Höyhenen keveyttä ja maalauksen painoa

Muodon ja materiaalin yhteissointi on yksi kuvataiteen mielenkiintoisimpia ja onnistuessaan kiehtovimpia ilmiöitä. Se antaa teoksille sekä syvyyttä että sisältöä. Se ei myöskään rajoitu vain yhteen tai kahteen taiteen lajiin.

Janna Syvänojan taiteessa muoto ja materiaali käyvät luontevasti yhtä jalkaa. Usein ainekset on saatu luonnosta keräämällä, löytämällä. Hänen taidettaan luonnehtimaan sopii hyvin Pablo Picasson huomautus: ”Minä en etsi, minä löydän.” Luonnon kysymykset – sekä historialliset että ajankohtaiset – ovat usein myös teosten sisältönä.

Luonnosta on saatu materiaalit myös Galleria Aman näyttelyn (esillä 3.6. saakka) teoksiin. Ne on rakennettu juurista ja linnunsulista. Nimikin on vihjaavasti ja kaksimerkityksisesti JuuretON. Sulat viittaavat lentämiseen, keveyteen ja vapauteen, juuret taas maahan, yhteen paikkaan kiinnittymiseen. Vapaasti lentävällä, juurettomallakin, on juurensa. Ihmiselämän peruskysymyksetkin tulevat näin mukaan.

Janna Syvänojan keveissä teoksissa asia painaa. Mutta samalla ne ovat kauniita ja puoleensavetäviä. Näyttely on hyvin hallittu kokonaisuus.

janna

Janna Syvänoja: Sää rannikkoasemilla, 2018.

Kari Kenetti on vuosien tauon jälkeen perustanut Helsinkiin galleriaan. Se on pieni tila Punavuoressa, helposti tavoitettavalla paikalla. Se ei ole steriili eikä sliipattu kuten galleriat meillä yleensä ovat. Lattia on shakkiruudullinen, puretun kakluunin paikka on edelleen näkyvissä eikä seiniäkään ole liiemmin puleerattu. Sanalla sanoen: sympaattinen näyttelypaikka.

Avausnäyttelynä on Jatzin maalauksia. Monimielisen taiteilijanimen takana on liminkalainen maalari Juho Arvola. Kotipaikka näkyy myös joissakin teoksissa. Taustalla kummittelee Lakeuden maalari, myös liminkalainen, Vilho Lampi. Muitakin mukaelmia on, tunnistin ainakin Vincent van Goghin.

Jatz maalaa vahvan ekspressiivisesti, väkevästi. Teokset ovat tuoreita ja ne avaavat monia kiinnostavia näkymiä, ehkä taiteilijan tulevaan tuotantoonkin. Hivenen moniaineksinen kokonaisuus on. Sen esittelyyn sopii kuitenkin mainiosti salonkimainen ripustus.

Näyttely on avoinna Galleria Kenetissä 3.6. saakka.

Kenetti

Galleria Kenetin näyttelystä. Kuva Kari Kenetti.

Mainokset

Maagista realismia ja leikkivää fantasiaa

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Fantastico! Italialaista taidetta 1920- ja1930 luvuilta. Avoinna 19.8. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17.

Forum Box, Helsinki – Pro et contra. Kaisaleena Halisen installaatioita. Avoinna 27.5. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Maailmansotien välisenä aikana eurooppalaisessa taiteessa koettiin paluu klassiseen ja realistiseen ilmaisuun. Italiassa suuntausta kutsuttiin maagiseksi realismiksi, Saksassa uusasiallisuudeksi, Ranskassa ja Britanniassa uudeksi realismiksi. Meillekin ilmiö rantautui, mutta sille ei kaiketi ehtinyt vakiintua erityistä nimeä.

Yhdeksi syyksi klassismin paluulle on arveltu ensimmäistä maailmansotaa, joka oli siihen saakka koetuista kauheinta teurastusta. Erilaisten ekspressionististen, kubististen ja abstraktien kokeilujen jälkeen kaivattiin jotakin selkää, ehkä pysyväksi ajateltua.

Tuo modernististen virtausten väliin sijoittuva kausi on jäänyt vähälle huomiolle. Siksi onkin hyvä, että Ateneum paikkaa nyt komeasti tuota aukkoa. Esillä on yli sata teosta, pääosin italialaista, mutta mukana on myös näytteitä tuon ajan suomalaisesta maalaustaiteesta.

Suuntauksen ensiaskeleet otettiin jo ennen maailmansotaa. Herätteen antajina olivat italialaiset, ennen muuta Giorgio de Chirico ja Carlo Carrà. Varsinkin Chiricon metafyysiset, unenomaisen epätodelliset ja autiot maisemat olivat tehneet vaikutuksen Pariisissa. Yhtenä herätteiden antajana oli myös naivisti, tullimies Henri Rousseau.

Suunnan nimi on oikeastaan ristiriitainen. Eihän maagisuudella ja realismilla pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Teoksia katsellessa nimi kuitenkin avautuu. Maalaukset ovat hyvinkin tarkan realistisesti toteutettuja, mutta niiden tunnelmassa on magiikkaa. Usein juuri sirkus, temput ja naamiaiset ovat aiheina. Ihmiset ovat toisaalta poissaolevan näköisiä, toisaalta kuin valokuvattavaksi asettuneita. Niin voimakasta unenkaltaisuutta kuin Chiricolla teoksissa kuitenkin harvoin on.

Suomessakin oli omat maagiset realistinsa. Sellaisten tulenkatajia lähellä olleiden taiteilijoiden kuten Yrjö Ollilan ja Väinö Kunnaksen teoksia on mukana näyttelyssä. Ehkä hienoin suomalaista maagista realismia edustava Väinö Kunnaksen Olavi Paavolaisen muotokuva ei ole mukana katselmuksessa.

4397-felice-casorati-beethoven-1928                                         Donghi

Felice Cosorati: Beethoven, 1928                                            Antonio Donghi: Jonglööri, 1936

Kasvot puhuttelevat

Jotakin realistista ja jotakin maagista on myös Kaisaleena Halisen installaatioissa Forum Boxissa. Teokset on rakennettu valmiista esineistä ja näköiskuvista, veistoksista, mutta kuitenkaan kaikki niissä ei ole kohdallaan, ei niin kuin meitä ympäröivässä todellisuudessa. Niissä on mukana myös dadaismin henkeä.

Mukana on veistoksia, rintakuvia, joista kasvojen piirteet on häivytetty pois. Näin nuo veistosten mallit ovat menettäneet identiteettinsä tai ainakin pääosan siitä. Teoksella Kasvonsa menettäneet on useampikin merkitys, minkä tiedämme kun pelkäämme kasvojemme menettämistä.

Toisaalta identiteetti voi hävitä myös monistamisen seurauksena. Näin käy teoksessa En minä aina ole sama, jossa identtiset kipsipäät on yhdistetty toisiinsa letitetyillä hiuksilla. Näille kuville käy samalla tavalla kuin Marilynille, jonka kasvokuvaa Andy Warhol monisti kymmenittäin.

Monet teoksista on tehty leikkisällä otteella. On niissä kuitenkin vakavakin puolensa. Näyttelyn nimiteos, rivi kommandopipoon puettuja hahmoja katkaisee näyttelytilan niin että katsoja joutuu ohi päästäkseen kulkemaan sen sivua kuin kunniakomppaniaa tervehtivä valtionpäämies. Vaikuttava teos.

Kaisaleena Halinen, installaationäkymä Pöytälaatikko, 2018                                      Kaisaleena Halinen, installaationäkymä Parvelta 2 2018

Kaisaleena Halinen: Pöytälaatikko, 2018              Halinen: En minä aina ole sama, 2018

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 17.5.2018

Säästöpankin jäljillä

Snellmanin päivänä, lauantaina 12.5. nautittuani ystäväni selkään puukottajan kanssa aamupuuron lähdin vaeltamaan Säästöpankin rantaan Siltasaaren läntisimpään niemenkärkeen. En tiedä oliko Snellman viinamäen miehiä. Tuskin hän kuitenkaan absolutisti oli, kuuluihan hän tunnettuun Lauantaiseuraankin, jonka kokouksissa ei punssia säästelty. Varmaankin hän kävi myös Säästöpankin ravintolassa, jonka mukaan tämä Siltasaaren ranta on saanut nimensä.

Ravintolan oikea nimi oli Emilienburg, ja sen oli perustanut Turusta yliopiston vanavedessä muuttanut Catharina Wahllund. Ravintola oli erityisesti ylioppilaiden mutta myös yliopiston nuorempien opettajien suosiossa. Se sijaitsi kaupungin keskustan ulkopuolella ja näin siellä voitiin viettää riehakkaita juhlia virkavallan valvovan silmän ulottumattomissa. Zachris Topelius on kertomuksessaan Vinsentti aallonhakoja kuvannut tällaisia riehakkaita juhlia. Ylioppilaat myös antoivat kapakalle nimen Säästöpankki, koska kaikki veivät sinne rahansa ”säästöön”. Ravintolan suosiota lisäsi keilarata.

Mamselli Wahllund avasi 1830-luvun lopulla lahden toiselle puolelle uuden ravintolan, josta tuli valtavan suosittu ja joka toimii edelleenkin. Myös ylioppilaat siirtyivät sinne ja Säästöpankki kuihtui ja sen vihreä rakennuskin rapistui ja raunioitui monien vaiheiden jälkeen. Koko niemenkärkikin muuttui jättömaaksi.

dav

Säästöpankista 12.5.2018

Touko-kesäkuu on oivallinen aika käydä Säästöpankin rannassa. Toukokuun 2. päivän iltana 1838 eli miltei tarkalleen 180 vuotta sitten tuossa maineikkaassa ravintolassa istui taiteilija Magnus von Wright ja piirsi maiseman, joka avautuu kasvitieteellisen puutarhan ja nykyisen Kaisaniemen suuntaan. Vielä kesäkuussa hän kävi useampanakin päivänä tarkistamassa ja korjaamassa piirustustaan.

Kuvasta on enää vaikea tunnistaa maisemaa. Taustalla vasemmalla näkyvä Vanhakirkko on peittynyt korkeiden rakennusten taakse. Suurikokoinen rakennus oikealla on Turun kasarmi, jonka saksalaiset pommittivat raunioksi keväällä 1918. Vain vanha linja-autoasema on siitä jäljellä. Väliin on tullut myös rautatie ja uudet toimistorakennukset, jotka ovat tukkineet maiseman lopullisesti.

Wright teki piirustuksestaan litografian joka ilmestyi Fredrik Tengströmin kuuluisassa 12 vedoksen litografiasarjassa Vuer af Helsingfors nimellä Allmänna promenaden och botaniska trädgården eli Yleinen promenadi ja kasvitieteellinen puutarha. Wright siirsi piirustuksensa kivelle vasta joulukuussa ja silloinkin kiireellä. Sarjan piti ilmestyä joulumarkkinoille ja siitä puuttui enää tämä Säästöpankissa syntynyt kuva.

Yleinen promenadi oli säätyläisten seurustelupuisto, jollaisia oli muissakin kaupungeissa kuin Helsingissä. Siinä oli toteutettu 1700-luvun takaisin luontoon -ideoita. Kun Kaisa Wahllund avasi alueelle ravintolansa nimikin muuttui vähitellen Kaisaniemeksi.

wright.jpg

Magnus von Wright: Yleinen promenadi ja kasvitieteellinen puutarha, 1838

Vielä ennen Kaisaniemen ravintolan avaamista Säästöpankissa järjestettiin suuret juhlat. J.L. Runeberg oli hakenut yliopistosta kreikan kielen apulaisen virkaa, mutta häntä ei poliittisista syistä siihen valittu. Niin ainakin ylioppilaat asian tulkitsivat. Runoilija siirtyi sitten saman kielen lehtoriksi Porvoon lyseoon. Tälle suositulle runoilijalle ja opettajalle järjestettiin suuret läksiäisjuhlat toukokuun 8. päivänä 1837. Juhlapaikaksi valittiin Säästöpankki, koska se oli syrjässä ja koska pelättiin ylioppilaitten mielenilmaisuja.

Topelius kertoo hauskasti tuosta juhlasta (Pieniä kirjoitelmia). Säästöpankkiin kokoonnuttiin illansuussa klo 6. Paikalla oli kolmisensataa vierasta. Kaikki eivät mahtuneet sisään ravintolaan joten pihalle oli pystytetty ”telttoja tarpeellisine varusteineen booleineen ja savipiipuineen”.

Topelius jatkaa: ”Tunnustaaksemme totuuden ryyppäsivät monet sinä iltana suoraan boolimaljoista eikä laseista. Teltoissa hämärsi, ei voitu nähdä boolien pohjaa. Illallinen kello 1 oli pikaillallinen ja se, jonka onnistui siepata siitä palanen haarukkaansa, kantoi sen pois riemusaatossa.”

Juhlat päättyivät aamulla klo 6 ja Runeberg saatettiin Pitkänsillan yli kotiinsa kvartettilauluja laulellen.

 

Puusta pitkään

Puupiirros on grafiikan menetelmistä meillä Euroopassa vanhin. Se otettiin käyttöön jo pian 700 vuotta sitten. Se oli tehokas väline uskonnollisen sanoman levittämiseen lukutaidottoman rahvaan keskuuteen, mutta sen pohjalta kehitettiin myös kirjapainotaito, joka on vielä tehokkaampi väline erilaisten aatteiden levittämiseen.

Puusta on siis painettu kuvia pitkään, ja tuo väline on edelleen elinvoimainen. Yhä uudet sukupolvet tarttuvat kaivertimiin ja talttoihin. He jatkavat pitkää perinnettä, mutta aina mukaan tulee myös jotain uutta.

Jaana Paulus on puupiirtäjiemme joukossa ehdoton väriläikkä. Hänen teoksensa ovat ilahduttaneet minua niin kauan kuin olen hänen työtään seurannut. Väri-ilottelua ja yllätyksiä löytyy hänen vedoksistaan kerta toisensa jälkeen.

Eivät Pauluksen teokset pelkkää ilottelua ole. Mukana on myös tummempia sävyjä, myyttejä ja uninäkyjä, ehkä uhkaa ja kärsimyksen pelkoakin. Mutta aina on mukana myös sunnuntaipuoli, salaperäiset näyt, joista ei puutu eroottisiakaan vivahteita.

Puupiirroksen valmistaminen on raskasta työtä, varsinkin jos tekee niin kookkaita vedoksia kuin Paulus. Taiteilija onkin valinnut toisen välineen, litografian. Tietenkään painavilta kalkkikiviltä vedostaminenkaan ei ole kevyttä puuhaa. Joka tapauksessa Paulukselta sujuu myös kivipiirroksen teko.

Jaana Pauluksen grafiikkaa on esillä Galleria Duetossa 13.5. saakka.

Jaana Paulus kuva

Jaana Paulus: Lucretia pukeutuu mustaan, puupiirros, kultaus, 2018

Puusta rakennettua

Puu on myös suomalaisen veistotaiteen vanhin materiaali. Keskiaikaisten kirkkojen puuveistoksista alkaa traditio, joka jatkuu yhä. Tosin vanhojen kirkkojen taiteilijat taisivat suurelta osaltaan olla mannermaisia.

Galleria Duettoa vastapäätä on Galleria Katariina, jossa on esillä tämän päivän suomalaista puuveistoa. Sami Salomaa jatkaa perinnettä figuratiivisella linjalla, mutta myös hyvin omintakeisella otteella.

Salomaa on rakentanut teoksensa pienistä paloista samaan tapaan kuin savipysti tehdään. Ei siis veistämällä, vaan lisäämällä. Erilaisten puulajien värit tuovat eloa figuureihin, mutta samalla myös hahmojen lihallisuuden vaikutelma korostuu.

Puu näyttää taipuvan moneksi, myös eleiden ja ilmeiden psykologiseksi tulkinnaksi. Näyttely on avoinna Katariinassa 6.5. saakka.

Poika 1b_valm

Sami Salomaa: Poika ja linnunpoika, puu, 2018