Karseita monumentteja

Kriitikko Otso Kantokorpi luonnehti Pohjolan entisen pääkonttorin edessä olevaa Antti Maasalon Pohjolan syke -teosta ”aika karseeksi”. Tällaisia facebook-heittoja ei yleensä yksilöidä tai perustella. Eri asia on, kun kommentin heittää tunnettu kuvataidekriitikko. Ja tarkoittiko Kantokorpi lausumallaan sitä, että teos joutaa mennä rakennuksen mukana? Taloahan puretaan parhaillaan.

Mitä karseeta Maasalon teoksessa on? Se edustaa sellaista brutaalia rationalismia, mitä sen takana oleva massiivinen rakennuskin. Ehkä se meistä 80-luvun kokeneista tuntuu hiukan vanhanaikaiseltakin. Kuitenkin se sopii hyvin juuri Pohjolan rakennuksen eteen. Ja tuulessa väreilevät värit tuovat siihen vähän eloakin.

dav

Antti Maasalo: Pohjolan syke, 1990

Julkisilta teoksilta tulee tietysti edellyttää täysipainoista esteettistä kvaliteettia, mitä se sitten onkin. Mutta monumenteilla on mitä erilaisimpia tehtäviä. Minulle Pohjolan sykkeellä on erityinen henkilökohtainen merkitys. Olen nyt kymmenen vuotta kulkenut bussilla sen ohi mennessäni keskustasta kotiini Pitäjänmäelle. Juuri tuon monumentin kohdalla mieleni apeutuu, kun ajattelen etten enää asu viihtyisässä Etu-Töölössä, jossa vietin lähes neljäkymmentä vuotta elämästäni, parhaat vuodet.

Karseita monumentteja toki pääkaupungissamme riittää. Ykköspaikkaa karseuden kilpavarustelussa pitävät ehdottomasti Eduskuntatalon eteen ja lähistölle sijoitetut presidenttipatsaat. Niitä voi todellakin kutsua patsaiksi, niin pönöttäviä ja kömpelöitä ne ovat. Siitäkin huolimatta, että ne ovat tunnettujen taiteilijoiden teoksia. Ja vanhanaikaisiakin ne olivat jo syntyessään, vanhanaikaisempia kuin Pohjolan syke.

 

dav

Kalervo Kallio: Kyösti Kallio, 1962

Tästäkään huolimatta en ole sitä mieltä, että ne olisi pitänyt hävittää parlamenttitalon remontin yhteydessä. Ne ovat historian kiinteitä dokumentteja, ne kertovat arvoista ja asenteista, maustakin, sekä hyvästä että huonosta. Eivät ne minua koko aikaa ärsytä, vaikka katselenkin niitä miltei päivittäin. Ehkä niillä on turvallisuuttakin lisäävä ulottuvuutensa: kaikki on hyvin, koska nuokin ovat vielä tuossa.

dav

Wäinö Aaltonen: P.E. Svinhufvud, 1961

Mainokset

Värin voimaa ja yllätyksiä

Helsingin Taidehalli – Markku Keränen: Värien ikuinen kevät. Avoinna 8.4. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la-su 11-17.

EMMA – Espoon modernin taiteen museo – Meret Oppenheim: Mielen peilit. Avoinna 12.8. saakka,ti,to 11-18, ke, pe 11-19, la-su 11-17.

Galleria Sculptor, Helsinki – Maija Helasvuo: Jättömaan uni. Avoinna 25.3. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Markku Keränen on taiteilija, jonka ilmaisu on kulkenut vähitellen esittävästä abstraktiin. Kehitys on ollut johdonmukaista ja tavallaan orgaanista, ei hyppäyksittäistä. Uusi vaihe on seurannut edellistä luontevasti. Vähitellen figuurit pelkistyivät ja muuttuivat ei-esittäviksi – tai esittäviksi uudella tavalla.

Esittävässä vaiheessakaan Keräsen työt eivät olleet tiukan realistisia saati kantaaottavia. Hän kuvasi maalaisihmisiä omassa ympäristössään jykevästi mutta silti monin tavoin runollisesti. Ihmisten väliset suhteet tulivat niissä hiljaisella ja hillityllä tavalla esiin.

Väri ja valo ovat olleet Keräsen maalauksissa vaikuttavalla tavalla esillä alusta lähtien. Tunnelmalliset vastavalot tai toisaalta voimakkaat paahteet hallitsevat maalausten tapahtumia, luovat jännitteitä ja liikkeen tuntua. Liikevaikutelmia ja värien syvyyssuuntaista liikettä taiteilija tuo esiin vaikuttavalla tavalla myös abstrakteissa teoksissaan. Suurikokoisiin maalauksiin voi kuvitella suorastaan astuvansa sisään.

Uusissa väriteoksissa voi nähdä Keräsen kesäpaikan Hailuodon valon kajoa. Merestä nousseella saarella on aivan oma valo- ja värimaailmansa. Toisaalta näissä värikylläisissä maalauksissa voi kuvitella olevan myös muistumia Lapin ruskasta; taiteilijahan syntyi ja eli lapsuutensa Sallassa.

Tietenkin pitkän jo 1970-luvun alussa alkaneen taiteilijanuran varrella on tarttunut monenlaisia vaikutteita, tietoisesti ja tiedostamatta. Täpliksi kasvavat pisteet ja apuviivat tuovat ainakin minulle mieleen Unto Pusan oppikirjan Plastilllinen sommittelu, joka oli Keräsen sukupolven taideopiskelijoiden Raamattu.

Hieno ja monin tavoin taitavasti koottu katselmus taiteilijan työstä näyttely on. Oma suosikkihuoneeni on Taidehallin peräsali, jonka suurikoisissa maalauksissa on mukana vivahdus Henri Matissen taiteesta.

keränen kesäkerroin 2017

Markku Keränen: Kesäkerroin, 2017

 

Älykkäitä yllätyksiä

Saksalaissyntyinen Meret Oppenheim (1913-1985) poikkeaa muista viime vuosisadan surrealisteista. Ensinnäkin hän oli nainen, eikä hän ollut sellainen suurten eleiden maestro kuten esimerkiksi Salvador Dali. Hän tutustui toki läheisestikin sellaisiin suunnan hahmoihin kuten André Breton ja Man Ray, ja tiesi kyllä mistä surrealismissa on kysymys.

Oppenheim harrasti pieniä, älyllisiä ja älykkäitä leikkejä. Hän arvioi uudelleen sukupuolten rooleja, varsinkin naisille läheisiä esineitä ja elämänmuotoja hän käsitteli toistuvasti. Muoti oli yksi hänen taiteensa aarreaitta. Pienillä muutoksilla vaatteet tai jalkineet saavat aivan uuden ilmeen ja uuden merkityksen.

Emman näyttelyssä on esineteosten ohella runsaasti piirustuksia ja pieniä maalauksia. Tuntuu kuin taiteilija olisi heittäytynyt piirtimen tai siveltimen vietäväksi yllätyksestä toiseen. Ja ihailtavan taitava piirtäjähän Oppenheim olikin.

EMMAn runsaassa näyttelyssä on yllin kyllin katseltavaa ja koettavaa. Mukana on myös Oppenheimin ystävien ja kollegoiden kuten Man Rayn teoksia.

Puun ja lasin kieli

Olen aina ihaillut Maija Helasvuon puuveistoksia. Hänellä on vankka materiaalintaju, mutta samalla hän osaa veistää taitavasti yhteen yksityiskohdat ja kokonaisuuden. Yllätyksiäkin hänen teoksensa usein tarjoavat, surrealismiakin niissä on hiven.

Sculptorin näyttelyssä tärkeällä paikalla on teos Kauhujen kevät. Se on tuntematon, monia pelottavia yksityiskohtia mukanaan pitävä hirviö, jota on pistetty suurikokoisella miekalla. Kysymys on mitä ilmeisimmän Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen tarinasta. Mukana onkin pieni vivahdus samaa aihetta käsittelevistä katolisen keskiajan puuveistoksista.

Tuuli-teoksissa on kiinnostavaa puuhun saatu keveyden ja toisaalta raskauden vaikutelma. Mukana on myös lasista muovailtuja teoksia. Oikeastaan ne tarjoavat oivan kontrastin puuveistoksille.

Ensimmäisessä huoneessa on kuljetuslavoille sattumanvaraisen tuntuisesti sijoitettuja aivojen näköisiä möhkäleitä. Kokonaisuus herättää kysymyksen: olemmeko unohtaneet aivomme ja ajattelumme takapihalle, jättömaalle?

Helasvuo

Maija Helasvuo: Kauhujen kevät, 2016-17

Katsaus julkaistiin Demokraatissa 22.3.2018

 

Barokista kubismiin

Joitakin vuosia sitten tapasin Lauri Laineen Marjatta Tapiolan näyttelyssä. Katselimme suurikokoista vähäväristä maalausta, joka muistaakseni esitti härkää. Lauri sanoi, että Tapiolalla on kyky saada valo loistamaan maalauksessa valkoisen pohjavärin avulla. Olin aina ihmetellyt samaa valoisuutta, mutta ammattimaalari ilmaisi syyn näin nopeasti ja yksikertaisesti.

Tämä tapaaminen tuli mieleeni, kun katselin Laineen maalauksia uudessa näyttelyssä (avoinna Galleria Heinossa 15.4. saakka). Hänenkin maalauksissaan loistaa valo ja syvät intensiiviset värit suorastaan hehkuvat sen ansiosta. Ehkä niissäkin jossain taustalla on se valkoinen.

Laineen maalausten figuurit ovat entistä selkeämmin ihmishahmoja. Ne on asetettu taustaa vasten hivenen samalla tavalla kuin esineet näyteikkunasomisteeseen. Näin figuurit ovat korostetusti pääosassa, minkään häiritsemättä katselemista. Toki taustakin on maalattu niin, että siveltimen vedot ovat näkyvissä ja vetävät katsetta sisäänsä.

Joissakin maaluksissa figuurit nousevat esiin tummasta taustasta. Ne tuovat etäisesti mieleen barokkimaalaukset, joissa valo nosti hahmoja pimeydestä. Barokkiin viittaavat myös itse hahmot. Pukujen kankaat ovat ylellisen hienoja, värikkäitä ja runsaita. Toisaalta ne tuovat mieleen myös Orientin ihmiset ja vaatteet. Varsinkin espanjalainen barokkihan oli melko läheisessäkin yhteydessä Pohjois-Afrikan maurilaiskulttuuriin. Orientti on vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen enemmän kuin on haluttu myöntää.

Hahmojen kasvot on käännetty pois yleisöstä. Katsojalle jää epäselväksi ovatko kysymyksessä miehet vai naiset ja sekin mitä kulttuuria he edustavat. Tavallaan hahmot pitävät sisällään mysteerin, säilyttävät salaisuutensa. Tässä on yksi Lauri Laineen taiteen vahvuuksista.

Laineen maalauksissa on aikaisemminkin ollut viittauksia soittimiin, erityisesti kielisoittimiin, luuttuihin ja kitaroihin. Ja nyt useimpien teosten nimenä on Konsertto. Soittimetkin ovat barokkimaalausten rekvisiittaa. Mutta toisaalta ne tuovat mieleen myöhemmätkin ajat ja sellaiset kubismin mestarit kuten Braquen ja Picasson. Tällainen kubistinen vivahde oli Laineen taiteessa aikaisemmin nykyistä voimakkaampikin.

Taide perustuu aina johonkin aikaisempaan. Se joko jatkaa traditiota tai kiistää sen, riippumaton se ei ole. Mutta toki uusi taide on parhaimmillaan omillaan. Niin on Lauri Laineenkin taide. Sen värien loistoa ja muotojen sujuvuutta voi ihastella pohtimatta taidehistoriaa tai perinnettä ylimalkaan.

LAURI_LAINE_KONSERTTO_I_2017

Lauri Laine: Konsertto I, 2017