen. Ja ehkä juuri Eerossa on eniten kirjailijaa itseään. Kivi halusi levätä kuoltuaan himmeän halvan alla, missä ei olisi kumpua osoittamassa runoilijan hautaa. Ajatus on kutakuinkin maallinen.

Taiteessakin väline voi olla viesti

Väline on viesti.” Monet kulttuurin muodot ovat pikemminkin välineiden seurausta kuin niiden syy. Nämä nuoruuteni kulttifilosofin kanadalaisen Marshall McLuhanin ajatukset tulivat mieleeni kun kiertelin kahden varsin erilaisen taiteilijan, graafikko Vappu Johanssonin ja kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen näyttelyissä.

Vappu Johansson aloitti uransa ikätovereittensa tapaan maalauksellisen grafiikan tekijänä. Hän otti käyttöön tuolloin 30 vuotta sitten uusia menetelmiä kuten carborundumin ja polymeerigravyyrin. Ne tuntuivat soveltuvan hyvin värien voimaan pohjautuvan grafiikan välineiksi.

Uran alkupuolella Johanssonin teoksista oli nähtävissä romanttinen ja ehkä hivenen eroottinenkin lataus. Vahvat värit, kukat ja muutkin kasvit olivat näitä sävyjä virittämässä. Samoin menneen, kadonneen maailman näyt ja fragmentit. Tämä kaikki oli Johanssonin teoksissa kehtovan puoleensavetävää.

Uusi näyttely tuo esiin uudenlaisen mutta entiseen tapaan kiinnostavan taiteilijan. Johansson tuntuu entistä enemmän pohtivan välineensä tai välineidensä mahdollisuuksia, niiden viestiä. Suorat viivat, eräänlaiset matemaattiset vektorit tai kuivaneulan värisevä jälki ovat piirtämisen ja taiteen perusasioita. Muutamassa teoksessa ihmiskasvot kasvavat hienosti esiin piirustusviivojen keskeltä.

Erityisiä suosikkejani näyttelyssä ovat teokset jotka nimetty Kysymyksiksi valosta. Niissä kuviot on painettu valkoisella valkoiselle niin että ne vaivoin erottuvat. Kysymys kuuluu: mistä kuva alkaa ja mihin se loppuu. Samalla tulee mieleen se moneen kertaan toistettu Paul Kleen ajatus, että taide ei kuvaa näkyvää, vaan tekee näkyväksi.

Kysymyksiä_neljälle

Kysymyksiä neljälle, 2018

Vappu Johanssonin näyttely on avoinna Duetossa 21,10. saakka.

Kaikki mikä kiiltää on veistosta

Vappu Johanssonin tavoin Kimmo Schroderus testaa välineensä mahdollisuuksia ja rajoja. Kuvanveisto on perinteisesti plastisen muodon taidetta. Schroderus vääntää ja kääntää klassisia muotoja miten haluaa. Metalli kiiltää niin kuin metallin pitää, ja luo näin kiinnostavan kontrastin gallerian hivenen rosoiselle tilalle.

Useimmat veistokset ovat abstrakteja, mutta on mukana tunnistettaviakin hahmoja. Tuulisena päivänä -teoksessa on luuranko, jossa kaikesta kiiltävyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi on koomisia piirteitä. Solvaajankin tunnistaa elolliseksi tai mielikuvitusolennoksi. Sen aineksina ovat myös tekstit, jotka eivät aivan helposti avaudu.

Entä väline ja viesti? Ehkä se on se, että kuvanveistossakaan sen konkreettisuudesta tai silkoisuudesta huolimatta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tai sitten on juuri sitä.

Photo: Arttu Kokkonen / http://arttukokkonen.com

Solvaaja, 2016

Kimmo Schroderuksen näyttely on avoinna Forum Boxissa 21.10. saakka.