Vaaroja ja vaaroja

Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset/Kaski lähtee Ateneumista maakuntakierrokselle ja sen tilalle kokoelmanäyttelyyn sijoitetaan Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomi. Järnefelt maalasi teoksensa vuonna 1893. Ala-Maunuksen teos on tältä vuodelta, mutta se kuvaa kuvitteellista vaaramaisemaa vuonna 2893 eli tuhat vuotta myöhempää aikaa kuin Kaski. Idea teosten vaihdosta on kiinnostava ja hauskakin.

Järnefeltin Raatajat rahanalaiset koettiin aikanaan yhteiskunnalliseksi kannanotoksi. Erityistä huomiota kiinnitettiin etualan pieneen väsyneeseen tyttöön, jonka vetoava katse on suunnattu suoraan yleisöön. Ellen muista väärin, Järnefelt vaihtoi nimen Kaskeksi, koska säikähti yhteiskunnallista tulkintaa. Sellainen arvelutti aatelismiestä; hänhän ei kuulunut Järnefeltien perheen ”poliittiseen siipeen”, jonka muodostivat Elisabet, Kasper ja Arvid.

Entä Ala-Maunuksen maalaus? Onko siinä yhteiskunnallista sanomaa? Sitäkin voi löytää. Nimi Vaara-Suomi viittaa paitsi itäiseen maisemaan myös siihen vaaraan, joka maamme luontoa voi odottaa. Maisema on ryteikköinen, ehkä ilmastonmuutoksen rapauttama, ehkä ihmisten kauas periferiaan unohtama. Ekologinen tulkinta on mahdollinen.

Toisaalta Vaara-Suomi tuo mieleen kahdensadan vuoden takaiset romanttiset maisemat, vaikkapa Caspar David Friedrichin maalaukset. Ihminen on tässä kuitenkin poissa, ellei metsän tuhoa ajatella ihmisen läsnäolon seuraukseksi. Ehkä fantasiamaisemien tekijä Petri Ala-Maunus on hyvä valinta Järnefeltin paikkaajaksi.

Kaski

Järnefelt: Kaski/Raatajat rahanalaiset, 1893. Ala-Maunus: Vaara-Suomi, 2017

 

Marika Mäkelän näyttely Anhavalla päättyy ensi sunnuntaina. Siitäkin pari mietettä.

Mäkelä on näyttely näyttelyltä suunnannut uusille alueille. Kuitenkin hänen kädenjälkensä on ollut aina tunnistettavissa. Uusissa teoksissa koristeellisuus on entisestään lisääntynyt, aivan rajoille saakka. Kyllä ammattilaisen ote pitää ne kuitenkin rajan paremmalla puolella.

Koristeellisuudesta ja tietystä ylellisyydestäkin huolimatta teosten taustalla näkyy myös primitiivisen taiteen vaikutus. Eskimoiden tai intiaanien piirustukset ja maalaukset tulevat mieleen. Koristeellisuus yhdistettynä primitiivisesti toteutettuihin hahmoihin viittaa kuitenkin ennen kaikkea Australian aboriginaalien taiteeseen. Tuo kontrasti vastakohtien esiin tuominen viehättävät. Tietenkin voi aina kysyä: mitä sitten, mitä sen takana on? 

Makela

Marika Mäkelä: Pre-Language, 2016-2017.

 

 

Mainokset

Juhlasta juhlaan

Hämmästyi silmäni ymmyrkäisiksi tutustuessani Designmuseon 100 esinettä -näyttelyyn. Esineisiin liittyvät tekstit ovat vain englanniksi, ei kotimaisilla kielillä suomeksi ja ruotsiksi. Ja kysymyksessä on itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmaan kuuluva näyttely. Toki suomen- ja ruotsinkieliset tekstit löytyvät monisteita selaamalla. Kun ihmettelin asiaa paikalle sattuneille museonjohtajalle ja toiselle työntekijälle, he lupasivat korjata asian. Toivottavasti niin käy.

Näyttelyn idea on hyvä. Siinä esitellään sata esinettä, yksi kultakin itsenäisyyden vuodelta. Mutta toteutus on kuivakas ja yllätyksetön. Harmittaa. Tähän museon olisi kannattanut panna vaivaa ja käyttää näkemyksellistä mielikuvitusta.

Vähän ihmetyttää Helsingin Taidehallinkin juhlanäyttely. Esillä on Anu Pentikin teoksia, monet tehty tätä katselmusta varten. Runsas kokonaisuus.

Kaikki kunnia ahkeralle ja oivaltavalle muotoilija Pentikille. Uutteruudellaan ja sisukkuudellaan hän on luonut vastoinkäymisistä välittämättä loistavan ja menestyksekkään uran. Mutta kyllä Taidehalli olisi voinut rakentaa juhlanäyttelynsä kuvataiteen ydinasioiden varaan. Rahastako tässä on kysymys?

On tuossa itsenäisyytemme juhlinnassa kuvataiteen puolella ilonaiheitakin. Ateneumin näyttelyt ovat hienoja ja taidolla rakennettuja. Todellinen aarreaitta on HAMin Modernia elämää -näyttely. Helsingin taidemuseon näyttelyssä Designmuseokin on ansiokkaasti mukana.

 

Hyvän ja pahan.jpg

Anu Pentik: Hyvän ja pahan tiedon puu, 2016

 

Vaaleista ja maalauksista

Kuntavaalit käytiin. Suurin yllätys lienee se, että vihreiden suurvoitto oli kutakuinkin ennusteiden mukainen. Yleensähän tuon puolueen tulos on ollut huonompi kuin mielipidemittaukset antavat odottaa. Persujen suurtappiossa taas ennustukset kävivät toteen.

Kulttuuriväkeä oli ehdokkaina niukasti, kuvataiteen toimijoita sitäkin niukemmin ainakin pääkaupungissa. Helsinkiläiset Otso Kantokorpi (vas) ja Kimmo Sarje (sdp) eivät tulleet valituksi. Kantokorpi ei saanut nostetta Guggenheimin vastustuksesta eikä Sarje sen kannatuksesta. Oikeastaan se on yllätys. Keskustelu asiasta kävi kiihkeänä sekä mielipidepalstoilla että kapakoissa. Somea en tuohon aikaan seurannut.

Läpi ei päässyt myöskään arkkitehti Kaarin Taipale, joka hänkin lukeutuu Guggenheimin vastustajiin. Hän oli paljon julkisuudessa myös Helsingin kaupunkisuunnittelua koskevissa asioissa. Ilmeisesti visuaalisen kulttuurin kysymykset eivät saa äänestäjiä syttymään.

Kantokorvesta tuli mieleeni Galleria Orton ja siellä esillä oleva Ilkka Väätin näyttely. Otso sanoi avajaisesittelyssään, että Väätin teokset eivät ole abstrakteja, ei-esittäviä, koska ne perustuvat olemassa olevaan materiaaliin kuten eksoottisiin tekstiileihin.

Sen verran minäkin olen vastaavia puheita pitänyt tietääkseni, että uneliaat kuuntelijat on välillä tönäistävä hereille yllättävällä heitolla. Ja sitähän Otsokin onnistuneesti tavoitteli. Väätin teokset näyttävät geometrisen abstrakteilta ja sitä ne ovatkin. Eivät nuo lähtökohdat tee maalauksista esittäviä. Ne ovat konkretistisia tai konstruktivistisia, konstruoituja, rakennettuja. Jos jatkaa Kantokorven perusteluja pidemmälle, voi väittää, että Piet Mondrianinkin maalaukset ovat esittäviä. Nehän perustuvat usein maisemaan.

Mutta hienojahan Väätin akryylimaalaukset ovat. Hieno sarja. Olen aina ihaillut varsinkin Väätin grafiikan hienoa värinkäyttöä, sitä syvyyttä jonka hän sävyistä loihtii esiin. Geometriset värikentät puhuvat omaa häiritsemätöntä kieltään, keskustelevat keskenäänkin.

 

Vaatti

Ilkka Väätti: Istuva härkä, 2015

Morandi

Joel Haahtelan romaanissa Mistä maailmat alkavat taiteilijaksi kasvava ja kouluttautuva päähenkilö Visa opiskelee pitkään Italiassa. Siellä hän innostuu Giorgio Morandin taiteesta ja pääsee tapaamaankin taiteilijaa muutama päivä ennen tämän kuolemaa.

Giorgio Morandi (1890-1964) vaikutti suomalaiseen 1950- ja 1960-lukujen taiteeseen huomattavan paljon. Yleensäkin tuolloin haettiin oppia Italiasta. Ensimmäiset taiteilijat, joihin Helsinkiin muutettuani tutustuin olivat graafikot Pekka Mäkinen ja Kauko Rantala, josta myöhemmin tuli sukulaisenikin – tai minusta hänen. Molemmat olivat innostuneita Italiasta, Mäkinen niin paljon, että pääsi jopa vaikutusvaltaisen Italian kommunistipuolueen piireihin. Molemmat lausuivat Morandin nimen ääni väristen, vaikka tämän suoranaista vaikutusta ei kummankaan teoksista voi oikeastaan löytää.

Muitakin Morandista vaikuttuneita oli. Rafael Wardin varhaistuotannossa on muutama pulloasetelma ja Tuomas von Boehmin taiteeseen vaikutus oli ehkä vieläkin pysyvämpi. Pentti Kaskipurokin sai italialaiselta virikkeitä. Siitä voi nähdä esimerkkejä Ateneumin taidemuseossa, jossa on vielä viikon verran esillä kajaanilaisen taiteenkeräilijän Tuomo Sepon kokoelman teoksia.

Tuohon kokoelmaan muuten kannattaa tutustua. Esillä on paitsi Pentti Kaskipuron teoksia myös Ina Collianderin, Rafael Wardin, Reino Hietasen, Tapani Raittilan ja muidenkin maalauksia ja grafiikkaa. Mukana on ilahduttavan paljon piirustuksia ja luonnoksia. Joten kannattaa kiirehtiä Ateneumiin.

3380-pentti-kaskipuro-kaksi-pesuainepulloa-1980

Pentti Kaskipuro: Kaksi pesuainepulloa, 1980