Impivaarasta ja persuista

Muutama päivä sitten olin hyvän ystäväni Neulanreikämiehen kanssa yötä pienessä mökissä saarella Espoon edustalla. Sinä yönä oli täydellinen kuunpimennys. Pilvet peittivät kuitenkin ilmiön. Joka tapauksessa pimennyksestä olisi varmaankin saanut neulanreikäkameralla hienon kuvan. Vaikka ystävälläni tuskin oli kameraansa mukanaan.

Aamulla heräsin kohtalaisen varhain ja istuskelin yksikseni pihalla tylsät ajatukset päässäni. Ajattelin, että on tämä saarikin eräänlainen Lintukoto, vaikka naapurin mökki onkin 50 metrin päässä. Rauhaahan täältäkin haetaan, ja ainakin voi kuvitella, että kavala maailma on kaukana.

Siinä istuskellessani katselin myös oravaa, joka hyppeli männynoksalta toiselle. Se toi mieleeni Seitsemän veljeksen Timon laulun, sen jossa oravainen makaa makeasti sammalhuoneessansa. Se on hieno runo, suomalaisen kirjallisuuden hienoimpia. Vähän lapsellinenhan se on, mutta se kertoo ihmiselämän perusasioista: elämän- ja maailman pelosta, halusta paeta sitä kaikkea turvalliseen sammalhuoneeseen.

Timo laulaa laulunsa vähän ennen kuin veljekset astuvat lukkarin kouluun, jota he pelkäävät kuollakseen. Pakenemisen ajatus saa runossa ensimmäisen kerran ilmaisunsa, vaikka se ei vielä kehitykään teoiksi asti.

Urho Kekkonen syytti aikanaan vastustajiaan ulkopoliittisesta impivaaralaisuudesta. UKK oli loistava sanankäyttäjä, mutta en tiedä oliko tuo metafora kovin onnistunut, siitähän paistoivat liian selvästi läpi presidentin omat valtapyrkimykset. Persuja ja muitakin populisteja sen sijaan voi syyttää impivaaralaisiksi monestakin syystä.

edf

Kansi Akseli Gallen-Kallela

Veljekset pakenivat Impivaaraan lain kouraa, rovastia ja ehkä vallesmanniakin. Persutkin haluavat rajat sulkemalla paeta EU-direktiivien ja maahanmuuttajien saavuttamattomiin, omaan tunkkaiseen lintukotoonsa. Veljekset pakenivat piilopaikkaansa myös sivistystä, sen keskeistä lähtökohtaa lukutaitoa. Vaikuttaa siltä, että persutkin haluavat paeta sivistystä eli kaikkia uusia ulkoa tulevia vaikutteita.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi Kivi panee juuri Timon suuhun tämän kauniin ja syvällisenkin laulun. Timohan on veljeksistä tyhmin, hän oppii viimeisenä lukemaankin. Tästä en halua vetää suoraa analogiaa persuihin tai populisteihin, koska en halua pilkata liikaa Timo Juhaninpoika Jukolaa, kunnon miestä. Impivaaraan muuttaminen sen sijaan ei ole Timon keksintö, vaan Laurin, joka on veljesten terävimmästä päästä.

Mutta miksi juuri Timo Laulaa tämän herttaisen oravalaulun. Kun veljeksistä älykkäin eli Eero laulaa, hän laulaa pilkkalaulua. Hän pilkkaa usein veli Juhania, mutta huikeimmin kuitenkin Rajamäen rykmenttiä eli Kaisaa, Mikkoa ja näiden lapsia: ”Aisoiss’ Kaisa nuuska-naama/Itse olla tykkää,/Mikko, purren mälliänsä,/Sauvall’ perään lykkää.” Älykäs pilkkaa mieluummin kuin herkistelee. Ja voihan olla niinkin, että Timo, myöhemminkin huono lukija, edustaa runouden suullista perinnettä, ei kirjallista. Siinä hänen ansionsa.

Tarinan lopussa Eerokin vakavoituu. Hänestä on tullut jahtivouti ja hän kirjoittelee lehtiinkin. Hänen vaimonsa on liinatukkainen, uskovainen Seunalan Anna, joka kirjan lopulla laulaa herkän Sydämeni laulun.

edf

Wäinö Aaltonen ja A. Kivi

Vielä yksi kohtaus Seitsemästä veljeksestä on syytä ottaa tässä esiin. Impivaaralaisten ja yhteiskunnan välille syntyy sovittamaton riita, niin ainakin veljekset ajattelevat. Välttääkseen lain kouran he päättävät pestautua armeijaan ja lähtevät marssille kohti Heinolan pataljoonaa, joka äkseeraa Parolan nummella. Viertolan tiellä heitä vastaan tulee nimismies jahtivouti mukaan. Veljekset säikähtävät, mutta vallesmanni rauhoittaa heitä sanomalla, että mikään rangaistus ei odota heitä.

Nimismiehen puhe mykistää veljekset: ”Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katsoivat tuota menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aattelemaan kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijottelivat poistuvien perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.”

Hiljaisuuden katkaisee veli Timo omaan naiiviin tapaansa: ”Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeksi näimme hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa” Timo viittaa veljesten ensimmäiseen lapsuuden ajan pakoretkeen, joka kerrotaan romaanin ensimmäisessä luvussa. Näin Kivi avaa hienosti näkymän tästä käännekohdasta sekä tulevaan että menneeseen. Tästä kuitenkin alkaa veljesten paluu sivistyneeseen maailmaan kymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen.

Loistava suomentaja ja kirjallisuudentuntija J.A. Hollo pohtii esseessään Käännekohta suurissa romaaneissa myös tätä Seitsemän veljeksen käännekohtaa. Hän arvelee, että vallesmannin puheessa kuuluu kirjailija, Kiven, ääni. Ja mikä ettei. Vallesmanni sanoo: ”Kuinka hyvänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! Noh, noh, leikki saakoon sijansa, pudas leikki.”

Mutta takaisin populisteihin. Mistähän tulisi se komsarjus, joka meillä ja muualla järkevällä puheella pysäyttäisi näiden marssin ja saattaisi heidän sivistyksen pariin.

Mainokset

Mennyttä maailmaa, rajanylityksiä ja luontoa

 

Kansallismuseo, Helsinki – Ihminen ja luonto. Luca Bertin valokuvia. Avoinna 2.9. saakka, ma-su 11-18, ke 11-20.

Tampereen taidemuseo – Vuoden nuori taiteilija J.A. Juvani. Avoinna 19.8. Saakka, ti-to 9-17, pe 9-18, la-su 10-18,

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere – Apina ja vesiputous. Tämän ilmaston kuvia. Avoinna 2.9. saakka, joka päivä 10-18.

Tarvittiinko ulkomaalainen taiteilija löytämään menneisyys keskeltämme? Italialainen valokuvaaja Luca Berti on kierrellyt Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa ja kuvannut maisemia, kyliä ja ihmisiä, joissa historia on vielä voimakkaasti läsnä. No, eihän tämä nyt täysin totta ole. Ovathan suomalaisetkin olleet menneisyyttä löytämässä.

Joka tapauksessa Luca Bertin hieno valokuvasarja avaa näkymän siihen menneisyyden Suomeen, joka yhä on keskellämme. Kuva on sellainen, jonka muistan lapsuuteni maaseudusta 1950-luvulta: peltoaukeamia, mutkaisia hiekkateitä, mutta ei autoja, puhelinlankoja teiden varsilla, harmaita hirsitaloja, puiden välistä välkähtävä järvi tai puro.

                                      28 taide berti huhtilampi

                                      Luca Berti: Huhtilampi, Itä-Suomi

Menneen maailma tuntua lisää myös kuvien mustavalkoisuus. Ne välittävät kuitenkin paitsi kesän heleyden mutta myös syksyn autiuden ja harmauden. Samanlaisia kuvia Berti on julkaissut myös muista Pohjoismaista. Niistäkin on esimerkkejä Kansallismuseossa.

Maisemien lisäksi mukana on myös henkilökuvia. Niissä kohteet poseeraavat jäykkinä kuten konsanaan 1950-luvun perhekuvissa. Viitauksia tähän päivään ei niittenkään taustalla näy. Polkupyörä taitaa olla uudenaikaisin kulkuneuvo. Pari tyttöä tai nuorta naista on pukeutunut perinneasuun, mutta muutenkin Berti on onnistunut ihmisten kuvauksissa. Raumalainen opettaja, komea nainen, muistuttaa olemukseltaan oman kouluaikani kansankynttilöitä.

                                         28 taide berti rauma

                                         Luca Berti: Nainen, Rauma.

Kansallismuseossa on viime vuosina nähty kiinnostavia valokuvanäyttelyitä. Luca Bertin on yksi niistä. Näyttelykirjakin (Parvs) on onnistunut.

Vähemmistö esiin

Vuoden nuoren taiteilijan näyttely voisi pahimmillaan olla siitä kirjoittavalle ongelmallinen. Jos sitä moittii huonoksi tai huonosti toteutetuksi, kriitikko voi saada syytöksiä siitä, että suhtautuu aiheeseen eli transsukupuolisuuteen sinänsä kielteisesti tai ei ymmärrä sitä.

Onneksi J.A. Juvanin näyttelyn osalta ei tule tätä ongelmaa. Se on hyvin ja huolellisesti toteutettu, valokuvat ja videoteokset ovat korkeatasoisia ja ne toimivat.

Juvanin teokset kertovat aiheestaan suorasukaisesti ja rohkeasti, röyhkeästikin. Ne tulevat lähelle katsojaa, eivät jätä tätä rauhaan. Niiden edessä voi tulla kiusaantunut, vaivautunutkin olo. Ne haastavat totunnaisia käsityksiämme sukupuolisuudesta. Tämän vuoksi voi jäädä huomaamatta, että valokuvat ja videot ovat myös verrattoman humoristisia ja ilotteleviakin. Itseironiaakin on mukana, onhan teosten pääosassa juuri taiteilija

                                      Gerbera

                                       J.A. Juvani: Gerbera, 2018

Näyttelystä välittyy sukupuolisen vähemmistön ilmoitus: ”Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.” Ja toisaalta se myös pyytää tai vaatii: ”Hyväksy minut sellaisena kuin olen.”

Museon kätköistä

Tänä kesänä on esillä useammankin museon kokoelmanäyttely. Onnistuneita ovat ainakin EMMAn ja Kiasman katselmukset. Tähän onnistuneitten joukkoon kuuluu myös Sara Hildénin taidemuseon kokonaisuus.

Hildénin näyttelyn nimi Apina ja vesiputous – Tämän ilmaston kuvia viittaa luontoon, siihen liittyviin muutoksiin ja uhkiin sekä ihmisen ja luonnon suhteeseen. Nimen alkuosa on lainattu Markus Konttisen samannimisestä maalauksesta ja jälkiosa puolestaan viittaa amerikkalaisen runoilijan Wallace Stevensin (1879-1955) runokokoelmaan Tämän ilmaston runot.

                                           Erno_Enkenberg_Peuratyttö_2017

                                           Erno Enkenbergf: Peuratyttö, 2017

Teemojen varaan rakennetut näyttelyt ovat aina hankalia, vaikeasti toteutettavia. Hildénillä on kuitenkin onnituttu. Ihmisen ja luonnon suhdetta kuvaa yksinkertaistetusti Erno Enkenbergin maalaus peuratyttö, jossa lapsen kasvoille on ripustettu peuranaamio. Jussi Heikkilä on aina tuonut esiin luonnon muutoksen ja siihen liittyvät uhat. Kaiken lisäksi hänen teoksensa ovat aina yhtä nerokkaasti rakennettuja.

Luontoteemaa lähestytään teoksissa kunkin lajin ominaislaadun kautta. Islantilaisen Eggert Peturssonin ”kukkamaalaus” tuo esiin luonnon monimuotoisuuden, Petri Ala-Maunuksen ehkä siihen sisältyvät uhat. Omalla tavallaan britti Richard Longinkin installaatio tai tilateos Kalkkiviiva on luontoon kohdistuva kommentti.

Näyttelykuvia

                                Rosenlund-Keskustori

                                Tuomo Rosenlund: Keskustori, Tampere, 2018

Tampereen taidemuseon pohjakerrokseen on sijoitettu näyttely Paikan muisti. Se muodostuu Tuomo Rosenlundin hienoista suurikokoisista Piirustuksista, jotka kuvaavat niitä paikkoja Tampereella, joissa sisällissotaa käytiin. Mukana on myös Mika Hannulan aiheeseen liittyvät tekstit. Avoinna 19.8. saakka.

                                  Galleria G_ Kesänäyttely

                                 Galleria G:n kesänäyttelystä

Heinäkuu on kesänäyttelyiden aikaa. Galleria G:n katselmus on huolellisesti valittu ja ripustettukin. Mukana ovat kuitenkin grafiikan eri lajit, kolmiulotteinenkin muoto. Hauskaa on sekin on sekin, että esillä on linoleikkauksia, joita ei pitkään aikaan ole juuri näyttelyissä nähty. Tekijä on Jaana Erkkilä. Avoinna 21.7. saakka.

                                    Suudelma, 2017, 100 x 120 cm

                                    Antti Arkoma: Suudelma, 2017

Galleria Brondan kesänäyttely on runsaampi kuin Galleria G:n. Mukana on gallerian tuttuja taiteilijoita, mutta myös tulevia näyttelynpitäjiä. Yksi kiinnostavimmista ja hienoimmista on Antti Arkoma, joka on mukana useammalla maalauksella. Paljon ilahduttavaa katsottavaa tässäkin kavalkadissa on. Avoinna 12.8. saakka.

Julkaistu Demokraatissa 12.7.2018

Anoppi, Leino ja Hellaakoski

Tänään on Eino Leinon päivä. Hänen syntymästään on kulunut tasan 140 vuotta. Liput liehuvat. On myös suven ja runon päivä. Hyvä, että liehuvat myös runolle, sehän on viime vuosina joutunut marginaaliin – vai onko se ollut siellä suurten eeposten ajoista lähtien. A. Kangasmaan pilakuvassa Leino kirjoittaa nekrologia. Runoudelleko? Tuskin, sillä runous oli niitä harvoja asioita, joihin suuri lyyrikko uskoi.

edf

Tänään on myös anoppini Terttu Jokipaltion syntymäpäivä. Hän tuli maailmaan 44 vuotta Eino Lönnbohmin jälkeen eli hän täyttäisi tänään 96 vuotta, jos olisi täällä täyttämässä. Terttu oli kirjallisesti sivistynyt, hän luki viimeisiin vuosiinsa saakka paljon. Hän opiskeli vielä 55-vuotiaana sivukirjastonhoitajaksikin, mistä virasta hän jäi eläkkeelle sitten kun se aika koitti.

Tavatessamme kesäisin Terttu muisti yleensä muistuttaa, että hän on syntynyt samana vuonna kuin suuri runoilija. Yritin saada vähän tasoitusta kertomalla, että minäkin olen syntynyt samana päivänä kuin suuri runoilija nimittäin Aaro Hellaakoski. Meillä on ikäeroa 54 vuotta. En tiedä kumpi tuon kilpalaulannan voitti. Ehkä tuli tasapeli; tässä lajissa ei silloin järjestetty rangaistuspotkukilpailuja – ja mistä olisi rangaistu.

edf

Terttu Jokipaltio

Ovathan Eino Leinon säkeet komeita kuten Väinämöisen laulun lopussa:

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu

ylitse muiden:

ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.

Kansat katoo,

ei katoa mahti,

jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

Mutta on Aaro Hellaakosken runossakin ääntä ja vimmaa kuten Hauen laulussa. Kala on juuri noussut kuusen latvukseen ja aukaissut ”luisen suunsa”:

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Minua ja anoppiani yhdisti myös kuvataide. Tertulla oli alaan kiinnostusta olihan hänen veljensä Kauko Rantala aikanaan kohtalaisen arvostettukin graafikko. Itsekin hän teki taidetta, hän piirsi sota-aikana rintamapostikortteja ja sai niistä muutaman kolikon palkkiotakin.

Tertun viimeisinä elinvuosina olimme ahkerassa kirjeenvaihdossa. Anoppi kyseli nykytaiteesta ja minä selitin, siinähän on minun ammattini, kuvien selittämisessä. Kerran erittelin Kaarina Kaikkosen pikkutakkien taiteellisia ulottuvuuksia. Niitä oli silloin esillä Tampereella, missä Terttu asui. Ehkä vastaukseni tyydyttivät, koska hän lähetti aina uusia kysymyksiä.

Myös Eino Leinoa ja Aaro Hellaakoskea yhdistää kuvataide. Leino sanoi jossakin yhteydessä, että hänen parhaat ystävänsä ovat kuvataiteilijoita (tai muusikoita). Yksi läheisimmistä oli Pekka Halonen, joka laati kansikuvan Helkavirsien ensipainokseenkin. Viimeisinä vuosinaan runoilija vieraili usein Halosenniemessä Tuusulassa. Myös Akseli Gallen-Kallela kuului läheisiin ystäviin.

Leino kirjoitti kuvataiteesta jo koulupoikana ja jatkoi sitä myöhemminkin. Ajankohtaista eurooppalaista kuvataidetta hän esitteli yhdessä veljensä Kasimirin kanssa toimittamassaan Nykyaika-lehdessä 1880-luvun lopulla. Leinolla oli kyky nähdä taiteessa oleellinen. Se tulee esiin paitsi hienoissa kirjailijakuvissa myös kuvataidearvioissa.

edf

Wäinö Aaltonen: Aaro Hellaakoski, 1919

Myös Aaro Hellaakoski oli kiinnostunut kuvataiteesta ja myös perehtynyt siihen. Hänen sisarensa Aira oli taidemaalari ja graafikko, joka kuoli vanhana 1990-luvun alussa. Ehdin nähdäkin hänet jossakin tilaisuudessa, ehkä avajaisissa. Hellaakoski oli naimisissa Wäinö Aaltosen sisaren Lempin kanssa. Hän onkin kirjoittanut ainutlaatuisen esseen tai tutkielman langostaan. Runoilija perehtyi myös kuvataiteen kansainväliseen kehitykseen. Hän kirjoitti melko tuoreeltaan oivaltavan esseen kubismista, jota hän kuitenkin ajankohdan tavan mukaan kutsuu ekspressionismiksi. Hellaakosken kuvataide-esseet kannattaisi julkaista näinä aikoina uudelleen.

Taiteilijoiden merkkipäivät ovat merkittäviä siinä mielessä, että ne herättävät ajatuksia ja muistoja.