Onko väline viesti?

Taina Kokkosen puupiirroksissa (Duetto 2.7. saakka) on jotakin hyvin lumoavaa ja puoleensa vetävää, annos erotiikkaakin. Muodot on saatu luonnosta, kasveista. Ne ovat kuitenkin tunnistamattomia, ainakaan minä en niitä tunnistanut. Ehkä kysymys on kasveihin liittyvistä pienoismaailmoista, niistä jotka ovat emien ja heteitten lähellä.

Toisaalta kasvien nimillä ei ole väliä. Teoksia voi katsella myös abstrakteina. Luonnosta saadut muodot antavat vain ”tekosyyn” rakentaa värien ja muotojen yhteispeli, johon katse kiinnittyy. Myös valovaikutelma on keskeisessä osassa vedoksissa. Ja neljäntenä elementtinä on vielä voimakas tilan tuntu.

Puupiirroksissa värit vaihtuvat liukuen toisikseen. Sävy on hienostunut, mutta joskus aggressiivisetkin muodot tuovat mukaan kiinnostavaa rosoa. Kauneuttakaan ei ole olemassa ilman sen vastakohtaa mikä se sitten onkin.

TainaK

Taina Kokkonen: Valolla jaettu, kohopaino 2017.

Taina Kokkosen puupiirrosten vedossarjat ovat pieniä, vain kaksi tai kolme kappaletta. Pienet sarjat ovat yleistyneet viime vuosien suomalaisessa grafiikassa. Tavoitteena ei enää ole myydä mahdollisimman monta samanlaista teosta mahdollisimman monelle asiakkaalle kuten suomalaisen originaaligrafiikan uranuurtajat Gallén ja Simberg ajattelivat. Miksi taiteilijat sitten valmistavat teoksensa hankalalla ja aikaa vievällä tekniikalla? Miksi ei maalata? Mikä on se lisäarvo, jonka graafinen menetelmä teokselle antaa?

Väline on viesti.” Näin väitti kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan, josta 1960-luvulla tuli eräänlainen viestintäguru ainakin läntisessä maailmassa. Hänen teoksensa Ihmisen uudet ulottuvuudet suomennettiinkin kohtalaisen pikaisesti. McLuhan väitti, että välineet, ihmisen jatkeet tai ulottuvuudet muokkaavat kulttuuria eikä päinvastoin.

Onko väline viesti myös taidegrafiikassa? Ja mikä näiden välineiden viesti on? Graafikothan häivyttävät usein välineensä näkyvistä tai muuten koettelevat sen rajoja. Taina Kokkosenkaan vedoksissa ei ole puupiirroksille tunnusomaista rosoista leikkausviivaa.

Graafikot itsekin haluavat unohtaa tekniikan merkityksen. Olen ollut mukana useammankin grafiikan katselmuksen suunnittelussa. Ja aina taiteilijajäsenet aloittavat palaverin sanomalla painokkaasti: ”Nyt ei sitten puhuta tekniikoista mitään.” Mutta aina tekniikka kuitenkin tulee mukaan, siitä ei päästä mihinkään. En tiedä pitäisikö.

Grafiikan valmistaminen on vaativimmillaan pitkä ja monivaiheinen prosessi. Jo tuo prosessi on kiehtova. Graafikoissa pitää ainakin jossain määrin olla filosofin vikaa. Kaiverretaan tai syövytetään, otetaan koevedos ja kaiverretaan tai syövytetään lisää. Jokainen väri painetaan eri laatalla, ja tällöin värien osuessa päällekkäin syntyy uusia värejä. Lopullinen kuva syntyy erilaisten kuvien päällekkäisyydestä; grafiikka on kerroksellista.

Mutta miten katsoja, joka ei ole perehtynyt menetelmiin, näkee tuon kaiken tai edes häivähdyksen siitä. Eihän sitä välttämättä tarvitse nähdäkään. Riittää kun teos koskettaa. Kun kuitenkin katselee grafiikkaa pitkään, paljon ja tarkasti, myös tuo kerroksisuus alkaa hahmottua, varsinkin väreissä alkaa nähdä syvyyttä.

 

 

Mainokset

Ateneumin rappukäytävä

Ateneumin Mikonkadun puoleisen rappukäytävän ohi kulkeminen herättää minussa aina nostalgisia muistoja. Vajaat puoli vuosisataa sitten istuin siellä odottamassa tulevaa vaimoani Johannaa, joka opiskeli taideteollisessa. Poltin savukkeen toisensa jälkeen ja kävin pitkiä keskusteluja sekä Ateneumin opiskelijoiden että opettajien kanssa. Siellä opin nykytaiteesta paljon enemmän kuin Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksella.

Tuo rappukäytävä tuli mieleeni kun kiertelin Kimmo Kaivannon näyttelyssä Sara Hildénin taidemuseossa. Rappukäytävään liittyy kasku, jonka kertoi taidegraafikko Kauko Rantala, Johannan eno. Ensin muistin, että sen päähenkilö oli Kaivanto, mutta muistini korjasi asian: päähenkilö olikin kuvanveistäjä Raimo Utriainen, Rantalan opiskelutoveri.

Utriainen oli ennen Taideakatemian Kouluun tuloaan opiskellut jonkin aikaa teknillisessä korkeakoulussa. Kerran Ateneumin rappukäytävään tuli kaksi teekkaria, entisiä opiskelukavereita. He olivat tulleet tapaamaan Utriaista ja naukkailivat Koskenkorvaa odotellessaan. Kesken kaiken yksi teekkareista sanoi: ”Hei, älä juo kaikkea, säästetään sen verran, että saadaan Raimo mukaan.” Näin Utriaiselle jäi vauhditusryyppy ja hän liittyi iloiseen joukkoon.

Mutta yksi muisto Kauko Rantalasta liittyy Kaivantoonkin. Hän ei pitänyt tätä erityisemmin arvossa. Kaivanto oli hänen mielestään ennen kaikkea mainosmies. Modernististien kasvatille hänen teoksensa olivat liian litteräärejä, kirjallisia. Mainosgraafikoksihan Kaivanto alun perin opiskelikin, mutta niinhän moni muukin teki. Mutta sitten maailma, taidemaailmakin, muuttui ja Kaivanto solahti siihen sujuvasti mukaan.

Historian ironiaa on, että Kaivannolla on parhaillaan esillä laaja muistonäyttely Sara Hildénin taidemuseossa. Rantala sen sijaan on miltei unohdettu, vaikka hän parhaimmillaan teki hienoa intiimiä grafiikkaa. Unohdus johtuu ehkä hänen varhaisesta kuolemastaan ja tuotannon hiipumisesta jo ennen sitä. Toisaalta taidegrafiikka on aina ollut marginaalissa ehkä 1980-luvun nousukautta lukuun ottamatta. Unhoon ja varjoon on jäänyt monia hienoja graafikoita. Jonkun pitäisi kaivaa ne esiin.

Kimmo Kaivanto, Tampere 1982

Kimmo Kaivanto, Tampere 1982, kuva Petri Nuutinen