Veistäjä ja maalari, graafikot ja naapurit

Villa Gyllenberg, Helsinki – Wäinö Aaltonen – Tuttu ja tuntematon. Avoinna 14.10. saakka, ke 15-19, la 11-15, su 12-16.

Galleria G, Helsinki – Visa Norros: Beyond Stillness and Movement. Avoinna 22.4. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Galleria Ama, Helsinki – Jari Kyllin tussimaalauksia. Avoinna 29.4. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki – Meno-paluu – Nykytaidetta Itämeren alueelta. Avoinna 24.3.2019 saakka, ti 10-17, ke-pe 10-20.30, la 10-18, su 10-17.

Villa Gyllenbergin näyttely on tavallaan jatkoa itsenäisyyden juhlavuonna Wäinö Aaltosen museossa Turussa järjestetylle katselmukselle. Kokonaisuudesta tuli kuitenkin erilainen, koska suuret veistokset eivät mahtuneet helsinkiläismuseon tiloihin.

Oikeastaan on hyvä, että eivät mahtuneet, sillä kokonaisuudesta tuli monin tavoin kiinnostava. Merkittävä paino siinä on maalauksissa eli siinä puolessa, joka taiteilijan tuotannossa on ainakin suurelle yleisölle melko tuntematon. Aaltonenhan tunnetaan ennen kaikkea Suomen virallisena monumenttien tekijänä, sellaisten kuin Aleksis Kiven ja Paavo Nurmen muistomerkit sekä Eduskunnan istuntosalin kullatut hahmot ja Pirkkalaisveistokset Tampereen Hämeensillalla.

Alun perin Aaltonen oli sekä veistäjänä että maalarina modernisti ja sikäli mukana eurooppalaisessa kehityksessä. Kubismi oli hallitsevana piirteenä molemmissa; Kiven muistomerkinkin ensimmäinen luonnos oli kubistinen. Art deco, 1920-luvun klassinen kausi, vaikutti taiteilijan ilmaisuvalintoihin. Kultaliljassa ja Eduskuntatalon kullatuissa alastonhahmoissa tämä vaikutus näkyy selvästi. Eduskunnan interiöörinkin koristelu noudattaa tätä tyylisuuntaa.

Runsaat monumenttitilaukset ja tilaajien toivomukset muuttivat Aaltosen ilmaisua. Se tuli entistä realistisemmaksi tai ainakin klassisemmaksi. Maalauksissa modernistinen linja sen sijaan säilyi taiteilijan kuolemaan saakka. Veistostenkin tyyli muuttui viimeisinä vuosina, koska virallisen monumenttitaiteilijan viitta putosi harteilta. Modernismi palasi niihinkin.

Wäinö Aaltonen oli taitava brändin rakentaja. Hän otatti aikakauden parhailla valokuvaajilla kuvia itsestään lähinnä työn ääressä ja levitti niitä tehokkaasti. Veistokset, työtilat ja taiteilijan komea ulkomuoto tulivat näin suurellekin yleisölle tutuksi. Monet tuntevat valokuvan, jossa Aaltonen hakkaa puku päällä ja solmio kaulassa kivestä teosta. Villa Gyllenbergin näyttely osoittaa, että se ole koko totuus taiteilijasta.

Wäinö Aaltonen: Omakuva / Självporträtt / Self-Portrait (n./c. 1926)                                   Wäinö Aaltonen: Kultalilja / Guldliljan / Golden Lily (1929)

Omakuva, 1926                                                                               Kultalilja, 1929

Graafikoiden uniikit

Kaksi perusgraafikkoa on jättänyt teossarjojen rakentamisen ja keskittynyt uniikkiteosten tuottamiseen. Visa Norroksen tekniikat ovat monotypia ja carborundum, maalauksiakin on joukossa. Taitava kuparikaivertaja Jari Kylli puolestaan on tarttunut tussiin ehkä enemmän maalatakseen kuin piirtääkseen.

Norros tunnetaankin lähinnä monotypioistaan, uniikkiteoksistaan. Siinä lajissa hän on taitava. Tuntuu kuin sattumanvaraisuus olisi jo poissa hänen työskentelystään. Myös abstraktikkona Norros on mestarillinen. Hänen teoksiaan katsellessa voi unohtaa esittävät lähtökohdat ja heittäytyä erilaisten pintojen ja sävyjen, hiljaisuuden ja liikkeen vietäväksi. Vedokset ovat maalauksellisia olivatpa ne sitten mustavalkoisia tai värillisiä.

Jari Kyllin tummansävyisissä tussimaalauksissa taustalta nousee esiin tunnistettavia tai vähemmän tunnistettavia hahmoja, ihmisiä tai eläimiä tai siltä väliltä. Teokset ovat samalla kertaa dramaattisia ja mietiskelyyn houkuttelevia. Jotakin hyvin puoleensavetävää niissä on.

Näyttely on uusi avaus, osoitus uuden suunnan löytymisestä Kyllin tuotannossa. Avaus on onnistunut erinomaisesti.

NorrosV                  SAMSUNG CSC

Visa Norros: Le vent souffle dans tes yeux, 2017    Jari Kylli: Nimetön, 2017

Itämeren itärannalta

Museoiden kokoelmanäyttelyt ovat usein ongelmallisia. Teemat joiden varaan ne on ripustettu, tuntuvat nekin usein keinotekoisilta. Kiasman Meno-paluu on kohtalaisen onnistunut. Se esittelee Baltian maiden, Venäjän ja Suomen nykytaidetta. Katselmus tuo esiin senkin alueellemme ominaisen piirteen, että taiteilijat vaihtavat luontevasti asuin- ja työskentelypaikkaa.

Kokonaisuus on sekä Kiasman että Baltian näköinen. Esillä on videoita, valokuvaa, installaatioita, käsitteellisiä teoksia, mutta myös maalauksia ja veistoksia. Poliittisuus on yhtenä loimena, ei kuitenkaan häiritsevän päälle liimattuna. Neuvostoaikaakin analysoidaan edelleen.

Näyttelyssä on monia kiinnostavia teoksia. Erityisesti huomiota herätti virolaisen Flo Kasearun Nousu. Se muodostuu lattialle sijoitetusta lennokista sekä videosta, joka kuvaa sen valmistamista puretusta kattopellistä. Liettualaisen Mildaugas Navagasin minimalistiset veistokset ovat vaikuttavia ja suomalaisen Jenni Yppärilän reliefit paitsi hauskoja myös kiinnostavia.

4462-flo-kasearu-2

Flo Kasearu: Nousu (Lentokone), 2015

Artikkeli on julkaistu Demokraatti-lehdessä 19.4.2018.

 

 

Mainokset

Maalari maalaa

Mitä tämä esittää? Näin kysyy usein maallikko maalausta katsellessaan. Ei tuo kysymys kuitenkaan ole maallikon yksityisomaisuutta. Myös taiteen kanssa ammatikseen askarteleva esittää tuon kysymyksen tai ainakin etsii teoksesta tunnistettavia elementtejä.

Kysymys maalauksen esittävyydestä on ollut keskeinen koko lajin historian ajan. Jo 20000 vuotta vanhojen luolamaalausten edessä voi tuon kysymyksen esittää. Niissä on härkiä ja villihevosia, myöhemmin ihmishahmoja. Niitä ei ole kuitenkaan tehty pelkästään päämääränä todellisuuden kuvaaminen. Niin ainakin uskotaan. Niillä oli myös yhteisön menestymiseen tähtäävä tarkoitus. Ne ovat kulttikuvia.

Myöskään ortodoksien ikonit tai katolisen kirkon keskiaikaiset taideteokset eivät ole – ainakaan pelkästään – todellisuuden kuvauksia. Niille esitettiin ja esitetään yhä sekä kysymyksiä että toivomuksia. Ne pystyvät tekemään myös ihmeitä, näin ainakin jotkut uskovat. Ihmeitä voivat tietenkin tehdä myös maalliset kuvat; siitä on osoituksena Stendalin syndrooma eli hurmioituminen taideteoksen äärellä.

Näihin ajatuksiin minut johdattivat Marjukka Paunilan komeat ja herkät maalaukset, joita on esillä Taidesalongissa 25.4. saakka. Niissä on paljon tunnistettavaa: kukkia, maisemaa, sadetta, vettä ja maata. Mutta niissä on jotakin muutakin kuin todellisuuden kuvausta. Ja tuo muu voi olla teoksissa jopa tärkeintä.

Minulle Paunilan teokset tuovat mieleen 1950- ja 1960-lukujen suomalaiset modernistit. Tämä ei ole moite, päinvastoin. Nuo modernistit säilyttivät teoksissaan esittävyyden, mutta karttoivat kaikkea ”litterääriä” ainesta; he suorastaan halveksivat teoksia, joissa sellaista oli. Paunilankaan teokset eivät kerro tarinoita. Esittävä aines tarjoaa tekosyyn, mahdollisuuden antaa värien ja muotojen puhua. Niiden aikaansaama kokonaisuus puolestaan puhuttelee katsojaa.

Teokset virittävät katsojassa tunnelmia ja mielikuvia, jotka eivät kuitenkaan ole tarkkarajaisia. On värien ja muotojen eksotiikkaa tai yön salaperäisyyttä, ehkä sykettäkin. Kukin katsoja reagoi omien kokemustensa ja näkemystensä pohjalta. Siitäkin tunnistaa hyvän taiteen.

Paunila_liekkien                   Paunila_yö

Marjukka Paunila: Liekkien valo, 2017                     Marjukka Paunila: Yö, 2016

Kaksi unohdettua

Kuulin ensi kertaa Petra Uexküllista joskus 1970-luvun alkupuolella. Olin silloin aloittelemassa kriitikon uraani, ja Uexküll oli jo muutamaa vuotta aikaisemmin lopettanut säännöllisen taiteen arvioinnin. Joiltakin itseäni vanhemmilta kollegoilta ja taidehistorian opiskelijoita kuulin kehuvia mainintoja hänestä.

Tämän jälkeen en ole kuullut hänestä juuri mitään. Hän jäi ilmeisesti isonsiskonsa, tunnetun ja arvostetun teatterikriitikon Sole Uexküllin varjoon. Tällaisia unohdettuja kuvataidekriitikoita on muitakin, yksi heistä on Suomen Sosialidemokraatin Antero Rinne, joka oli sotienvälisen ajan arvostelijoistamme kansainvälisimpiä. Onkin ilahduttavaa, että Laura-Elina Aho ja ntamo-kustantaja nostavat Petra Uexküllin esiin unohduksesta teoksella Petra ja Ida.

Petra Uexküllin (1923-2015) aktiivisin kriitikon ura oli kohtalaisen lyhyt, vain kolmetoista vuotta. Hänen fooruminsa oli Ilta-Sanomat, johon hän vakituisesti kirjoitti vuodesta 1954 vuoteen 1967. Toki hän kirjoitti muihinkin lehtiin ja julkaisuihin epäsäännöllisesti sekä ennen että jälkeen tuon kauden.

Kriitikkona Uexküll oli huolellinen ja perusteellinen. Hän taustoitti kohteensa hyvin, asetti sen sekä kansallisiin että kansainvälisiin yhteyksiin. Hänen tekstinsä on selkeää ja sujuvaa. Sellaisen tekstin julkaisemiseen ei tänä päivänä enää ole mahdollisuutta – tai taitoa.

Miksi Petra Uexküll sitten lopetti työnsä Ilta-Sanomissa. Häntähän ei irtisanottu. Toki annettiin ymmärtää, että iltapäivälehdissä pitää olla analyysien sijaan julkkiksia ja sensaatioita, sanalla sanoen viihdettä. Nythän nuo vaatimukset koskevat monia kunniallisiakin sanomalehtiä. Aho epäilee yhdeksi syyksi myös taiteen ja kulttuuri-ilmapiirin muuttumista. Uexküll suhtautui nihkeästi poptaiteeseen, eikä poliittisen osallistumisen vaatimus houkutellut häntä, vaikkei hän mikään tiukkapipoinen porvari ollutkaan.

Mielenkiintoinen episodi Laura-Elina Ahon kirjassa on Uexküllin suhde taidemaalari Martta Helmiseen. Tämä taiteilija on hänkin jäänyt paljolti unohduksiin. Professori emerita Riitta Konttinen esittelee hänet kyllä viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Uexküllin ja Helmisen suhde oli läheinen; kriitikko suunnitteli taiteilijasta elämäkertaakin, tekstiäkin tuli valmiiksi vajaat sata liuskaa.

Suuri osa kirjasta on Uexküllin ja Ida Ahlbergin suhteen käsittelyä. Siihenhän teoksen nimikin viittaa. Isä Alexander Uexküll-Gyllenband oli ennen Petran äitiä naimisissa tämän suuren diivan kanssa. Heillä oli yhteinen teatteriprojektikin, jossa myös Petran äiti toimi jonkin aikaa. Se kuivui kokoon.

Petra Uexküll ei koskaan nähnyt Ida Ahlbergia, mutta tämä kiinnosti häntä. Siitä ovat osoituksena monet muistelmafragmentit. Ne sisältävät sellaista läheltä koettua kulttuurihistoriaa, jota on aina ilo lukea.

 

Petra-ja-Ida-etukansi

Pirunvuoren maalari

Taidemaailmassa jää vuosien mittaan unhoon tekijöitä, jotka eivät olisi sitä ansainneet. Muun ohella sotienvälistä aikaa ei vielä ole tarkasti haravoitu. Riitta Konttinen teki toki uraauurtavan työn esitellessään tuon kauden naistaiteilijoita teoksessaan Täältä tullaan! Näihin talkoisiin on lähtenyt mukaan myös filosofian tohtori Marja-Liisa Rönkkö viime vuonna ilmestyneellä kirjallaan Valoisa mieli, jossa hän esittelee taidemaalari Emil Danielssonin (1882-1967).

Tekijää ja taiteilijaa yhdistää sama kotiseutu. Rönkkö on syntynyt Tyrväällä, nykyisessä Sastamalassa. Seudulla sijaitsevalle Pirunvuorelle Danielsson puolestaan rakensi harmaakivestä erämaa-ateljeen, jossa hän työskenteli kuusikymmentä kesää. Samalla paikkakunnalla oli myös Akseli Gallen-Kallelan syntymäkoti.

Danielsson oli maineikkaan Turun piirustuskoulun kasvatti. Taideopintojaan hän täydensi ja syvensi vielä lukuisilla ulkomaanmatkoillaan. Danielsson kuuluu siihen taiteilijapolveen, joka sijoittuu kultakauden ja modernismin läpimurron väliin. Hänen maalauksissaan on vielä häivähdys impressionismia, ehkä realismiakin, mutta toisaalta on myös modernistisia, kerronnallisuutta välttäviä piirteitä.

En ole koskaan ”luonnossa” nähnyt Emil Danielssonin maalauksia, ja siksi on hivenen hankala arvioida hänen taiteellista työtään. Kirjassa olevan runsaan valokuvakuvituksen perusteella voi kuitenkin päätellä, että hän oli enemmän kuin maakuntasarjan tekijä. Hän osallistui ahkerasti taiteen katselmuksiin ja piti yksityisnäyttelyitäkin. Rönkön mukaan hänen tavoitteenaan oli elättää itsensä taiteilijan työllä. Siinä hän taisi onnistuakin.

Kiinnostava tuttavuus joka tapauksessa.

dav