Vedestä monitasoisesti

Moni suomalainen on tänä kesänä varmaankin saanut vedestä tarpeekseen. On satanut paljon, eikä sitä kunnon kesää ole tullut. Minua sateet eivät ole pahemmin häirinneet. Kaiken lisäksi vesi on moniulotteinen elementti. Sitä tuo sade mukanaan, mutta siitä voi vielä tulla arvokas luonnonvara, kun aavikoituminen lisääntyy. Kauneuden lähdekin vesi on; siitä meillä tuhansien järvien maan ihmisillä on kokemuksia. Pelottavakin se on. Monelle Afrikasta Eurooppaan pyrkivälle siitä on tullut hauta.

Vedessä on monta tasoa. Chrisse Candolin tuo näyttelyssään (Laterna Magica 2.9. saakka) noita tasoja vähäeleisesti, mutta kuitenkin vakuuttavasti esiin. Katutason tilassa tuota kauneutta on esillä vesiperformanssia kuvaavassa videoteoksessa. Siitä voi löytää monia sävyjä.

Mutta kauneus ja kova kohtalokin ovat mukana rinnan katutason tilassa. Jääinstallaatio jäätyy ajoittain ja sulaa taas ja valuttaa vetensä vatiin, jonka pohjassa on teksti karthagolaisen naisen hautauurnasta vuodelta 210 eaa. Epäilemättä teos on kaunis, mutta se palauttaa yli kahden vuosituhannen takaisella yksityiskohdallaan mieleen viimeaikojen surulliset uutiset Välimereen hukkuneista pakolaisista. Muinainen Karthagohan sijaitsi nykyisen Tunisian kohdalla.

Minun suosikkini on kellariosuus. On rauhoittavaa istua ensimmäisessä huoneessa ja kuunnella vesipisaroiden tipahtelua kivialtaisiin. Itse asiassa vahva kellarin hajukin on rauhoittavaa, se tuo mieleen lapsuuden, perunat, punajuuret ja porkkanat, joita kellarista haettiin.

Perimmäisen tilan teos !WATER! on hieno ja vaikuttava. Vesipullojen rivistöt kimaltelevat ja muuttavat muotoaankin katsojan liikkuessa niiden lähellä. Kohina tai loiske antaa miltei pimeälle huoneelle oman sävynsä. Tässäkin kauneus ja karu todellisuus ovat rinnan. Teos on todella kaunis, mutta samalla vesipullot muistuttavat makean veden tärkeydestä, ehkä sen loppumisestakin.

WATER1.jpg

Chrisse Candolin: !WATER!

Mainokset

Litografioiden Helsinki

Professori Ville Lukkarinen kirjoittaa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistussa teoksessa kuinka Werner Holmberg rakensi maalauksensa kollaasimaisesti itse asiassa toisiinsa liittymättömien luonnosten perusteella. Maalauksen Syysaamu Ringerikessä (1859) pääosa on luonnosteltu Norjassa, mutta esimerkiksi oikeassa reunassa oleva taloryhmä on peräisin Suomesta. Se on mukana teoksessa Suomalainen talo auringonlaskun aikaan (1858).

En puhu Holmbergista tämän enempää, koska olen kirjoittanut aiheesta Taide-lehteen. Ennen sen julkaisemista en halua puuttua asiaan. Tuo Lukkarisen teksti toi kuitenkin mieleeni omat tutkimukseni 35 vuoden takaa. Tein silloin opinnäytettä litografiasarjasta Vuer af Helsingfors. Se on ensimmäinen Helsingin empire-keskustaa kuvaava taidekokonaisuus. Sen julkaisi Fr. Tengströmin kivipaino kolmena neljä vedosta sisältävänä salkkuna vuosina 1837 ja 1838.

Otavan kustannustoimittaja Liisa Steffa innostui tutkimuksestani sen verran, että niiden pohjalta kirjoitin teoksen Kuvia Helsingistä, joka ilmestyi vuonna 1983. Akateeminen kirjakauppa otti sen juhlakirjakseen.

Tuo litografiasarja on mielenkiintoinen monellakin tavalla. Ensinnäkin tiedot vedosten tekijöistä ovat vajavaiset. Salkut kulkevat Tengströmin litografiasarjan nimellä. Kahden viimeisen planssin tekijä tai tekijät tiedetään. Magnus von Wright kertoo päiväkirjassaan kuinka hän luonnosteli yhden teoksista istuessaan Säästöpankiksi kutsutussa ravintolassa toukokuussa 1838.

Säästöpankki sijaitsi Siltasaaressa vastapäätä nykyistä Kaisaniemen puistoa. Sen virallinen nimi oli Emilienburg ja sen oli perustanut Catharina Wahllund, mutta sitä kutsuttiin Säästöpankiksi, koska kaikki veivät rahansa sinne. Se oli erityisesti ylioppilaiden suosiossa siihen saakka kun kyseinen matami vuonna 1839 avasi nykyisin Kaisaniemenä tunnetun ravintolan.

Tuo Säästöpankissa luonnosteltu teos kuvaa Yleistä promenaadia ja kasvitieteellistä puutarhaa, siis nykyistä Kaisaniemeä. Taustalla näkyvät Vanhakirkko ja Turun kasarmi, valtava rakennus, joka sijaitsi suunnilleen nykyisen Lasipalatsin kohdalla. Wright kertoo päiväkirjassaan kuinka hän vielä seuraavana syksynä piirsi kovalla kiireellä luonnosta kivelle. Salkku piti saada julkaistuksi joulumarkkinoille.

Toinen Wrightin tekemä vedos kuvaa Vanhaakirkkoa. Siitä Wright siirsi kivilaatalle vain puut, rakennuksen, ihmiset ja hevoset piirsi kivelle Frans Oskar Liewendal. Liewendal oli ammattilitografi, jonka Tengström oli Ruotsista pestannut avukseen pian kivipainon perustettuaan vuonna 1834.

Kuka tai ketkä sitten ovat muiden kymmenen vedoksen tekijät. Kivipainon perustaja Tengström itsekö? Tämä herrasmies, vuoriviraston virkamies, myöhemmin vuomestari oli J.L. Runebergin lanko siis Fredrikan veli. Hän oli piirustustaitoinen ja hänen kerrotaan harrastanen kuvataidetta. Mutta hän oli levoton mies, joka touhusi kaikenlaista niin ettei muistanut aina syödäkään. Olisiko hänellä riittänyt pitkäjänteisyyttä näin paljon aikaa vievien teosten tekemiseen? Enpä usko.

Opettajani professori Aimo Reitala ehdotti, että kuvien tekijä olisi F.O. Liewendal. Se olisi tietenkin mahdollista. Kun kuitenkin katselee tämän taiteilijan myöhemmin omissa nimissään julkaisemia kuvia Helsingistä, huomaa käsialan ja piirustustyylin olevan erilaisen kuin Tengströmin sarjassa. Ehkäpä koko sarja on tiimityötä.

Litografiasarjan vedokset eivät todellisuuden kuvauksina ole tarkkoja. Siitä on hyvä esimerkki Senaatintoria, nykyistä Tuomiokirkkoa ja yliopiston kirjastoa esittävä teos. Se on varmaankin sarjan tunnetuimpia. Tori ei ole kuitenkaan koskaan näyttänyt tuollaiselta. Litografian piirtämisen aikaan sekä kirkko että kirjasto olivat keskeneräisiä.

senaatintori1

hevosvankkurit     Hameenlinna2

Puolalaissyntyinen venäläinen lehtimies ja kirjailija Faddei Bulgarin kävi Helsingissä samoihin aikoihin. Helsingfors Tidningarissa julkaistussa matkapäiväkirjassa hän kertoo kuinka hän kiipesi rakennustelineitä pitkin kirkon torniin ja ihaili maisemia. Litografiassa ei näy rakennustelineistä jälkeäkään. Kun kirkko valmistui, edessä oleva päävartio oli korvattu portailla ja kirkko itse varustettu neljällä pikkutornilla. Käyttikö litografian tekijä C.L. Engelin suunnitelmapiirustuksia voidakseen kuvata kirkon ja kirjaston valmiina?

Kiinnostavia yksityiskohtia löytyy myös etualan hahmoista. Torin poikki hevosrattailla ajaa herrasmies. Kokonaisuus on saatu P.A. Kruskopfin litografiasta Hämeenlinna, jonka Tengströmin kivipaino julkaisi edellisenä vuonna kaksitoista vedosta sisältävässä salkussa Finska Vuer. Hevonen ja rattaat on kopioitu – tosin hivenen epätarkasti – suoraan kivilaatalle, jolloin se on valmiissa vedoksessa kääntynyt peilikuvaksi. Etualan hieno pariskunta on puolestaan kopioitu ruotsalaisesta muotilehdestä Magasin för Konst, Nyheter och Moder.

Samanlaista olemassa olevan kuvamateriaalin uusiokäyttöä on harrastettu muissakin vedoksissa. Teoksessa, joka kuvaa yliopiston rakennusta, päävartion pylväikön edessä seisoo kaksi Suomen kaartin sotilasta. Sotilaat tietenkin kuuluvat päävartion yhteyteen. Näitä hahmoja ei kuitenkaan ole piirretty suoraan luonnosta, vaan hahmot on kopioitu venäläisestä sotilaspukukuvasta. Sellaisia julkaistiin tolloin ranskalaisten esikuvien innoittamana paljon.

Postmodernismin kultakautena 1980-luvulla siteeraaminen nostettiin arvoon arvaamattomaan. Lainata on kuitenkin osattu ehkä niin kauan kuin kuvataidetta on ollut olemassa.

senaatintori2

sotamies pylväikössä              IMG_sotilaspuvut

Jämsän äijä vauhdissa

Aarne Jämsästä minulla on hauska tai oikeastaan ristiriitainen muisto 1980-luvun jälkipuoliskolta. Taidehallissa oli päättynyt yhteisnäyttely, ehkä nuorten näyttely. Aarnelle tuli ongelma. Hän ei saanut isolle veistokselleen kuljetusta Orivedelle eikä varastoakaan Helsingistä. Niinpä teos päätyi Etu-Töölöön kotitalomme vintille. Se oli niin iso ettei se mahtunut kotiimme, vaikka huoneemme olivatkin isoja. Niinpä se sijoitettiin vinttiin yleisiin tiloihin.

Aarne sanoi lahjoittavansa teoksen minulle vaivojeni palkaksi. Kieltäydyin ottamasta sitä vastaan, koska se ei mahtunut kotiimme ja varastotilaakaan ei ollut näköpiirissä. Myöhemmin olen katunut kieltäytymistäni. Ainahan jostakin olisi löytynyt varastotila, ja olisihan mahtavaa omistaa Aarne Jämsän nuoruudenteos.

Kuten sanottu tuo teos oli suurikokoinen kipsiveistos, hohtavan valkoinen. Elettiinhän silloin 1980-lukua, aikakausi taisi olla suuruudenhulluimmillaan. Teos muistutti valtavaa kukkaa tai meren syvyyksissä elelevää alkueläintä. Se oli barokkisen runsas, joka suuntaan pursuava. Oli siinä vähän eroottistakin latausta.

Uransa myöhemmissä vaiheissa Jämsä on useaan otteeseen vaihtanut mittakaavaa, materiaalia ja ilmaisuaankin. Milteipä näyttely näyttelyltä. Hän on yhä enemmän ollut innostunut piirtämisestä; sehän on monen kuvanveistäjän mieluisa sivuharrastus. Mutta aina teoksissa on kuitenkin ollut tunnistettavissa taiteilijan omin kädenjälki. Eroottinen vivahdekin on pysynyt mukana.

Uutta ovat itämaisen hienostuneet ja koristeellisetkin ympyrän muotoiset reliefit, joissa on ornamenttia muistuttavia kukka-aiheita tai itämaisilta näyttäviä kasvoja. Hienostuneita ovat myös valkoiset ”lentävät kattotiilet” joista vaivihkaa nousee esiin kasvoja kuin kuolinnaamioita.

Nämä hienostuneet teokset saavat vastakohdakseen rujoja vapaamuotoisia reliefejä. Ne muistuttavat, että hienostuneisuutta ja tyylikkyyttä ei noteerata ilman sen vastakohtaa. Vahvaa otetta niissä todella on.

Gallerian Monttu-osasto on omistettu piirustuksille, vesiväri- ja tussiteoksille. Miltei koko seinän peittävä sarja on saanut nimekseen Rakastavaisten salaisuuksia. Ne kuvaavat alastomien mies ja naishamojen villiä tanssia, painia tai kisailua yleensä. Tästä kokonaisuudesta löytyy eroottista latausta.

Taidolla ripustettu näyttely, monin tavoin onnistunut katselmus. Jämsän äijä on edelleen hyvässä vireessä.

Aarne Jämsän Lentävät kattotiilet on nähtävissä Forum Boxissa 27.8. saakka.

Tyttö_puhaltaa_2014-2017_Aarne_Jämsä_kuva_Anna_Autio.jpg

Tyttö puhaltaa, 2017