Avantgardea, lakeutta ja keisarillisia

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Natalia Goncharova. Avoina 17.5. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Helsingin taidemuseo HAM – Vilho Lampi. Avoinna 18.10. saakka, ti-su 11-19. Sinebrychoffin taidemuseo, Helsinki – Albert Edelfelt ja Romanovit. Avoinna 10.5. saakka. Uhattu elämä. Avoinna 23.8. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 10-17.

Viime vuosisadan alun venäläisen avantgarden käynnistäjinä pidetään yleisesti Kasimir Malevichia, Marc Chagallia ja Vassily Kandinskyä. Uranuurtajan kunnia kuuluu kuitenkin naiselle, Natalia Goncharovalle. Hänen retrospektiivinen näyttelynsä järjestettiin jo syksyllä 1913. Esillä oli yli 800 teosta.

Natalia Goncharova (1882-1962) oli monipuolinen taiteilija, maalari, graafikko, lavastaja ja pukusuunnittelija. Järjestipä hän ensimmäisen yksityisnäyttelynsä yhteydessä performanssinkin., vaikka tuohon aikaan ei sellaista lajinimeä vielä ollut olemassakaan. Ajankohdalle tyypilliseen tapaan hän toimi yhteistyössä muiden alojen taiteilijoiden kuten kirjailija Vladimir Majakovskin, säveltäjä Igor Stravinskyn tai venäläisen baletin monitoimimiehen Sergei Djagilevin kanssa.

Venäläinen kansanperinne ja -taide olivat vahvasti Goncharovan taiteen lähtökohtina. Hän käytti hyväkseen myös ikonien kuvakieltä, suosittuja painokuvia ja tekstiilejä. Hänen ihmishahmonsa ovat vahvoja, tietoisen kömpelön näköisiä. Teoksissa on myös piirteitä länsieurooppalaisesta avantgardesta, erityisesti kubismista tai futurismista. Venäläinen kulttuuriperinne on kuitenkin etualalla. Ja värin voimaan tämä avantgardisti luotti.

Gardening

Natalia Goncharova: Gardening, 1908

Goncharovan näyttelyt ja erilaiset tempaukset herättivät alusta lähtien laaja huomiota. Kriitikot kiittivät niitä; hänen teoksissaan nähtiin uuden aikakauden alku. Toisaalta niitä myös paheksuttiin. Näyttelyistä poistettiin epäsiveelliseksi tulkittuja teoksia. Ensimmäisen maailmansodan aikaan taiteilija miehineen muutti Pariisiin ja eli siellä elämänsä loppuun saakka.

Natalia Goncharovan taidetta ei ole aikaisemmin meillä nähty. Ateneumin näyttely on kaikin tavoin onnistunut, se on riittävän laaja ja hyvin rakennettu.

Goncharova julisti usein, että hänen esikuvakseen kelpaa kaikki taide korkeakulttuurista kitsiin niin että puhuttiin tyylisuunnasta nimeltä kaikismi. Monilta tahoilta otti vaikutteita myös Vilho Lampi, lakeuden maalariksikin kutsuttu.

Vilho Lammen (1898-1936) ura jäi lyhyeksi. Hän opiskeli Helsingissä mutta palasi kotitilalle Liminkaan, missä hän toimitteli talon töitä ja maalasi kiihkeästi aina kun ehti. Elämä päättyi hyppyyn Merikosken sillalta. Mutta siinä välissä hän ehti luoda merkittävän ja kiinnostavan taiteellisen tuotannon.

Limingan maisemat, joki, laajat pellot ja pohjalaiset rakennukset olivat Lammen maalausten aiheita. Toisaalta tuotantoon kuuluu myös lukuisia muotokuvia ja omakuvia. Maisemat ovat herkkiä, runollisiakin. Ehkä niissä on hiven kotiseuturakkauden tuomaa ihannointiakin. Monissa mieskuvissa on vahvuutta ja sankaruuttakin, mutta lapsikuvissa on myös psykologista tarkkanäköisyyttä.

VilhoLampi_nayttelysivu_omakuva_720x1094px_net

Vilho Lampi: Omakuva, 1932

Joissakin maisemissa on selviä pointillismin, täplämaalauksen, sävyjä. Häivähdys Vincent van Goghiakin on mukana. Lampi opiskeli Helsingissä 1920-luvulla, ja ajankohdan virtaukset näkyvätkin hänen teoksissaan. Muotokuvissa on selviä uusasiallisuuden piirteitä. Komea omakuva, joka on painettu näyttelyn julisteeseen, tuntuu taas saaneen vaikutteita Väinö Kunnakselta, ehkä nimen omaan tämän Olavi Paavolaisen muotokuvasta. Art decokin on siis mukana.

Albert Edelfelt piti onnettomuutena sitä, että Suomi erotettiin entisestä emämaasta Ruotsista. Tämä asenne ei kuitenkaan estänyt häntä toteuttamasta uuden emämaan korkeimmankin johdon tilauksia. Hän teki useita muotokuvia tsaarien ja suuriruhtinaiden perheistä.

5831-albert-edelfelt-1854-1905

Albert Edelfelt: Suuriruhtinaat Boris ja Kirill lapsina, 1881

Erityisen ihastunut Edelfeltin taiteeseen oli tsaaritar Maria Feodorovna Aleksanteri III:n puoliso. Hän oli Tanskan prinsessa. Tsaaritar osti taiteilijan töitä ja teetti muotokuvat lapsistaan, ja suhde muodostui niin läheiseksi kuin se tällaisessa tapauksessa oli mahdollista.

Näyttelyn kahden teoksen tarinat ovat kiinnostavia. Aleksanteri III:n veljenpoikia esittävän maalauksen ja tsaariperheen ostaman teoksen Koivujen alla luultiin jo kadonneen. Erilaistaen sattumien ja salapoliisityön ansiosta ne kuitenkin löydettiin ja ovat nyt esillä Sinebrychoffin taidemuseossa. Tarinat kerrotaan hyvin toimitetussa julkaisussa. Näyttelynä esillä oleva kokonaisuus on kuitenkin melko vaatimaton.

Museon katutason kerroksessa on esillä eläimiä ja luontoa kuvaavia teoksia. Mukana on hienoja maalauksia ja käsitteellisiäkin teoksia sekä vanhoja että uusia, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Ehkä kiinnostavimpia ovat Akseli Gallen-Kallelan Afrikan matkalla syntyneet. Näyttelyn nimi on Uhattu elämä. Uhanalaisuus ei kuitenkaan kokonaisuudesta mitenkään selkeästi välity.

5917-akseli-gallen-kallela-1865-1931

Akseli Gallen-Kallela: Seeproja, 1909

Jukaistu Demokraatissa 12.3.2020.

Esineitä, kasvoja ja lastenhoitajan valokuvia

Helsingin Taidehalli – Anu Tuominen: Huomenna tänään on eilen. Avoinna1.3. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Piirtäjä ajassa: Kuutti Lavonen – Aika ja ikuisuus. Avoinna 3.5. saakka, ti-su 11-18. Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki – Vivian Maier: Omakuva ja sen varjo. Avoinna 24.5. saakka, ti-su 11-18, ke 11-20.

Anu Tuominen rakentaa teoksensa kaikille tutuista arkisista esineistä, sellaisista joita löytyy vaikkapa keittiöstä tai lastenhuoneesta. Taiteilijan käsissä tästä materiaalista syntyy kokonaisuuksia, joissa esineet saavat uusia merkityksiä, uuden elämänkin kuten on tapana sanoa.

Materiaali on paljolti peräisin kirpputoreilta tai vanhojen tavaroiden kaupoista, kotoa ja kuvantekijän työhuoneestakin. Tuominen sanoo olevansa kerääjä ei keräilijä. Viimeksi mainittu tietää mitä etsii, taiteilija sen sijaan luottaa sattumaan. Aina ei ole tiedossa mihin esinettä käyttäisi. Teosten synty on prosessi, jossa esine antaa vihjeen jatkosta. Toki Tuominen valmistaa töitä myös omin käsin alusta loppuun saakka.

Taide, sen historia ja nykyhetki, limittyvät teoksissa luontevasti arkiesineiden kanssa. Virkattuihin pannulapuissa tulevat mukaan yhtä hyvin Albersin teoriat värien vuorovaikutuksesta kun Goethen värioppikin. Ja kaiken lisäksi ne muodostavat Taidehallin suuren salin seinälle monumentaalisen ja kiinnostavan kokonaisuuden.

Väriympyrät

Oikeita väriympyröitä, 1997

Trompe l’oeilista eli näköharhasta tai silmän petoksesta on tapana puhua maalaustaiteen ilmaisumuotona. Kyllä siitä voi puhua myös Tuomisen taiteen yhteydessä. Mukana on erehdyttävästi oikeanvärisiä ja -muotoisia porkkanoita ja marjoja maljoissa. Lähemmin tarkasteltuina ne paljastuvat kuitenkin langoista ”kudotuiksi”. Ja koteloihin sijoitetut kivetkin, muistuttavat erehdyttävästi saippuoita. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Porkkanoita

Porkkanoita ja hölskytyskurkkuja, 2020

Tuomisen rinnastukset ja yhdistelmät ovat oivaltavia ja yllättäviä, hauskojakin. Mutta onko teoksissa jokin syvempi viesti näitten viihdyttävien ja huvittavien ainesten takana. Eihän viihdyttävyydessä sinänsä mitään pahaa ole. Näissä teoksissa, tai näyttelyssä kokonaisuudessaan, on kuitenkin myös taso, joka herättää ajatuksia. Taide ja konkreettinen todellisuus ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa. Esineet tuovat taiteeseen oman merkityksensä ja lähentävät sitä todellisuuteen. Toisaalta taide tuo esineisiin merkityksiä, joita emme aina tule ajatelleeksi. Hyvä näin.

Kuutti Lavonen on koko uransa ajan piirtänyt ja maalannut ihmiskasvoja. Lähtökohtana ovat renessanssin ja barokin maalaukset. Teokset eivät kuitenkaan ole kopioita noista klassikoista, vaan mukaan on otettu ehkä mallin pään asento, ehkä ilmeen keskeinen viesti. Tähän satojen vuosien takaiseen kuvastoon on tullut mukaan myös piirteitä tästä ajasta, taiteilijalle läheisistä tai muuten tärkeistä ihmisistä.

Kuutti_Lavonen_Contemplation_Outer_2019_

Contemplation (outer), 2019

Teosten kuvaston lähtökohta on uskonnollinen ennen kaikkea katolinen perinne. Lavonen on tehnyt myös sakraalia taidetta tärkeimpinä Tyrvään Pyhän Olavin kirkon lehterin maalaukset vuosituhannen alusta ja Tarton Paavalin kirkon alttarimaalaus muutaman vuoden takaa.

Minään kirkkotaiteilijana Lavosta ei voi kuitenkaan pitää. Hänen teoksensa eivät ole hengellisiä, vaan pikemminkin henkistyneitä. Usein nämä kasvokuvat viestivät tunteista, joita noiden ihmisten sisällä on, ja jotka nykyihminenkin tunnistaa. Melankolia tulee useammastakin mieleen. Sehän olikin yksi renessanssitaiteen suosikkiaiheista.

Uusi_aiti

Uusi äiti, 1999-2014

Mutta ennen kaikkea Lavonen on piirtäjä, maalarinakin. Ja taitava hän siinä lajissa onkin. Hänen elävä, joskus oikukaskin viivansa paljastaa, tuo ihmiskasvoista esiin erilaisia tunnetiloja samalla kun se johdattaa katsojan kauas eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan ja tähän päiväänkin. Taitava Lavonen on myös graafikkona. Hän tietää millaisia sävyjä ja millaista syvyyttä useilla painokerroilla on mahdollista saada aikaan.

Yhdysvaltalainen Vivian Maier (1926-2009) elätti itsensä lasten- ja kodinhoitajana. Hänellä oli useita työnantajia, joten hän asui useammallakin paikkakunnalla. Ansiotyönsä ohella hän valokuvasi massiivisen filmiaineiston, tuhansia ja taas tuhansia otoksia. Materiaali löytyi vahingossa Maierin kuoleman jälkeen, ja yhtä lailla vahingossa se joutui asiantunteviin käsiin.

Maier_omakuva

Omakuva

Maierin valokuvat ovat täysin ammattimaista tasoa, mitään amatöörimäisyyttä niissä ei ole. Hän kuvasi aikansa ihmisten elämää kaduilla ja toreilla. Hän liikkui usein köyhien, jopa syrjäytyneiden asuinalueilla, jos nyt kaduilla yöpyvien seutua voi asuinalueeksi kutsua. Mukana on siis vahva sosiaalinen ulottuvuus, vaikka estetiikka oli Maierille aina tärkeä.

Maier_Chicago

Chicago

Valokuvataiteen museon näyttely koostuu Maierin omakuvista. Nekin on oivaltavasti rakennettuja. Nukkavieruun popliinitakkiin pukeutunut Rolleiflex -kameraa käyttävä kuvaaja on mukana ikkunasta tai jostain kiiltävästä pinnasta tulevana heijastuksena tai varjona. On vahinko, että mukana ei ole katukuvia. Niihin voi kuitenkin tutustua selaamalla museossa olevia kuvateoksia.

Julkaistu Demokraatissa 13.2.2020

 

Maisemallisia tunnelmia ja maalauksen mahdollisuuksia

 

Olin paikalla, kun Ipi Kärjen seinämaalaus Kampin metroasemalla lähes 35 vuotta sitten paljastettiin. Olin heti tuoreeltaan ihastunut siihen, ja vaikka olen lukemattomia kertoja kulkenut sen alitse metroon, en ole kyllästynyt siihen. Tämäkin on osoitus siitä, että julkinen teos on onnistunut.

Metroaseman teoksen nimi on Maa, ilma, tuli ja vesi. Se viittaa antiikista periytyvään ajatukseen neljästä elementistä, jotka selittävät maailmaa. Niiden varaanhan on rakennettu teoria ihmistyypeistäkin; sitä sovelletaan vieläkin muun ohella Steiner-kouluissa. Ei se varmaankaan ihan tuulesta temmattu idea ole.

Kärjen seinämaalaus tuo mieleen impressionistit, ehkä ennen muuta Matissen, Toki se kuitenkin on oman aikansa lapsi. Siinä on viittauksia maisemaan, erityisesti veteen tai mereen. Eksotiikkaakin on aimo annos. Kuitenkin se on pohjimmiltaan abstrakti teos – tai ainakin lähes. Impressionismiin viittaavat myös Kärjen uudet maalaukset Galleria Dueton näyttelyssä (esillä 26.1. saakka). Ja Claude Monethan sieltä taustalta pilkottaa.

Orinoro

Ipi Kärki: Orinoro, 2019

Tälläkin kertaa Kärki maalaa kuitenkin täysin omillaan. Maisemallisen lähtökohdan tunnistaa, siihen viittaavat teosten nimetkin. Samoin joidenkin maalausten korostetun vaaka pohja. Mutta abstraktia kohti kuljetaan hyvää vauhtia. Tunnistettavat elementit nousevat esiin utuisen pinnan taustalta. Tunnelma on tärkeämpi kuin esittävyys. Ja ennen kaikkea valon vaikutelma on vaikuttava.

Ilta

Ipi Kärki: Ilta, 2018

Ipi Kärki on löytänyt tekemiseensä uuden otteen. Maalaukset ovat varmaotteisia ja tuoreita. Hyvä niin.

Teoriaa ja käytäntöä

Jussi Niva on taiteessaan pohtinut ja testannut maalauksen mahdollisuuksia ja rajoja. Myös rajaa valokuvaan päin niin kuin sitäkin miten valokuva on muuttanut maalauksen ehtoja. Kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen rinnastus ja vuoropuhelu ovat usein mukana teoksissa. Kysymys kuuluu: koska maalaus on vielä maalaus?

Väkisinkin suppeiksi jäävissä gallerianäyttelyissä maalaukset ovat ainakin minun makuuni olleet kovin teoreettisia. Minimalistinen ilmaisu ja anonyymi, kova värimaailma eivät ole tuoneet helpotusta kokemukseen. Nivan taidetta onkin tarkasteltava laajemmin, silloin hänen tavoitteensa avautuvat. Hänen aikaisempaan tuotantoonsa voi tutustua vaikkapa selaamalla kymmenisen vuotta sitten ilmestynyttä komeaa teosta (Parvs 2010).

Matter

Jussi Niva: Matter, Splayed, 2019

Uusissa maalauksissa anonyymisyys ja tietty ”kovapintaisuus” ovat hivenen lieventyneet (Galerie Anhava 2.2. saakka). Itse asiassa teokset ovat entistä sympaattisempia. Maalauksen mahdollisuuksista, siitä mistä ne alkavat ja mihin loppuvat, tässäkin näyttelyssä on kysymys. Nyt kuitenkin entistä vivahteikkaammin.

Tällä kertaa Niva tulkitsee maalauksen perusasioita, pintaa ja syvyyttä, kolmiulotteisuuden vaikutelmaakin japanilaista origami-taidetta, paperin taittelua, mukaillen. Kokonaisuuden nimi on Matter – aiheen aine. Materiaaliset kysymyksetkin ovat pohdinnassa. Itse asiassa teokset toimivat myös puhtaasti maalauksina, ilman teoreettista kehystä.

Dadan jäljillä ja grafiikan

Dada – Dadaismi. Nuo sanat tuntee jokainen. Koko kulttuurihistoriassa on tuskin toista ilmiötä, joka olisi aiheuttanut yhtä suurta mielenkuohua kaikissa yhteiskunnan piireissä niissä maissa, joissa dada esiintyi”

Näin kirjoitti Olavi Paavolainen runsaat 90 vuotta sitten kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929). Tyylisuunta – tai oikeastaan liike – oli syntynyt kolmetoista vuotta aikaisemmin Sveitsin Zürichissä. Näyttämönä oli kahvila nimeltä Cabaret Voltaire. Paavolaisen essee on edelleenkin paras dadaismin esittely ja erittely, jonka olen suomeksi lukenut.

Valokuvaaja ja kuvataiteilija Ismo Kajander on meillä milteipä ainoa, joka on jo 1960-luvulta lähtien pitänyt dadaismin lippua korkealla. Hän jatkaa hienosti tuota perinnettä, vaikka mahtipontiset provokaatiot eivät hänen keinovalokoimaansa kuulukaan. Ei sellainen taitaisi enää onnistuakaan. Viisikymmentä vuotta sitten hänen teoksensa ehkä kuitenkin herättivät ainakin pahennusta.

davIsmo Kajander: Nature Morte, 2019

Liike syntyi ensimmäisen maailmansodan mielettömyyden kokemuksesta. Paavolainen kirjoittaa, että dadaistit ”juopuivat omasta hulluudestaan”. Jos ei nyt aivan juopumista mutta ainakin hulluuteen ihastumista on jäljellä myös Kajanderin teoksissa. Hän yhdistää materiaalia – valmiita esineitä – tavanomaisesta poikkeavasti yllättäviä kuvallisia assosiaatioita viljellen. Myös tavalla, jota ei klassisessa taiteessa ole totuttu näkemään.

Toisaalta teoksista löytää viittauksia taidehistoriaan ja tunnettuihin teoksiin. Tällaisia ovat vaikkapa kukka-asetelmat tai teos Nature Morte, nimensä mukaisesti asetelma, jossa kuolema on läsnä pääkallon hahmossa. Yhteiskunnallisia teemojakin on mukana.

dav

Ismo Kajander: Metsän poika tahdon olla, 2018

Mutta ennen kaikkea Kajanderin teokset on hienosti, milteipä kauniisti sommiteltuja ja rakennettuja kuten sata vuotta sitten syntyneetkin olivat. Taitoa ja tyyliä on aistittavissa. Ja vanhoissa esineissä on aina puoleensavetävää lumoa.

Ismo Kajanderin näyttely on esillä Galerie Forsblomissa 9. helmikuuta saakka.

Kun grafiikka hajoaa

Dadaistiset teokset ovat milteipä aina lavastuksia tai ainakin ne muistuttavat sellaisia. Myös Ari Pelkosen teokset tuovat mieleen lavastukset; näyttelyn nimikin on Lavastaja (Galleria Ama 2. helmikuuta saakka). Tai ehkä vain näyttelyn nimi saa katsojan ajattelemaan teatterin kulisseja.

Pelkonen on alkujaan taidegraafikko, ja sellaisena häntä käsiteltiin, kun hän kahdeksan vuotta sitten oli vuoden nuori taiteilija. Niin minäkin käsittelin. Sen jälkeen hän on ottanut etäisyyttä lajiinsa tai ainakin tarkastellut sitä vaihtelevista näkökulmasta. Aman näyttelyssäkään ei ole yhtään perinteisessä mielessä grafiikaksi luokiteltavaa teosta.

Kutoja_63x54_puu_paperi_painovari

Ari Pelkonen: Kutoja, 2019

Mutta grafiikka on silti mukana tässäkin näyttelyssä. Materiaalina on usein puu, vaneri, jolla puupiirtäjä luo teoksensa. Mutta Pelkonen rikkoo suhdetta välineeseensä, hän hajottaa sen osiksi. Sinisistä ja mustista viivoista rakentuvat teokset voivat tuntua yllättäviltä ja hämmentäviltäkin, mutta perusasioistahan nekin kertovat. Painolaatat puolestaan on valettu saveen ja väännelty ”käyttökelvottomiksi”. Tunnistettaviahan ne kuitenkin ovat.

Sininen_106x90_savi

Ari Pelkonen: Sininen, 2019

Ei Pelkosen näyttely kuitenkaan pelkkää käsitteellistä teoretisointia ole. Monissa nousee esiin syviä värisävyjä ja kiinnostavia muotoja tai eri elementtien yhdistelmiä. Viittauksia maisemaankin on.

Esineiden lumoa, henkilökuvien kertomaa ja konstruktivismia

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere – Juhani Harrin takautuva näyttely. Avoinna 12.1.2020 saakka,ti-su10-18.
Galleria Rankka, Helsinki – Markku Hakuri: 1095 päivää – Muistiinmerkintöjä piirtäjän päiväkirjasta kolmen vuoden ajalta. Avoinna 20.10. saakka, ti-su 13-18.
Galleria 68, Helsinki – Kimmo Sarje ReComstructio. Avoinna 20.10. saakka, ke-to 12-18, pe-su 12-16.

Juhani Harri (1939-2003) oli monin tavoin ainutlaatuinen taiteilija. Jo kulkiessaan pääkaupungin kaduilla hän erottui joukosta; hän pukeutui erikoisesti mutta tyylikkäästi, hän oli dandy, jollaisia meillä ei ole liiemmälti ollut. Toisaalta hän oli moniulotteinen hahmo. Hän oli vaasalaisen kirkkoherran poika, joka innostui taiteesta mutta myös mustalaiskulttuurista. Hän avioituikin romanin kanssa.

Myös taiteilijana Harri oli oman tiensä kulkija. Hän ryhtyi jo 1960-luvun alkupuoliskolla rakentamaan teoksiaan esinesommitelmiksi eli hienommin sanottuna assemblaaseiksi. Sellaisia kukaan muu ei vielä tuohon aikaan meillä tehnyt. Hän keräsi aineksiksi mitä moninaisimpia vanhoja, vähän kulahtaneita esineitä. ”Minä en etsi, minä löydän”, hänellä oli tapana Picassoa siteeraten sanoa.

Juhani_Harri_Tuulet_1968

Juhani Harri: Tuulet, 1968

Sara Hildénin taidemuseon laaja näyttely tarjoaa hyvän kokonaiskuvan Harrin taitteesta. Jo alkuvaiheessa näkyy tekijän varma ote ja erehtymätön vaisto. Hän kokosi teoksensa laatikoihin, jotka ovat osa kokonaisuutta. Ne muistuttavat näyttämöitä, mutta toisaalta hyvin paljon myös kirkkotaiteen alttarikaappeja. Olihan Harri pappisperheen lapsi. Pian tulivat mukaan laivojen pienoismallit. Tämäkin on luontevaa, kotikaupunki Vaasa sijaitsee meren rannalla. Jo varhain teoksiin ilmestyivät myös linnut, munat, soittimet ja nuket.

Juhani_Harri_Pieni_yösoitto_1991

Juhani Harri: Pieni yösoitto,1991

Harrin esinesommitelmat viestivät menneisyydestä ja ajan kulumisesta, niissä on annos nostalgiaakin. Mutta samalla niissä on vahva surrealistinen vivahde ja huumoriakin on mukana. Tärkeintä on kuitenkin se, että taiteilija säilytti vahvan otteen koko uransa ajan. Viimeisinä vuosina teokset hivenen pelkistyivät entisestään. Hieno kokonaisuus.

Juhani Harri sanoi maalaavansa esineillä. Maalari oli opiskelun jälkeen myös Markku Hakuri, mutta jo uransa alkuvaiheessa hän siirtyi kolmiulotteiseen muotoon ja laajensi sitä myöhemmin ympäristöteoksiksikin. Jollakin tavalla maalaus on aina silloin tällöin putkahtanut esiin teoksissa. Hakuri on myös arvostettu lavastaja ja tämä näkyy Galleria Rankan näyttelyssä. Jo toimiston ja varsinaisen näyttelytilan välinen metalliseinämä on hakurimainen, vaikka kuuluukin gallerian kalustoon. Oven pieliin sijoitetut koristeet sen sijaan ovat taiteilijan käsialaa.

Boris Johnson

Markku Hakuri: Boris Johnsson

Entä sitten muistiinmerkinnät. Ne ovat kolmen vuoden aikana syntyneitä piirustuksia ja muutama maalaus, ja nekin on ripustettu lavastusmaisesti looseihin. Hakuri on kerännyt Helsingin Sanomien uutiskuvista mallit ja piirtänyt ne tai oikeastaan ottanut mukaan tarvitsemansa. Pääasiassa ne ovat ihmisten kasvokuvia, muotokuviksikin niitä voisi sanoa. Mukana on tunnistettavia ja ajankohtaisia hahmoja kuten Boris Johnsson, Angela Merkel, Touko Aalto tai Pentti Linkola.

Kuvakavalkadi on yhdenlainen kertomus kolmen vuoden tapahtumista meillä ja maailmalla. Pitäytyminen kasvoihin tekee sarjasta erityisen. Meillä on taipumus nähdä maailma henkilöiden kautta – ja sitähän mediakin tekee. Samalla kokonaisuus muuttuu muuksi. Siitä tulee oma kertomuksensa; tässäkin taide paitsi kuvaa näkyvää, myös tekee näkyväksi.

Kirjasto

Markku Hakuri: Kirjasto

Tässä hienossa näyttelyssä on mukana myös muutama vaikuttava maalaus ja veistos. Erityisen mieleen jääviä ovat muiden ohella Kirjasto, Kadonnut kardinaali ja Eevan lento.

Kimmo Sarje on monen toimen mies. Hän on paitsi taiteilija myös tutkija, kriitikko, esseisti ja tietokirjailija. Yli kolmekymmentä vuotta sitten, 1980-luvulla, hän kiinnostui postmodernista ajattelusta ja taiteesta ja esitteli näitä oppeja tiuhaan tahtiin. Postmodernistit julistivat suuret kertomukset kuolleiksi. Sarje on taiteessaan keskittynyt kahteen suureen kertomukseen, modernismiin ja kommunismiin. Näihin viittaa näyttelyn hauska nimikin: ReComstruktio.

Modernismiin Sarjella tuntuu olevan eräänlainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta hän ihailee sitä ja sen julistamaa universaalia muotokieltä. Siihenhän moderni taide ja arkkitehtuuri pyrkivät. Mutta toisaalta hän hymyilee sille, vetää sen alta mattoa. Sen verran hän tuntuu edelleen uskovan suurten kertomusten kuolemaan.

Entä kommunismi? Monen muun älykön tapaan hän oli nuorena vahvasti kallellaan laitavasemmalle. Nyttemmin hän suhtautuu tuohon aatteeseen ja vähän entiseen itseensäkin huvittuneesti. Mutta on suhteessa kommunismiin myös pieni nostalginenkin vivahde.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Sarje: Nimetön, 1970

Näyttelyn teokset ovat peruskonstruktivismia, geometrian taidetta. Tietenkin punatähtikin on mukana. Näyttelyssä on mukana teoksia 1960-luvun lopulta tähän päivään saakka. Hallittu kokonaisuus sopii hyvin Galleria 68:aan, jonka linja painottuu juuri tähän taiteen lajiin.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 10.10.2019.

Näkyvää ja näkymätöntä

Taide ei kerro näkyvästä, vaan tekee näkyväksi”, sanoi Paul Klee aikanaan. Tämä ajatus pitää edelleen monella tavalla paikkansa, vaikka todellisuudesta kertominen on Bauhausin päivien jälkeen kuluneiden vuosikymmenten aikana tullut kuvataiteessakin entistä moniulotteisemmaksi.

Kleen aforismi sopii hyvin kuvaamaan myös Tuuli-Anna Viitasen kollaaseja (Galleria G 29.9. saakka). Hänen hennonsävyiset teoksensa ovat abstrakteja: vaaleita vaaka- ja pystyraidoituksia, värisävyjä niukasti. Joissakin nuo raidoitukset tuntuvat peittävän taakseen jotakin, joka pilkottaa taustalta, toisissa ne ovat tavallaan revenneet ja paljastavat näin useampia kerroksia, raottavat salaisuuden verhoa.

Kangastus, kollaasi, 2019

Tuuli-Anna Viitanen: Kangastus, 2019

Repeämät” tuovat mukaan kolmannen ulottuvuuden tai ainakin sen vaikutelman. Teokset tuntuvat jatkuvan pinnasta syvyyteen. Samalla näihin hiljaisiin kokonaisuuksiin tulee hivenen liikettä ja rytminmuutoksia.

Tuuli-Anna Viitanen jatkaa työtään tyylikkäästi ja hienostuneesti. Sama linja oli näkyvissä jo edellisessä näyttelyssä tm-galleriassa.

Maiseman kerroksia

Monia kerroksia on myös Irma Tonterin teoksissa Galleria G:n Grafoteekki-tilassa (avoinna 29.9. saakka). Hän on yhdistänyt erilaisiin graafisiin menetelmiin mitä moninaisimpia kollaasiaineksia, piirustusta ja käsintehtyä paperia. Tuloksena on tummia ja tunnelmallisia maisemia, oudon vieraita mutta samalla läheisiä. Mukana on myös taiteilijakirja ja muutakin kirjoihin viittaavaa ikään kuin muistutuksena grafiikan pitkästä historiasta ja käytöstä.

Joskus aina pysähdyn miettimään miksi graafikot vaivautuvat rakentamaan teoksensa niin työläästi, monia syövytys- ja painokertoja käyttäen. Mutta juuri siinä on grafiikan idea tai ainakin yksi niistä. Monivaiheinen työprosessi tuo mukaan kerrostuneisuutta, yllätyksiäkin.

edf

Irma Tonteri: Aukeama, 2019

Japanista keskiajan valoon

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteys. Avoinna 6.10. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Galleria Duetto, Helsinki – Laura Heinonen: Samoilija – puupiirroksia Japanista ja Suomesta. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16. Galleria Heino, Helsinki – Jussi Twoseven: Our World. Avoinna 8.9. saakka, ti-pe 11-17. la, su 12-16. Galleria Sculptor, Helsinki – Lauri Anttila & Corinna Helenelund: Pimeän keskiajan valo. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Diplomaattisuhteet Japanin ja Suomen välillä solmittiin sata vuotta sitten. Tähän merkkivuoteen on sovitettu myös Ateneumin näyttely Hiljainen kauneus, joka esittelee maittemme taiteen, designin ja arkkitehtuurin vuorovaikutusta tuon sopimuksen synnyn jälkeisenä aikana. Toisaalta katselmus on jatkoa kolme vuotta sitten nähdylle Japanomania-näyttelylle.

KanervaA

Aimo Kanerva: Talvimaisema Otalammelta, 1951-52

Kun Japanomania esitteli japanilaisen kulttuurin vaikutusta pohjoismaiseen taiteeseen, Hiljainen kauneus tuo esiin vuorovaikutuksen: vaikutteita kulki molempiin suuntiin. Yhtäläisyyksiä löytyykin monia. Aimo Kanervan pelkistetyissä ja hienostuneesti maalatuissa maisemissa tai Ahti Lavosen informalistissa teoksissa on nähtävissä ripaus japanilaisuutta. Informalismi, vapaamuotoinen abstraktismi, näyttää kiinnostaneen myös japanilaisia, esimerkkinä voisi olla vaikkapa Key Sato. Myös vanhemmasta taiteestamme löytyy esimerkkejä. Samansuuntainen sävytys näkyy myös näyttelyssä olevissa ruotsalaisissa teoksissa.

5418-ahti-lavonen-plastinen-reliefi

Ahti Lavonen: Plastinen reliefi, 1966

Vuorovaikutus näkyy designissakin, ehkä hyvinkin tietoisena. Mutta myös arkkitehtuuri sai Japanista virikkeitä. Sekä idässä että Pohjolassa ihailtiin vanhan kansanrakentamisen yksinkertaisuutta. Alvar Aaltokin sai idästä ideoita, vaikkei siellä koskaan käynytkään. Hän myös kirjoitti useammankin artikkelin japanilaisesta arkkitehtuurista. Villa Maireassakin on nähty useita itään viittaavia elementtejä.

5452-shoji-hamada-plate-1946

Shoji Hamada: Lautanen, 1946

Hiljaisen kauneuden myöhäisimmät esimerkit ovat 1960-luvun lopulta. Japanilaisuuden vaikutus on kuitenkin edelleen nähtävissä taiteessamme, erityisesti taidegrafiikassa. Monet graafikot ovat opiskelleet puupiirroksen suurvallassa. Erkki Hervo ja myöhemmin Kari Laitinen ovat ansiokkaasti tuoneet maahan japanilaista tekniikkaa.

Yksi Japanista oppia hakenut taiteilija on Laura Heinonen. Hän opiskeli pari vuotta sitten puupiirrosta Kiotossa. Tuona aikana hänelle selvisivät ne monet yhteydet, jotka taiteellamme itään edelleenkin on. Yksi on samankaltainen suhde luontoon, toinen pelkistämisen taito, joka etenkin grafiikassa tulee esiin.

SONY DSC

Laura Heinonen: Lapinsalmi ropebridge, Repovesi, 2019

Heinosen puupiirrokset ovat herkkiä ja hienovaraisesti, ellei peräti hienostuneesti rakennettuja. Ne ovat maisemia Japanista ja Suomesta, aina ei oikeastaan erota kummasta maasta on kysymys. Näyttelyn nimi on Samoilua, ja teoksissa vaelletaankin erilaisissa maisemissa, järvien rannoilla ja luonnonsuojelualueiden pitkospuilla. Vaeltajia ei tosin näy. Monin tavoin sympaattinen näyttely.

Vaelluksella on ollut myös Jussi Twoseven. Hänen matkansa ei kuitenkaan ole vienyt suomalaiseen luontoon, vaan eurooppalaisiin kaupunkeihin. Hän on maalannut tummilla sävyillä kaupunkinäkymiä. Ne ovat tarkkaa työtä, ensikatsomalla niitä voisi luulla valokuviksi.

JUSSI_TWO_SEVEN_TRAVEL_DIARY_HELSINKI_2019

Jussi Twoseven: Travel Diary: Helsinki, 2019

Twosevenin tausta on katutaiteessa, graffiteissa ja muraaleissa eli seinämaalauksissa. Ehkä senkin vuoksi kohteina ovat asemat ja takapihat, joiden rujoutta teosten tummat sävyt vielä korostavat. Urbaaneissa seinämaalauksissa on usein tarkasti toteutettuja eläinhahmoja, jotka tuovat eläimet kaupunkiin. Tätä puolta näyttelyssä edustavat takahuoneen animaatioelokuvat.

Keskiaikaa on joskus väärin perustein sanottu pimeäksi. Ehkä tämänkin vuoksi Lauri Anttila ja Corinna Helenelund ovat halunneet tuoda näyttelyssään esille tuon aikakauden valon. Taiteilijat edustavat eri sukupolvia, ja sen vuoksi mukaan tulee kiinnostava vuoropuhelu.

Anttila tuo käsitteellisissä teoksissaan esiin aikakauteen liittyviä keksintöjä ja ilmiöitä tekstein, esinein ja valokuvin kuten lajin perinteeseen kuuluukin. Sellaiset keksinnöt kuten silmälasit ja valon taittuminen tuovat esiin näyttelyn teeman. Ehkä kuvat ja tekstit pyhiinvaellusmatkoista ovat nekin ilmausta jonkinlaiseen valoon pyrkimisestä. Anttila on jälleen kerran rakentanut kiinnostavia kokonaisuuksia.

Astrologin_pöytä

Lauri Anttila: Astrologin pöytä, 2018-19

Helenelundin teosten lähtökohtana – ainakin yhtenä – on keskiaikaisen mystikon Hildegard Bingeniläisen visiot ja lääkekirjat. Teokset levittäytyvät eräänlaisina verkkoina tilaan, ne köyttävät myös tilan elementtejä hyväkseen. Ne puhuvat tavallaan eri kieltä kuin Anttilan teokset. Yhteistyötäkin näyttelyssä on nähtävillä.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 29.8.2019

Tallinnassa ja Tampereella

Tallinnassa kannattaa käydä muutenkin kuin alkoholin vuoksi. Kaupungin kulttuuritarjonta ei ehkä ole kovin laajaa, mutta se on sitäkin kiinnostavampaa. Monessa asiassa virolaiset ovat meitä askelen edellä.

Uusin kiinnostava kohde naapurimaan pääkaupungissa on Fotografiska, joka avattiin tänä kesänä juhannuksen aikoihin. Se sijaitsee Telliskivessä rautatieaseman ja siihen liittyvän torin lähistöllä. Kuten nimikin osoittaa näyttelyiden pääpaino on valokuvassa. Fotografiskan brändi on ruotsalainen, mutta sitä pyöritetään täysin virolaisin voimin. Tukholmassa on jo vuosia toiminut samanniminen näyttelypaikka, ja vastaavia on suunnitteilla New Yorkiin ja Lontooseen.

Tallinnan Fotografiska muistuttaa jonkin verran ruotsalaista esikuvaansa. Ensimmäisessä kerroksessa on lipunmyynti ja myymälä, näyttelykerroksiin nousevat jyrkät ja korkeat portaat kuten Tukholmassakin. Toki ylös pääsee myös hissillä. Varsinaiset näyttelytilat ovat paremmat kuin Tukholmassa. Niissä teokset pääsevät todella hyvin esiin.

Avajaiskattauksen päänäyttely ilmeisesti on brittiläisen Jimmy Nelsonin valokuvien katselmus. Hän on kiertänyt eksoottisissa maissa eri puolilla maailmaa ja kuvannut värikkäitä kohteita. Tuloksena on sarja kiiltokuvamaisia matkailumainoksia, jotka ainakin minut jättivät kylmäksi.

edf

Jimmy Nelson: Papua-Uusi-Guinea.

Hieno kokonaisuus sen sijaan on Pentti Sammallahden retrospektiivi. Sitä oli jo haviteltu Tukholman Fotografiskaan, mutta Tallinna ehti ensin. Sammallahtikin on kierrellyt eri puolilla maailmaa, mutta tuloksena ei ole matkailumainoksia eikä oikeastaan dokumenttiakaan tavanomaisessa mielessä. Hänen otteensa on viipyilevä ja pohdiskeleva, ja kuitenkin hänen mustavalkoiset kuvansa kertovat myös jotakin olennaista kohteistaan. Joukossa on monia ennestään tuttuja vedoksia, mutta on ilo nähdä yhdellä kertaa näin paljon mestarin teoksia.

Suosittelen vierailua Tallinnan Fotografiskassa, ja koko ajan kehittyvä Telliskiven kaupunginosakin on näkemisen arvoinen.

Veistäjän maalauksia

Uutta koin myös eilen, kun pistäydyin Emil Aaltosen museossa Tampereella. Museo toki on vanha, mutta se mitä oli esillä oli uutta. Seinille oli nimittäin ripustettu näyttävä valikoima kuvanveistäjä Raimo Utriaisen maalauksia. Ehdin juuri ja juuri näkemään ne, koska näyttely loppui eilen. Toivottavasti teoksia esitellään myöhemmin jossakin muualla.

Olen seurannut suomalaista kuvataidetta melko säännöllisesti viisikymmentä vuotta, mutta en ole koskaan törmännyt Raimo Utriaisen maalauksiin. Jostakin syystä hän ei halunnut esitellä niitä. Ehkä hän ujosteli, ei pitänyt tätä puolta työssään tarpeeksi tasokkaana. Tunsinkin lievästi Utriaisen, mutta ei hän koskaan omista maalauksistaan puhunut, toisten kyllä.

Kandinskya

Kandinskya muistellessa, 1983

Maalauksissa tulee esiin jokseenkin erilainen Utriainen kuin veistoksissa. Ehkä tässäkin on yksi syy siihen ettemme ole niitä nähneet. Veistäjänä hän oli melko tiukka konstruktivisti, joka joskus toki haki kineettisiä vaikutelmia. Maalarina hän oli jokseenkin puhdasverinen ekspressionisti, Wassily Kandinskyn ja suunnan suomalaisten tekijöiden huonetta ja sukua. Näyttelyssä on yksi teoskin nimeltä Kandinskya muistellessa (1983).

Utriainen maalasi vahvoilla, usein melko puhtailla väreillä. Ihmishahmot nousevat sävyjen keskeltä esiin vähän rujoina, mutta samalla voimakkaasti toteutettuina. Teoksissa on sellaista vahvuutta ja intensiteettiä, joka vetää puoleensa. Vilpittömiltäkin ne vaikuttavat. Hieno kokemus.

Utriainen_nimeton

Nimetön, ajoittamaton.

Kirjan kannet kiinni?

Mistä tupsahti joukkoomme tämä viisas mies? Mikael Jugner. No, kyllähän me sen tiedämme, ei hän ole jättänyt kynttiläänsä vakan alle, jos tällainen agraari vertaus sallitaan. Nyt hän kertoo meille, että lukutaito on tullut tarpeettomaksi, aikansa eläneeksi. Se voidaan korvata televisioelokuvien ja internetin katselulla. Lukutaito oli vain ohimenevä ilmiö, sehän on ollut ihmiskunnan käytössä niin vähän aikaakin. Ja kirja on hankala käyttää ainakin jos sitä vertaa tablettiin kännykästä puhumattakaan (HS 8.8.19).

Kuinka kauas ja tarkkaan näkeekään viisaan miehen katse. Lukutaidon hylkäämisestä on pelkkää säästöä. Kirjastot voidaan lakkauttaa ja rakennukset muuttaa hotelleiksi tai ravintoloiksi. Henkilökunta voidaan irtisanoa ja pestata hoivatyöntekijöiksi tai hoivattaviksi. Mitä sitten tehdään kirjoille? Ne voidaan sysätä kiertotalouteen ja käyttää perinteiseen tapaan vaikkapa katkenneiden sohvan- tai sängynjalkojen jatkeena. Kustantamoihin pätee sama lääke.

edf                                              Eino Leino luki ja kirjoitti paljon.

Voi luku- ja kirjoitustaidosta puhua vakavastikin. En tosin tiedä tarkoittiko Jugner provokatiivisen kommenttinsa vakavasti otettavaksi. Luku- ja kirjoitustaito ovat yhtä vanhoja keksintöjä kuin maanviljelys. Niiden ikä lasketaan vuosituhansissa. Television ja internetin ikä lasketaan kymmenissä vuosissa. Jugner sanoo, että lukutaito yleistyi vasta 1800-luvulla. On siitäkin jo aikaa. Kuvan tekemisen taito on toki kolmisen kertaa kirjoitustaitoa vanhempi ilmiö, mutta kuvaakaan ei todella ymmärrä ilman aakkosten osaamista.

Ja sekin vielä, että televisiota tai internetiä tuskin olisi olemassa ilman luku- ja kirjoitustaitoa.

Minulle Jugnerin kommentti tuo mieleen ajan kolme vuosikymmentä sitten. Silloin postmodernisteiksi itseään nimittävät sanoivat, että kuva syrjäyttää sanan. Teksti on vain eräänlainen alaviite tai koriste kuvan rinnalla. Tämä ennustus ei ainakaan vielä ole toteutunut. Päin vastoin kirjoittajapiirien rinnalle on tullut moninaisia lukupiirejä, ja runoja lausutaan eri tilaisuuksissa ääneen. Televisioelokuvissakin on teksti, joka usein pitää lukea.

Ei nyt vielä panna kirjan kansia lopullisesti kiinni.

Naivistin ateljeessa

Tutustuin Tuomas Mäntyseen runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Tietenkin tunsin hänen taidettaan, mutta henkilökohtaisesti meistä tuli tuttavat tuolloin. Ilmeisesti Mäntynen piti kirjoittamisestani, ja oli sen vuoksi aina juttutuulella kun tapasimme. Tähän viittaa hänen kommenttinsa siihen, että menin töihin Suomen Taidegraafikoihin: ”Älä sitten lopeta kirjoittamista.” Ehkä olen onnistunut arvioimaan positiivisesti hänen näyttelyitään.

Vuosien varrella olemme tavanneet aina silloin tällöin. Kerran kävimme yhdessä akvarellinäyttelyssä Valkeakoskella. Aivan viime aikoina hän on ottanut yhteyttä ja ehdottanut tapaamista. Pari viikkoa sitten kävimme lounaalla ravintola Kaartissa, joka sijaitsee entisessä autopataljoonan talossa. Eilen olin kahvilla hänen ateljeessaan. Ehkä hän kaipaa juttuseuraa tai hyvää kuuntelijaa.

edf

Tuomas Mäntynen ateljeessaan

Olen modernistien kasvatti sekä kuvataiteen että kirjallisuuden puolella. Less is more, vähemmän on enemmän. Tämä slogan on iskostettu mieleeni. Siksi suhteeni naivismiin ei ole yksioikoinen. Siitähän tuli vähäksi aikaa muotisuunta 1970-luvulla. Silloin minua ällötti, kun monet koulutetut ja nousevat nuoret taiteilijat heittäytyivät naivisteiksi. Nimiä en ilkeä mainitakaan.

Mutta Tuomas Mäntysen taiteesta olen aina pitänyt. Siinä viehättää se vilpittömyys, jolla maalaukset on rakennettu, sekä värien suunnaton intensiteetti. Nämä asiathan ovat kaiken taiteen laadun tae. Alkuperäisistä naivisteista poiketen Mäntysellä on takanaan taidekoulutus; hän on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa, Vapaassa Taidekoulussa ja myöhemmin Pariisissakin. Kun kysyin miksi hän koulutuksestaan huolimatta ryhtyi naivistiksi, hän vastasi: ”Minä tykkään maalata tällä tavalla.”

Viime vuosina Mäntynen on pitänyt näyttelyitään Taidesalongissa, joka vielä viime vuoteen saakka oli Helsingin vanhin galleria. Nythän sen jatkosta ei ole tietoa. Taidesalonkiin hän pyrki pitämään myös ensimmäistä näyttelyään. Galleria sijaitsi tuolloin, vuonna 1959, Unioninkadulla Espan kulmilla. Mäntynen pyysi audienssia ja meni galleriaan kainalossaan nippu maalauksia. Hän levitti ne lattialle. Vanha herra Bäcksbacka poltteli piippuaan ja katseli teoksia. Lopulta hän sanoi: ”Maalauksissanne on hyvää otetta, mutta odotetaan vielä pari vuotta, jotta Munch ja Sallinen häviävät niistä.” Parin vuoden päästä Mäntynen pitikin ensimmäisen yksityisnäyttelynsä, ei kuitenkaan Taidesalongissa vaan Strindbergin galleriassa.

Mäntynen kertoili ateljeessaan kiinnostavia tarinoita matkoistaan Neuvostoliiton eksoottisissa osissa. Myös Pariisin ajalta 1950-luvun lopulta hänellä on kiinnostavaa kerrottavaa. Hän tutustui algerialaiseen opiskelutoveriin, joka oli aktiivinen maan itsenäistymisen kannattaja. Tuolloinhan elettiin Algerian sodan aikaa. Ystävän piti aina välillä käydä soittamassa ja kuulemassa tilannetiedotuksia. Ranskan salainen poliisi oli hänen jäljillään, mutta ei kuitenkaan tavoittanut tätä. Sodan päätyttyä opiskelutoveri muutti itsenäiseen Algeriaan.

Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Mäntynen sai tehtäväkseen maalata kuvia syntymäkuntani Korpilahden kirkon sisätiloihin. Niitä ehdotti korjaustyön suunnittelija Matti Huusari. Seurakunnan kirkkoherra sanoi, että taiteilija saisi tehdä lapsillekin jotakin katsottavaa. Mitään Toivakan kirkon kattomaalausten kaltaista hän ei kuitenkaan halunnut. Toivakan maalauksethan teki poptaiteen tyyliin Pellervo Lukumies. En koskaan ehtinyt nähdä Mäntysen maalauksia. Se on vahinko, sillä viime vuonna valmistuneessa remontissa ne on peitetty ylimaalauksella.

Parin tunnin juttutuokion jälkeen lähdin naivistin ateljeesta. Mäntynen antoi läksiäislahjaksi vesivärein täydennetyn litografiansa Jäätynyt joki. Se on vedostettu Harri Leppäsen grafiikan pajalla Tallinnassa.