Hukkaperän lauluja

Televisio-ohjelmia en voi katsella tuntematta myötähäpeää tekijöiden puolesta. Niin alkeellisia ne ovat. Kuuntelenkin paljon radiota, Ylen kanavia: konserttimusiikkia ja kevyttäkin. Puheohjelmiakin kuuntelen, vaikka ne ovatkin muuttuneet suurelta osin terapialähetyksiksi.

Yksi suosikkiohjelmistani on Kadonneen levyn metsästäjät. Siinä esitetään usein jo unohtunutta musiikkia. Viime sunnuntain (17.9.) joku kuuntelija toivoi Donna-yhtyeen kappaletta Muinainen kaunotar, ja tietenkin valppaat toimittajat löysivät sen. Yhtye on lähtöisin Virroilta ja levy vuodelta 1976. Sanat kiinnittivät heti huomioni:

Se on turhuutta, nuoruus ja lempi./Minä tiedän sen totta mar,/minä kuihtunut luutamummo,/minä muinainen kaunotar.

Ja vähän myöhemmin:

Ja ne ihanat miehet, jotka/mua rakastivat niin,/ovat muuttaneet tai kuolleet/tai menneet naimisiin.

En muista kuulleeni kappaletta aikaisemmin, mutta jotakin tuttua noissa sanoissa oli. Kiinnostukseni heräsi täysin kun toimittajat kertoivat, että teksti on Kimmo Koskimaan. Runo on peräisin tekijänsä ainoaksi jääneestä kokoelmasta Hukkaperän lauluja, joka ilmestyi vuoden alussa 1954, ja sen alkuperäinen nimi on Vanhuus. Pian kirjan julkaisemisen jälkeen Koskimaa kuoli vain 29-vuotiaana.

Kimmo Koskimaa oli kotoisin Keuruun Haapamäeltä, missä hänen lapsuuden ystäviinsä kuului muiden ohella tuleva elokuvaohjaaja Matti Kassila. Myös edesmennyt vaimoni Johanna oli syntynyt Haapamäellä. Hukkaperän lauluissa on mukana runo Kastemato-idylli, josta tässä kaksi säkeistöä:

Mutta pellolla,/juuri ikkunani alla,/kissanpehmeä, valkopuseroinen tyttö/elehtii hullunkurisesti käsillään/yrittäen pyydystää kastematoja,/joita hän kamalasti pelkää.

Väliin kääntää hän hymyilevät kasvonsa/kohti ikkunaa, jossa minä/ihastuksen mykistämänä seison.

Tuon pienen tytön mallina oli Johanna, tuleva vaimoni.

Kimmo Koskimaa oli lahjakas nuorimies, kuulemma hauskan näköinenkin. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän lähti opiskelemaan Helsinkiin Teknilliseen korkeakouluun. Hän kuitenkin keskeytti opintonsa pian jatkosodan päättymisen jälkeen ja palasi kotiin äitinsä luo ja päätti ryhtyä kirjailijaksi. Hän oli alkoholisoitunut jo teekkariaikoinaan Helsingissä, mutta Haapamäellä tauti paheni.

Koskimaa asui appivanhempieni naapurissa ja kävi näillä usein kylässäkin. Appeni Osmo Jokipaltio oli aina kiinnostunut kaikenlaisista originelleista. Hän jutteli Koskimaankin kanssa, antoi joskus rahaa, ryypynkin. Anoppini Terttu suhtautui tähän seurusteluun karsaasti, ja usein tuleva runoilija pakenikin paikalta, kun talon emäntä tuli lähettyville. Kerrotaan, että kerran Opu, joksi häntä yleisesti kutsuttiin, ei ehtinyt ulos ja piiloutui anoppiani pöydän alle.

Ennen Hukkaperän laulujen ilmestymistä Koskimaan runoja oli jo jonkin aikaa julkaistu aikakauslehdissä lähinnä Parnassossa. Jo ne herättivät huomiota. Kokoelmakin sai esikoisteokseksi hyvän vastaanoton. V.A. Koskenniemi kehui sitä Valvojan ja Uuden Suomen artikkeleissaan. Runot ovat pääosin riimitettyjä, minkä luulisi 1950-luvun runouden vapaan mitan ja puherytmien maailmassa tuntuneen vanhanaikaiselta. Kai Laitinen moittikin kokoelmaa Helsingin Sanomissa.

Modernistien toinen propagandisti Osmo Hormia kirjoitti kuitenkin Parnassoon (4/54) varsin myönteisen arvostelun Hukkaperän lauluista. Hänen mukaansa ”Kimmo Koskimaan runoilijanominaisuuksiin kuuluu ennen kaikkea älykkyys. Ei kuitenkaan kylmänä intellektualismina, vaan voimakkaan tunteen ilmaisuvälineenä”. Hormia lisää, että ”Koskimaalle olisi kuulunut tärkeä paikka nuoressa lyriikassamme” jos hän olisi saanut elää.

Koskimaan esikuvana oli ennen kaikkea Eino Leino, mutta hän oli kiinnostunut myös uudemmasta lyriikasta. Ehkä hänen runonsa ovat moderneja sillä tavalla kuin Aaro Hellaakosken, P. Mustapään tai Lauri Viidan lyriikka. Joissakin runoissa helähtää Carl Michael Bellmanin tai Nils Ferlinin sävyjä kuten runossa Tralalalalalalla:

Löi putkan kello kuus./Heräs sälli ja sellistä huus:/- Olen selvä jo,/olen selvä jo!/Kuuletteko -/olen selvä jo!

Helähti heppi ja sälähti säppi/ja välähti nappi ja vilahti näppi./- Mitä joitte?/- Vaakunaa./.-  Miten voitte?/- Janottaa.

– Ja jos illalla teidän huomaan/pulloa suudelleen,/tulen armotta teidät tuomaan/tänne uudelleen.

Ja kalpeni tähti/ja jätkä lähti./- Suonperän mutkassa ison kuusen alla/on mulla pullo, tralalalalalla!

Vuonna 2007 Hukkaperän lauluista ilmestyi toinen painos, johon lisättiin ennen julkaisemattomia ja lehdissä julkaistuja runoja. Niteessä on myös Orvokki Vääriskosken kirjoittamat jälkisana, joissa käydään läpi Koskimaan elämänvaiheita.

Koskimaa

Päällys: Olavi Vepsäläinen.

Mainokset

Modernin jäljillä

Rimoista ja puupaloista sattumanvaraisen tuntuisesti koottuja kokonaisuksia. Pääsävy keltaiseen tai okraan vivahtava, välillä joku punainen tai sininen pilkahtaa esiin. Numeroita, tekstikatkelmia. Ensikatsomalla näyttää kuin joku olisi tyhjentänyt rakennusjätevarastonsa Galleria Sculptoriin.

Lähempi tarkastelu osoittaa, että veistoksista ja reliefeistähän tässä on kysymys. Vieläpä varsin moniulotteisista. Ilmaisu on barokkisen runsasta, joka suuntaan pursuilevaa. Ja yksityiskohdat antavat ajattelemisen aihetta. Nuo tekstikatkelmat ja numerot viittaavat johonkin todelliseen. Toisaalta ne ovat visuaalisia yksityiskohtia kuten vastaavat elementit varhaisten kubistien kollaaseissa.

Viime vuosisadan alun moderni taide tulee muutoinkin mieleen monista teoksista. Esimerkiksi teos Alternative Truth or Dare muistuttaa ainakin kaukaa katsottuna Piet Mondrianin maalauksia.

Niin ja vaihtoehtoinen totuus. Sehän tuo mieleen tämän vuoden yhdysvaltalaisen – ja miksei suomalaisenkin – poliittisen retoriikan. Samanlaisia mielleyhtymiä saa aikaan myös valeseinä tai valemuuri. Ehkä tähän Kari Södön elämän käyttöohjeeseen (se on yhden teoksen ja koko näyttelynkin nimi) kannattaa paneutua perusteellisesti.

Näyttely on avoinna Galleria Sculptorissa 24.9. saakka.

truthordarepress

Kari Södö: Alternative Truth or Dare, 2017