Kaskipuro

Tänään aamiaista laittaessani katselin taas kerran tuokion Pentti Kaskipuron Pieni limppu -teosta (1965). Se on ollut keittiöni seinällä kolmisen kymmentä vuotta. Sain sen aikanaan palkkioksi Suomen Taidegraafikoiden tilaisuudessa pitämästäni esityksestä. En ole maksanut siitä veroa. Rikos lienee jo vanhentunut.

Olen ripustanut Pienen limpun leipälaatikon yläpuolelle, joten vilkaisen sitä aina leipää ottaessani. Se on pieni yksinkertainen teos, limpun kuva. Kuitenkaan en kyllästy siihen. Aina sitä katsellessani näen sen vähän erilaisena; tietenkin tämä muuntelevaisuus johtuu omasta mielentilastani. Joskus limppu tuntuu hymyilevän ilkikurisesti niin kuin Kaskipurokin usein hymyili. Toisinaan se näyttää lohduttavalta, toisinaan taas happamalta niin kuin me kaikki joskus näytämme.

Mikä on tuon teoksen maagisen vetovoiman saa aikaan? Mikä kaikkien Kaskipuron teosten vetovoiman? Ne ovat yleensä yksikertaisia asetelmia arkisesta ympäristöstämme: limppuja, juureksia, sieniä, hiilisilakoita. Mutta millä keinoin taiteilija saa arjen muuttumaan juhlaksi?

Onko kysymys taidegrafiikalle ominaisesta ilmiöstä? Tuntuu kuin vedosten valmistumisen monissa vaiheissa jotakin oleellista siirtyisi monimutkaisen prosessin välityksellä taiteilijan ajatuksista ja kokemusmaailmasta teokseen. Olisiko tässä se lisäarvo, jonka graafiset menetelmät tuovat taiteeseen? Sitä on vaikea todistaa, mutta mahdollistahan se on.

Kaskipuro oli mestari operoimaan niillä harmaan sävyillä, jotka sijoittuvat mustan ja valkoisen välille. En muista, että hän olisi grafiikassaan käyttänyt värejä. Tarkka piirustusjälki ja viimeistely on viety niin pitkälle, että tulos on joskus jopa surrealistinen. Teokset eivät tyhjene useammallakaan katsomalla.

Tunsin Pentti Kaskipuron (1930-2010) hyvin, tapasin hänen useammankin kerran. Aina silloin tällöin hän tuli Taidegraafikoiden toimitiloihin ja saattoi istua kanssani perähuoneessa turisemassa tunnin, kaksikin. Hän puhui taiteen lähihistoriasta ja taiteilijoista. Erityisesti hän piti juorujen kertomisesta, ja sen verran perustoimittajaa minussakin on aina ollut, että juoruista minäkin pidän. En saanut sanotuksi, että minulla olisi töitäkin. Jälkeenpäin ajatellen noista sessioista on minulle ollut enemmän iloa ja hyötyä kuin byrokratian hoitamisesta.

Haastattelin Kaskipuroa radio-ohjelmiin useammankin kerran. Aivan hänen elämänsä viimeisinä vuosina tein vajaan tunnin mittaisen jutun Viikon taiteilijavieras -sarjaan. Haastattelin Penttiä tämän kotona Korsossa. Sen alakerrassa oli asuintilat ja hieno kirjasto. Yläkerrassa oli työhuone, jossa kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, paperit, metallilaatat, kaivertimet. Pihassa oli vaimon hauta.

Tuon haastattelun aikoihin tai joskus ennen sitä Taidehallissa oli Carnegie-palkittujen näyttely. Siinä menestyi valokuva, vaikka kilpailu on nimenomaan maalauskilpailu. Helsingin Sanomien kriitikko innostui asiasta niin paljon, että väitti valokuvan olevan tämän päivän maalaustaidetta. Kaskipuron kommentti: ”Sehän on samaa kuin väittäisi kaurapuuron olevan riisipuuroa.”

Taidekoulutuksestakin Kaskipurolla oli vankat mielipiteet. Kun kysyin valmistuuko nykyään liian paljon taiteilijoita, hän vastasi: ”Kun minä olin aloitteleva taiteilija, tuollaisen kysymyksen esittäjä olisi naurettu ulos.” Hänen mukaansa taiteilijaksi ei voi valmistua koulusta, vaan siihen kasvetaan tekemällä töitä. Kaskipuro oli itseoppinut.

Toisaalta Kaskipuro itsekin opetti taitetta. Hänen ympärilleen syntyi erityinen Kaskipuron koulu, jonka jäsenet vannoivat mustavalkografiikan nimeen. Oppilaiden ihailu varmaanikin hiveli Mestari K:ta, en tiedä. Itse poikkesin joskus hänen tunnillaan Ateneumissa, koska tyttöystäväni, tuleva vaimoni Johanna opiskeli myös tuossa joukossa. Minua häiritsi se palvova hääräily opettajan ympärillä, jota varsinkin naisopiskelijat harrastivat. Johanna istui syrjässä, hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi tuossa seurapiirissä. Myöhemminkään hän ei koskaan kertonut kuuluvansa Kaskipuron kouluun. Ei ehkä kehdannut tunnustaa sitä, ei niinkään Kaskipuron vaan noiden oppilaiden vuoksi.

Pentti Kaskipurosta on paljon tarinoita, koska hän itsekin kertoi niitä mielellään. Hän ansaitsisi kattavan muistonäyttelyn ja hyvän julkaisun.

3381-pentti-kaskipuro-omenapuu-1963

Pentti Kaskipuro: Omenapuu, 1963

Mainokset

Vanamo tuoksuu

Yksi voimakkaimmista lapsuusmuistoistani liittyy vanamoon. Kerran menimme minua muutaman vuoden vanhemman sisareni Liisan kanssa naapuriin. Olin silloin alle kouluikäinen. Maantien varrella oli tiheä kuusikko, lyhytkasvuisia näreitä. Siinä kohdalla Liisa sanoi: ”Mennään tuonne, siellä kasvaa vanamo.” Kuusikossa oli miltei pimeää, niin tiheä se oli. Maassa ei kasvanut muuta kuin se vanamo: maata pitkin, hennon vaaleanpunainen, miltei valkoinen, ja se hehkui outoa, salaperäistä valoa. Ja tuoksui.

Aina kun luen tai kuulen Eino Leinon Nocturne-runosta säkeet ”tuoksut vanamon ja varjot veen;/niistä sydämeni laulun teen” minulle tulee mieleen tuo lapsuuden muisto. Nocturne tarkoittaa yölaulua, yörunoa. Oliko Leinolla mielessä tuo pimeä kasvupaikka, kun hän sepitti säkeitään? Kesäyöstähän tuossa runossa kerrotaan, vaikka se ilmestyikin vuonna 1905 kokoelmassa Talvi-yö.

Nocturnen ristiriitaisuus on moneen kertaan todettu. Kaskisavut, tähkäpäät ja ruislinnun laulu eivät voi esiintyä yhtä aikaa Suomen kesässä. Siitä ei sitten sen enempää.

Luen Eino Leinon runoja aina kesäisin. Ne ovat niin kesäisiä, ja kesä niissä yleensä onkin, ainakin kesän tunnelma. Toki hänellä on talvisiakin runoja: Hiihtäjän virsiä kokonainen kokoelma. Ja talvi on myös runossa Tuuri. Kun kuolema tulee noutamaan Tuuria, hänellä on parta kuurassa. Ja jään yli hän sankarin sitten reellään viekin jonnekin Manan majoille.

Nocturnessa Leino – tai runon minä – sanoo tekevänsä sydämensä laulun kesäyön onnen aineksista. Laulaako runoilija kesäyön ylistystä sydämensä kyllyydestä? Päivän poika, kesän lapsi. Hänhän oli syntynytkin keskikesällä 6. heinäkuuta; nyt tuota päivää juhlitaan liputuksella suven ja runon päivänä. Runon sävy on valoisa, vaikka on siinä haikeuttakin.

Mutta sydämeni laulu. Sehän tuo mieleen Aleksis Kiven samannimisen runon tai laulun, jonka Seunalan liinatukkainen Anna, Eeron puoliso, hyräilee lapselleen. Siinäkin on kesä ja yö: Tuonen lehto on öinen ja siellä on hietakehto. Ryhtyikö Eino Leino kilpalaulantaan Kiven kanssa? Onhan se mahdollista.

Minulle opetettiin kuitenkin yliopistossa, että kirjailijoiden tai taiteilijoiden intentioita, aikomuksia, ei pidä ruvet arvailemaan. Se on ajan hukkaa. Pitää vain katsoa, mitä teoksessa on. Tämän olen pitänyt mielessä kuviakin arvioidessani.

Nocturnessa on voimakkaita kuvia. Se joka on joskus ollut kesäyönä luonnon helmassa voi nähdä tilanteen kuvina. Eino Leinolla muuten olikin läheinen suhde kuvataiteeseen. Hän kirjoitti muotokuvia taiteilijoista ja teki näyttelyarvostelujakin. Pekka Halonen oli yksi hänen läheisimmistä ystävistään; hän piirsi Helkavirsien ensimmäisen sarjan kansikuvanakin. Leino sanoikin, että hän on viihtynyt aina paremmin kuvataiteilijoiden kuin kirjailijoiden seurassa.

Eino Leinon kirjoitukset kuvataiteesta ovat kuitenkin toisen jutun aihe.

Munsterhjelm

Hjalmar Munsterhjelmillä oli synkempi kuva kesäyöstä kuin Eino Leinolla.