Poptaiteilija kirkkomaalarina

Viikko sitten luin Helsingin Sanomista, että taiteilija Pellervo Lukumies on kuollut elokuun lopulla Toivakassa 83-vuotiaana. Moni varmaankin kysyy: kuka taiteilija ja kuka lukumies? Hän on kuitenkin tunnettu yhdestä teoksestaan kotikirkkonsa omaperäisistä kattomaalauksista.

edf

Profeetta Elia

En ehtinyt koskaan tavata Pellervo Lukumiestä, mutta minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet pitkään. Minun piti yhdessä ystäväni dokumenttikuvaaja Timo Peltosen kanssa käydä tekemässä video taiteilijasta. Se kuitenkin jäi tekemättä osittain rahoituksenkin puutteen takia. Kävin kyllä Toivakan kirkossa muutama vuosi sitten tekemässä jutun Taide-lehteen

Ensimmäisen kerran kuulin Lukumiehestä vajaat 50 vuotta sitten. Tulevan vaimoni Johannan eno graafikko Kauko Rantala tuli iltamyöhällä käymään ja toi tullessaan valokuvaaja Simo Ristan. He olivat opiskelukavereita Suomen Taideakatemian koulusta. Jossain vaiheessa he ryhtyivät miettimään mihin monet opiskelukaverit ovat kadonneet. Pohdittavana oli myös Lukumies. He sanoivat, että tämä on lahjakas taiteilija, mutta on nyttemmin hautautunut jonnekin Keski-Suomeen.

Parin vuoden päästä kohuttiin sensaatiosta, jonka Lukumiehen kattomaalaukset saivat aikaan. Vuonna 1975 Harry Forsblom julkaisi runokokoelman Toivakan kirkon kattomaalaus. Taideteoksesta siinä ei juuri puhuta, mutta se lisäsi kiinnostustani maalari

Toivakka on pieni keskisuomalainen kirkonkylä. Sen ohi menee helposti huomaamatta. Kirkko seisoo pienellä mäellä, se on nikkarityylinen, todellinen mummolan kirkko. Sen suunnitteli Ludvig Isak Lindqvist ja se rakennettiin 1882. Alvar Aalto suunnitteli sen sisäremontin nuorena arkkitehtina vuonna 1923. Kaikesta päättäen korjaustyö tehtiin pieteetillä.

Toivakan_kirkko

Toivakan kirkko

Pellervo Lukumies oli Toivakan kirkkoherran poika, mutta rovasti ei ollut enää virassa kun taiteilija sai työn tehtäväkseen. Kattomaalaukset valmistuivat vuosina 1972-73. Toteutus noudattaa poptaiteen oppeja, mutta on siinä muutakin. Raamatun hahmoina ovat edustettuina kaikki kansat, heimot, kulttuurit, vähemmistöt ja kielet. Nyt voi ajatella, että Lukumies oli aikaansa edellä.

Kattomaalaukset herättivät valmistuttuaan kiivaan keskustelun. Niitä vaadittiin poistettavaksi hienon pyhäkön interiööristä. Someraivo olisi varmaankin ollut korviahuumaava, jos some olisi jo ollut olemassa. Seurakunnan ennakkoluulottomuutta osoittaa se, että kattomaalaukset saivat jäädä paikoilleen. Nyt ne ovat Toivakan tärkein turistinähtävyys. Niitä tullaan katsomaan aina merten takaa saakka.

edf

Egyptiläisenkeli

Mutta mitä Pellervo Lukumies teki maalausten jälkeiset neljä vuosikymmentä? Sitäkin olisin kysynyt, jos olisimme päässeet tekemään dokumenttiamme. Ilmeisesti hän vietti hiljaiselämää, teki muotokuvia ja muita tilaustöitä. Maalaamista hän ei käsittääkseni lopettanut. Kattomaalauksillaan Lukumies on kuitenkin ansainnut ainakin jonkinlaisen paikan taidehistoriassamme. Niin ainutlaatuisia ne ovat.

Mainokset

Brandenburgin portilla ja bunkkerissa

 

Lähes viisi kuukautta sitten muutama päivä ennen vappua istuin katukahvilassa Unter den Lindenillä, pureskelin huonoon sämpylään piilotettua bratwurstia ja join hyvää olutta. Oli hellettä. Katselin syödessäni ja juodessani Brandenburger Toria. Siinä kiteytyy Saksan historia ja Euroopan; ketkä kaikki mahtimiehet – ja naiset – ovatkaan kulkeneet sen läpi. Ajattelin, että se joka ei ole käynyt Brandenburgin portilla, ei ole käynyt Berliinissä.

Ajattelin myös, että se kuvataiteen ammattilainen tai valistunut harrastaja, joka ei ole käynyt Bunkkerissa, ei ole tutustunut berliiniläiseen kuvataiteeseen. No, ei nyt sentään. Kuvataide-elämä Saksan pääkaupungissa on niin laaja ja monipuolinen, ettei sitä voi kertakäynnillä hallita eikä nostaa yhtä kohdetta ylitse muiden. Joka tapauksessa olin juuri palaamassa Bunkkerista ja olin innoissani näkemästäni. Vierailu sisältyi matkaohjelmaani. Olin nimittäin liikkeellä Suomen Taideyhdistyksen apurahalla tutustumassa Berliinin Galleriaviikonloppuun.

dav

Bunkkeri sijaitsee Mittessä merkittävällä kulttuurialueella. Vieressä on Berliner Ensemble, Brechtin teatteri. Lähistöllä virtaa Spree, jonka varrella on useitakin perinteisiä kulttuurikahviloita. Bunkkeri rakennettiin sodan aikana 1943 rautatieläisten väestönsuojaksi. Se on 18 metriä korkea, siinä on viisi kerrosta ja 120 huonetta. Pinta-alaa on kaikkiaan 1000 neliötä. Vaikuttava rakennus.

Bunkkeri on ollut maineikkaan Borosin kokoelman käytössä tämän vuosituhannen alkuvuosista saakka. Jos itse rakennus on paitsi tyrmäävä myös sulkeutuneen näköinen, sulkeutunut on myös kokoelma. Varaus vierailuun pitää tehdä kuukausia aikaisemmin, mitään esitteitä ei ole, valokuvata ei saa. Muistilehtiöitä ei sentään kerätty pois.

Opas, kaunis nuori nainen, esitteli innostuneesti sekä rakennusta että kokoelmasta koottua näyttelyä. Se oli melko tyypillistä nykytaiteen kokoelmataidetta. Mukana oli toki monia todella hienoja teoksia. Materiaaliahan riitti. Näyttelyt vaihtuvat aika ajoin, ja kaupungilla kuulin, että tätä parempiakin kattauksia on ollut. Suosittelen sekä rakennukseen että Borosin kokoelman taiteeseen tutustumista.

Galleriasta toiseen

Berliinin galleriaviikonlopussa oli mukana lähes 50 näyttelypaikkaa, suurin osa gallerioita. Kolmen tai neljän päivän aikana niihin kaikkiin ei ehdi tutustua vaikka vaeltelisi kaupungilla päivät pitkät kuten itse tein. Tarjontaa oli paljon, toiset erittäin kiinnostavia toiset keskinkertaisia. Kaikki taiteen lajit olivat edustettuina.

Se minua ihmetytti kuinka huonosti galleriat opastavat luokseen. Ne sijaitsevat usein sisäpihoilla tai rakennusten yläkerroksissa. Kyltit ovat pieniä, jos niitä on ollenkaan. Näyttelyiden etsiminen vei aikansa. Toki se kannatti.

Tutustuin useampaankin kiinnostavaan galleriaan ja näyttelypaikkaan. Tässä en käsittele kaikkea näkemääni yksityiskohtaisesti senkään vuoksi, etteivät nuo näyttelyt ole enää avoinna. Pari esimerkkiä vain.

Me Collectors Roomissa oli esillä neljännesvuosisadan ajalta dokumentteja tunnetun parin Evan ja Adelen performansseista, joita se on järjestänyt eri puolilla maailmaa. Kokonaisuus oli runsas ja materiaali moninaista. Pari itsekin sattui olemaan paikalla kaikessa varustuksessaan.

edf

Yksi kiinnostavimmista näyttelypaikoista on König Galerie Kreuzbergissä. Oikeastaan kysymyksessä on taidekeskus. Toisen kerroksen saliin sijoitettu näyttelykin oli hieno, vaikuttava. Esillä oli sveitsiläissyntyisen Claudia Comten tilateos ”Kun dinosaurukset hallitsivat maapalloa”. Yleisö voi mennä sisään pylväikköön tai puunrungoista muodostuvaan metsään. Sieltä täältä löytyi pieniä veistoksia, muinaisia eläimiä ja kasveja ja kaikkea mahdollista. Esihistoriallinen tunnelmahan teoksen sisällä vallitsi. Kävin König Galleriassa matkani viimeisenä päivänä. Näyttely jäi askarruttamaan, siitä jäi myös hyvä mieli.

dav

Galleriaviikonlopun aikana avattiin myös vävyni Niko Luoman valokuvanäyttely Timothy Personsin luotsaamassa galleriassa Kreuzbergissa.

 

Graafikot testaavat rajoja

 

Helsingissä on parhaillaan hyvä tilaisuus tutustua suomalaiseen nykygrafiikkaan. Galleria G:n 50-vuotisnäyttelyssä on esillä kolme taiteilijaa Roma Auskalnyte, Heli Kurunsaari ja Tomas Regan. Siinä tulee esiin nykygrafiikkamme monipuolisuus, mutta tulee se esiin muissakin katselmuksissa.

Anniina Vainionpää käyttää perinteisiä menetelmiä puupiirrosta ja monotypiaa, mutta hän yhdistää niitä tuoreesti ja omaperäisesti. Monotypialla toteutetut osat, taitavasti viimeistellyt ihmishahmot tai kasvot, käyvät mielenkiintoista vuoropuhelua puupiirrännän tietyn rosoisuuden kanssa. Samalla nämä tekniikat luovat teoksiin syvyyttä sekä tilallisesti että sisällöllisesti.

Vainionpään teosten maailma on hivenen surrealistinen, ehkä mystinen tai myyttinenkin. Kaikki ei ole miltä näyttää, mutta kuitenkin jotakin tuttua on mukana. Jotkut kasvotutkielmat tuovat mieleen yli sadan vuoden takaisen symbolismin; ne ovat paitsi kuvia kasvoista myös kuvia sisäisestä maailmasta.

Yksi Vainionpään aiheista on verho tai verhot ikkunan edessä. Ne muodostavat koristeellisen elementin, mutta samalla ne merkitsevät kahden maailman rajan, ehkä kuvitelmien ja todellisen. Ajatushan periytyy jo antiikista.

Moniulotteinen, kiinnostava näyttely on esillä Galleria Duetossa 23.9. saakka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anniina Vainionpää: Verso, 2018

Arkistojen kätköistä

Jussi Juurinen, Ari Pelkonen ja Tatu Tuominen ovat keskipolven graafikoita, jotka ovat monin tavoin laventaneet lajinsa totunnaisia rajoja. Forum Boxin näyttelyn nimi on Yksityiset arkistot, joten sen perusteella voisi odottaa jonkinlaista välitilinpäätöstä, tarinaa siitä kuinka tähän on tultu. Niinkin voi näyttelyn tulkita.

Jussi Juurinen on tuotannossaan jo pitkään tuonut esiin niitä ehtoja, joilla grafiikkaa tehdään. On ollut laattoja, erilaisiin esineisiin kaiverrettuja kuvia, keskeneräisiä vedoksia ja paperinippuja. Kokonaisuudet ovat olleet runsaita, tuoreita ja hauskojakin. Nyt ote on aikaisempaa minimalistisempi ja teoreettisempi. Konkretistisia teoksia muistuttavat värimallit ovat kiinnostavia arkiston avauksia.

_TIGhTjm[1]

Jussi Juurinen: Keltainen arkisto 2, 2018

Ari Pelkonen on kolmikon perinteisin (tätä ei pidä ymmärtää kritiikiksi). Suurikokoiset, vähäväriset ja miltei vapaamuotoisen abstraktit vedokset ovat vaikuttavia. Ja tuohan hän myös teosten syntyprosessin esiin videolla ja aidolla puupiirroslaatalla. Arkistoaan hänkin avaa.

UAV6hb0G[1]

Ari Pelkonen: Pintaan palautetut 1, 2018

Tatu Tuominen on aikaisemmassa tuotannossaan tutkinut tai eritellyt kaupunkimiljöön ja modernin arkkitehtuurin olemusta. Teoreettisuus on pitänyt taiteilijaa tiukasti pihdeissään. Nyt hän kuitenkin on vapautunut, hän on uskaltanut irrotella. Videot ja erilaiset kuvasarjat tulkitsevat arkkitehtuurin rakenteita ja johdattavat ajatukset kuvataiteeseenkin. Onnistunut kokonaisuus.

PWbbO-ZA[1]

Tatu Tuominen: Kirkko1, 2018

Oma lukunsa ja lukukokemuksensa on näyttelyn julkaisu. Sen sisällöstä vastaa filosofian tohtori Inkamaija Iitiä. Tekstin ”tieteellinen” pakkopulla on maustettu muutaman filosofin tai tutkijan referoinnilla, joka vie kauas puheena olevasta näyttelystä. Toki siitä teoksistakin selkoa saa, jos jaksaa lukea tuon koukeroisen tekstin loppuun asti.

Näyttely on avoinna 23.9. saakka.

Elämän koreutta ja rujoutta

Tuula Lehtinen on perusgraafikko, joka hänkin on jo vuosia harrastanut erilaisia rajanylityksiä. ARTagin näyttelyssäkin on tästä esimerkkejä: posliinimaalauksen kuvioita muistuttavin koristein varustettuja ylellisiä korkokenkiä ja arkisia esineitä. Mukana on pari hienoa tunnelmallista maalausta.
Aamusumu II

  Tuula Lehtinen: Aamusumu II, 2016

Gallerian toisessa huoneessa on esillä Reijo Kärkkäisen piirustuksia. Olen aina ollut ihastunut siihen suorasukaiseen ja vähän rujoonkin ilmaisuun, jolla taiteilija on piirustuksensa tehnyt. Niissä on aineksia sarjakuvista ja muustakin populaarikulttuurista, ja on mukana ripaus lapsenomaista tai ehkä paremminkin poikamaista intoa.

Sarjasta_Natural_History

                                    Reijo Kärkkäinen: Sarjasta    Natural history, 2918

Lehtisen ja Kärkkäisen näyttely on avoinna 23.9. saakka.