Aleksis Kiven päivänä

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Merkkipäivän kynnyksellä on julkaistu historioitsija Teemu Keskisarjan teos kansalliskirjailijastamme (Saapasnahka-torni, Siltala). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta lehtitietojen perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Keskisarjan pääajatus on, että Alexis Stenvall ei ollut reppana kuten yleisesti ajatellaan, vaan ”liukas luikku”, joka selvisi ajankohdan huomioon ottaen kohtalaisen hyvin.

Tottahan se on hänen traagisesta kuolemastaan huolimatta. Hän oli Suomen ensimmäinen vapaa kirjailija, hän ei ollut päivääkään ansiotyössä. Hänellä oli vaikutusvaltaisia suosijoita, merkittävimmät niistä Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus ja J.V. Snellman. Kivi sai myös maamme ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, joka tuolloinkin oli huomattava rahasumma. Hän voitti siinä kilvassa itsensä J.L. Runebergin A. Ahlqvistista puhumattakaan. Jälkimmäisen kosto oli julma.

Keskisarja on kirjassaan laskenut myös kirjailijan Seitsemässä veljeksessä käyttämät kirosanat tai sellaiseksi luokiteltavan ilmaisut. Niitä löytyy kaikkiaan 101 kappaletta. Juuri näistä jumalattomista ilmaisuista Kiveä pahimmat kriitikot kuten Ahlqvist ja Meurman syyttivät. Sana Jumala esiintyy muuten useammin kuin nämä kirosanat, peräti 144 kertaa.

edf

Björn Landström: Aleksis Kivi

Tämä tilasto sai minut pohtimaan Kiven suhdetta uskontoon. Tiedetään, että hänen äitinsä oli uskonnollinen, pietisti kuten kirjailija sanoi. Jonkinlaista vihiä asiasta saa runosta Ikävyys: ”En taivasta/Mä tahdo, en yötä Gehennan,/ Enp’ enää neitosta syliini suo./Osani vaan olkoon:/Tietämisen tuskast pois,/Kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.” Ei vaikuta kovin jumaliselta.

Taideteosten pohjalta on uskaliasta arvioida tekijän perimmäisiä ajatuksia. Joitakin viitteitä ne kuitenkin antavat. Etsin muutamia näistä viitteistä Seitsemästä veljeksestä.

Romaanin alussa kerrotaan, että veljesten äiti oli uskovainen emäntä, joka yritti kasvattaa poikiaan herran nuhteessa. Juhani kertoo, että äiti rukoili polvillaan illoin aamuin. Tärkein hengellinen kasvattaja oli kuitenkin sokea eno, joka kertoili iltaisin tarinoita merimatkoiltaan mutta myös Raamatun ihmeitä. Tästä joillekin veljeksistä oli jäänyt monia raamatullisia puheenparsia kuten: ”Haasteletpa kuin taivaan enkeli” tai ”Kissalan Aapelin klaneetti soi kuin pää-enkelin pasuuna.”

Salomon ja liukas luikku

Juhani käyttää usein noita raamatullisia lausahduksia, mutta ne ovat enemmänkin puheen höystöä kuin merkki uskovaisuudesta. Päin vastoin hän kehottaa Simeonia lopettamaan, kun tämä heittäytyy yltiöjumaliseksi. Kirjan lopussa Juhani kuitenkin herkistyy ja polvistuu rukoilemaan, kun ukkossade uhkaa hänen heinäniittyään. Mutta kun rukousta ei kuulla, hän kiroaa Jumalansa.

Tuomas puhuu vähän, mutta asiaa. Hän ei juuri sananparsia viljele, ei raamatullisiakaan. Kaksosveli Aapoa Toukolan pojat kutsuvat pilkkalaulussaan Jukolan suureksi Salomoniksi. Aapo pitääkin saarnoja, mutta hän vaatii veljiään seuraamaan yhteiskunnan lakia ja järjestystä enemmän kuin Kristusta.

Simeoni on veljeksistä uskovaisin. Muut pitävät häntä vähän hassahtaneenakin. Simeoni on myös joukosta koomisin, vaikka sitä piirrettä on muissakin Eeroa lukuun ottamatta. Hänet panevat jeesustelijana merkille myös Toukolan pojat pilkkalaulussaan. Hän jää lopulta naimattomaksi viinaan taipuvaiseksi, setämieheksi.

Tuomaan tavoin Laurikaan ei viljele Raamatun lauseita. Hän pitää kyllä humalapäissään saarnan Hiidenkivellä, mutta se on ennen kaikkea pilasaarna. Kaksosveli Timon osana on pudottaa korkealentoiset raamatulliset puheet koomisesti maan tasalle. Hänelle Vanha Aatami, jonka kummittelusta Simeoni varoittaa, on vanha härkäparia ajava taatto, joka on pukeutunut vilttihattuun ja mustaan pitkätakkiin.

Viimein tulee hännän huippu,/Pikku-Eero , liukas luikku,/Jukolan tuiskea Rakki.” Näin laulavat Toukolan pojat. Eero on veljesten joukossa poikkeus jo nimeltään. Muiden nimet tulevat Raamatusta tai kristillisestä traditiosta, nuorimmaisen nimi pohjaa muinaisskandinaaviseen Airikiin, Eyrekiin tai Erikiin. Tämä ei liene sattuma.

Eerokin tarttuu Raamatun lauseisiin, mutta hän muuntaa ne humoristisiksi kommenteiksi, tekee niiden avulla pilaa muista, yleensä Juhanista. Ironia on hänen aseensa. Liukas luikku kuitenkin vakavoituu romaanin lopussa. Ei hänestä uskovaista tule, vaikka naikin syvästi harrasmielisen Seunalan Annan. Hänestä tulee yhteiskuntaan monin tavoin osallistuva herrasmies.

Mielenkiintoinen onkin Sydämeni laulu, jonka Anna laulaa lapselleen romaanin lopulla. Sehän on kirjallisuutemme hienoimpia runoja. Laulussaan Anna ei kuitenkaan saata lastaan taivaan iloihin, vaan öiseen Tuonen lehtoon, Tuonen herran vainiolle karjaa kaitsemaan ja vihdoin nukahtamaan Tuonelan immen helmaan. Lapsi ei kuuntele enkelten soittamia harppuja, vaan kehrääjälinnun laulua. Kehrääjä on yölaulaja, jonka suriseva soitto on rauhoittava. Ja kavala maailma on kaukana.

Ehkä tämä runo voisi olla avain Kiven uskontosuhteeseen. Ja ehkä juuri Eerossa on eniten kirjailijaa itseään. Kivi halusi levätä kuoltuaan himmeän halvan alla, missä ei olisi kumpua osoittamassa runoilijan hautaa. Ajatus on kutakuinkin maallinen.

Mainokset

Taiteessakin väline voi olla viesti

Väline on viesti.” Monet kulttuurin muodot ovat pikemminkin välineiden seurausta kuin niiden syy. Nämä nuoruuteni kulttifilosofin kanadalaisen Marshall McLuhanin ajatukset tulivat mieleeni kun kiertelin kahden varsin erilaisen taiteilijan, graafikko Vappu Johanssonin ja kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen näyttelyissä.

Vappu Johansson aloitti uransa ikätovereittensa tapaan maalauksellisen grafiikan tekijänä. Hän otti käyttöön tuolloin 30 vuotta sitten uusia menetelmiä kuten carborundumin ja polymeerigravyyrin. Ne tuntuivat soveltuvan hyvin värien voimaan pohjautuvan grafiikan välineiksi.

Uran alkupuolella Johanssonin teoksista oli nähtävissä romanttinen ja ehkä hivenen eroottinenkin lataus. Vahvat värit, kukat ja muutkin kasvit olivat näitä sävyjä virittämässä. Samoin menneen, kadonneen maailman näyt ja fragmentit. Tämä kaikki oli Johanssonin teoksissa kehtovan puoleensavetävää.

Uusi näyttely tuo esiin uudenlaisen mutta entiseen tapaan kiinnostavan taiteilijan. Johansson tuntuu entistä enemmän pohtivan välineensä tai välineidensä mahdollisuuksia, niiden viestiä. Suorat viivat, eräänlaiset matemaattiset vektorit tai kuivaneulan värisevä jälki ovat piirtämisen ja taiteen perusasioita. Muutamassa teoksessa ihmiskasvot kasvavat hienosti esiin piirustusviivojen keskeltä.

Erityisiä suosikkejani näyttelyssä ovat teokset jotka nimetty Kysymyksiksi valosta. Niissä kuviot on painettu valkoisella valkoiselle niin että ne vaivoin erottuvat. Kysymys kuuluu: mistä kuva alkaa ja mihin se loppuu. Samalla tulee mieleen se moneen kertaan toistettu Paul Kleen ajatus, että taide ei kuvaa näkyvää, vaan tekee näkyväksi.

Kysymyksiä_neljälle

Kysymyksiä neljälle, 2018

Vappu Johanssonin näyttely on avoinna Duetossa 21,10. saakka.

Kaikki mikä kiiltää on veistosta

Vappu Johanssonin tavoin Kimmo Schroderus testaa välineensä mahdollisuuksia ja rajoja. Kuvanveisto on perinteisesti plastisen muodon taidetta. Schroderus vääntää ja kääntää klassisia muotoja miten haluaa. Metalli kiiltää niin kuin metallin pitää, ja luo näin kiinnostavan kontrastin gallerian hivenen rosoiselle tilalle.

Useimmat veistokset ovat abstrakteja, mutta on mukana tunnistettaviakin hahmoja. Tuulisena päivänä -teoksessa on luuranko, jossa kaikesta kiiltävyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi on koomisia piirteitä. Solvaajankin tunnistaa elolliseksi tai mielikuvitusolennoksi. Sen aineksina ovat myös tekstit, jotka eivät aivan helposti avaudu.

Entä väline ja viesti? Ehkä se on se, että kuvanveistossakaan sen konkreettisuudesta tai silkoisuudesta huolimatta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tai sitten on juuri sitä.

Photo: Arttu Kokkonen / http://arttukokkonen.com

Solvaaja, 2016

Kimmo Schroderuksen näyttely on avoinna Forum Boxissa 21.10. saakka.

Poptaiteilija kirkkomaalarina

Viikko sitten luin Helsingin Sanomista, että taiteilija Pellervo Lukumies on kuollut elokuun lopulla Toivakassa 83-vuotiaana. Moni varmaankin kysyy: kuka taiteilija ja kuka lukumies? Hän on kuitenkin tunnettu yhdestä teoksestaan kotikirkkonsa omaperäisistä kattomaalauksista.

edf

Profeetta Elia

En ehtinyt koskaan tavata Pellervo Lukumiestä, mutta minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet pitkään. Minun piti yhdessä ystäväni dokumenttikuvaaja Timo Peltosen kanssa käydä tekemässä video taiteilijasta. Se kuitenkin jäi tekemättä osittain rahoituksenkin puutteen takia. Kävin kyllä Toivakan kirkossa muutama vuosi sitten tekemässä jutun Taide-lehteen

Ensimmäisen kerran kuulin Lukumiehestä vajaat 50 vuotta sitten. Tulevan vaimoni Johannan eno graafikko Kauko Rantala tuli iltamyöhällä käymään ja toi tullessaan valokuvaaja Simo Ristan. He olivat opiskelukavereita Suomen Taideakatemian koulusta. Jossain vaiheessa he ryhtyivät miettimään mihin monet opiskelukaverit ovat kadonneet. Pohdittavana oli myös Lukumies. He sanoivat, että tämä on lahjakas taiteilija, mutta on nyttemmin hautautunut jonnekin Keski-Suomeen.

Parin vuoden päästä kohuttiin sensaatiosta, jonka Lukumiehen kattomaalaukset saivat aikaan. Vuonna 1975 Harry Forsblom julkaisi runokokoelman Toivakan kirkon kattomaalaus. Taideteoksesta siinä ei juuri puhuta, mutta se lisäsi kiinnostustani maalari

Toivakka on pieni keskisuomalainen kirkonkylä. Sen ohi menee helposti huomaamatta. Kirkko seisoo pienellä mäellä, se on nikkarityylinen, todellinen mummolan kirkko. Sen suunnitteli Ludvig Isak Lindqvist ja se rakennettiin 1882. Alvar Aalto suunnitteli sen sisäremontin nuorena arkkitehtina vuonna 1923. Kaikesta päättäen korjaustyö tehtiin pieteetillä.

Toivakan_kirkko

Toivakan kirkko

Pellervo Lukumies oli Toivakan kirkkoherran poika, mutta rovasti ei ollut enää virassa kun taiteilija sai työn tehtäväkseen. Kattomaalaukset valmistuivat vuosina 1972-73. Toteutus noudattaa poptaiteen oppeja, mutta on siinä muutakin. Raamatun hahmoina ovat edustettuina kaikki kansat, heimot, kulttuurit, vähemmistöt ja kielet. Nyt voi ajatella, että Lukumies oli aikaansa edellä.

Kattomaalaukset herättivät valmistuttuaan kiivaan keskustelun. Niitä vaadittiin poistettavaksi hienon pyhäkön interiööristä. Someraivo olisi varmaankin ollut korviahuumaava, jos some olisi jo ollut olemassa. Seurakunnan ennakkoluulottomuutta osoittaa se, että kattomaalaukset saivat jäädä paikoilleen. Nyt ne ovat Toivakan tärkein turistinähtävyys. Niitä tullaan katsomaan aina merten takaa saakka.

edf

Egyptiläisenkeli

Mutta mitä Pellervo Lukumies teki maalausten jälkeiset neljä vuosikymmentä? Sitäkin olisin kysynyt, jos olisimme päässeet tekemään dokumenttiamme. Ilmeisesti hän vietti hiljaiselämää, teki muotokuvia ja muita tilaustöitä. Maalaamista hän ei käsittääkseni lopettanut. Kattomaalauksillaan Lukumies on kuitenkin ansainnut ainakin jonkinlaisen paikan taidehistoriassamme. Niin ainutlaatuisia ne ovat.

Brandenburgin portilla ja bunkkerissa

 

Lähes viisi kuukautta sitten muutama päivä ennen vappua istuin katukahvilassa Unter den Lindenillä, pureskelin huonoon sämpylään piilotettua bratwurstia ja join hyvää olutta. Oli hellettä. Katselin syödessäni ja juodessani Brandenburger Toria. Siinä kiteytyy Saksan historia ja Euroopan; ketkä kaikki mahtimiehet – ja naiset – ovatkaan kulkeneet sen läpi. Ajattelin, että se joka ei ole käynyt Brandenburgin portilla, ei ole käynyt Berliinissä.

Ajattelin myös, että se kuvataiteen ammattilainen tai valistunut harrastaja, joka ei ole käynyt Bunkkerissa, ei ole tutustunut berliiniläiseen kuvataiteeseen. No, ei nyt sentään. Kuvataide-elämä Saksan pääkaupungissa on niin laaja ja monipuolinen, ettei sitä voi kertakäynnillä hallita eikä nostaa yhtä kohdetta ylitse muiden. Joka tapauksessa olin juuri palaamassa Bunkkerista ja olin innoissani näkemästäni. Vierailu sisältyi matkaohjelmaani. Olin nimittäin liikkeellä Suomen Taideyhdistyksen apurahalla tutustumassa Berliinin Galleriaviikonloppuun.

dav

Bunkkeri sijaitsee Mittessä merkittävällä kulttuurialueella. Vieressä on Berliner Ensemble, Brechtin teatteri. Lähistöllä virtaa Spree, jonka varrella on useitakin perinteisiä kulttuurikahviloita. Bunkkeri rakennettiin sodan aikana 1943 rautatieläisten väestönsuojaksi. Se on 18 metriä korkea, siinä on viisi kerrosta ja 120 huonetta. Pinta-alaa on kaikkiaan 1000 neliötä. Vaikuttava rakennus.

Bunkkeri on ollut maineikkaan Borosin kokoelman käytössä tämän vuosituhannen alkuvuosista saakka. Jos itse rakennus on paitsi tyrmäävä myös sulkeutuneen näköinen, sulkeutunut on myös kokoelma. Varaus vierailuun pitää tehdä kuukausia aikaisemmin, mitään esitteitä ei ole, valokuvata ei saa. Muistilehtiöitä ei sentään kerätty pois.

Opas, kaunis nuori nainen, esitteli innostuneesti sekä rakennusta että kokoelmasta koottua näyttelyä. Se oli melko tyypillistä nykytaiteen kokoelmataidetta. Mukana oli toki monia todella hienoja teoksia. Materiaaliahan riitti. Näyttelyt vaihtuvat aika ajoin, ja kaupungilla kuulin, että tätä parempiakin kattauksia on ollut. Suosittelen sekä rakennukseen että Borosin kokoelman taiteeseen tutustumista.

Galleriasta toiseen

Berliinin galleriaviikonlopussa oli mukana lähes 50 näyttelypaikkaa, suurin osa gallerioita. Kolmen tai neljän päivän aikana niihin kaikkiin ei ehdi tutustua vaikka vaeltelisi kaupungilla päivät pitkät kuten itse tein. Tarjontaa oli paljon, toiset erittäin kiinnostavia toiset keskinkertaisia. Kaikki taiteen lajit olivat edustettuina.

Se minua ihmetytti kuinka huonosti galleriat opastavat luokseen. Ne sijaitsevat usein sisäpihoilla tai rakennusten yläkerroksissa. Kyltit ovat pieniä, jos niitä on ollenkaan. Näyttelyiden etsiminen vei aikansa. Toki se kannatti.

Tutustuin useampaankin kiinnostavaan galleriaan ja näyttelypaikkaan. Tässä en käsittele kaikkea näkemääni yksityiskohtaisesti senkään vuoksi, etteivät nuo näyttelyt ole enää avoinna. Pari esimerkkiä vain.

Me Collectors Roomissa oli esillä neljännesvuosisadan ajalta dokumentteja tunnetun parin Evan ja Adelen performansseista, joita se on järjestänyt eri puolilla maailmaa. Kokonaisuus oli runsas ja materiaali moninaista. Pari itsekin sattui olemaan paikalla kaikessa varustuksessaan.

edf

Yksi kiinnostavimmista näyttelypaikoista on König Galerie Kreuzbergissä. Oikeastaan kysymyksessä on taidekeskus. Toisen kerroksen saliin sijoitettu näyttelykin oli hieno, vaikuttava. Esillä oli sveitsiläissyntyisen Claudia Comten tilateos ”Kun dinosaurukset hallitsivat maapalloa”. Yleisö voi mennä sisään pylväikköön tai puunrungoista muodostuvaan metsään. Sieltä täältä löytyi pieniä veistoksia, muinaisia eläimiä ja kasveja ja kaikkea mahdollista. Esihistoriallinen tunnelmahan teoksen sisällä vallitsi. Kävin König Galleriassa matkani viimeisenä päivänä. Näyttely jäi askarruttamaan, siitä jäi myös hyvä mieli.

dav

Galleriaviikonlopun aikana avattiin myös vävyni Niko Luoman valokuvanäyttely Timothy Personsin luotsaamassa galleriassa Kreuzbergissa.

 

Graafikot testaavat rajoja

 

Helsingissä on parhaillaan hyvä tilaisuus tutustua suomalaiseen nykygrafiikkaan. Galleria G:n 50-vuotisnäyttelyssä on esillä kolme taiteilijaa Roma Auskalnyte, Heli Kurunsaari ja Tomas Regan. Siinä tulee esiin nykygrafiikkamme monipuolisuus, mutta tulee se esiin muissakin katselmuksissa.

Anniina Vainionpää käyttää perinteisiä menetelmiä puupiirrosta ja monotypiaa, mutta hän yhdistää niitä tuoreesti ja omaperäisesti. Monotypialla toteutetut osat, taitavasti viimeistellyt ihmishahmot tai kasvot, käyvät mielenkiintoista vuoropuhelua puupiirrännän tietyn rosoisuuden kanssa. Samalla nämä tekniikat luovat teoksiin syvyyttä sekä tilallisesti että sisällöllisesti.

Vainionpään teosten maailma on hivenen surrealistinen, ehkä mystinen tai myyttinenkin. Kaikki ei ole miltä näyttää, mutta kuitenkin jotakin tuttua on mukana. Jotkut kasvotutkielmat tuovat mieleen yli sadan vuoden takaisen symbolismin; ne ovat paitsi kuvia kasvoista myös kuvia sisäisestä maailmasta.

Yksi Vainionpään aiheista on verho tai verhot ikkunan edessä. Ne muodostavat koristeellisen elementin, mutta samalla ne merkitsevät kahden maailman rajan, ehkä kuvitelmien ja todellisen. Ajatushan periytyy jo antiikista.

Moniulotteinen, kiinnostava näyttely on esillä Galleria Duetossa 23.9. saakka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anniina Vainionpää: Verso, 2018

Arkistojen kätköistä

Jussi Juurinen, Ari Pelkonen ja Tatu Tuominen ovat keskipolven graafikoita, jotka ovat monin tavoin laventaneet lajinsa totunnaisia rajoja. Forum Boxin näyttelyn nimi on Yksityiset arkistot, joten sen perusteella voisi odottaa jonkinlaista välitilinpäätöstä, tarinaa siitä kuinka tähän on tultu. Niinkin voi näyttelyn tulkita.

Jussi Juurinen on tuotannossaan jo pitkään tuonut esiin niitä ehtoja, joilla grafiikkaa tehdään. On ollut laattoja, erilaisiin esineisiin kaiverrettuja kuvia, keskeneräisiä vedoksia ja paperinippuja. Kokonaisuudet ovat olleet runsaita, tuoreita ja hauskojakin. Nyt ote on aikaisempaa minimalistisempi ja teoreettisempi. Konkretistisia teoksia muistuttavat värimallit ovat kiinnostavia arkiston avauksia.

_TIGhTjm[1]

Jussi Juurinen: Keltainen arkisto 2, 2018

Ari Pelkonen on kolmikon perinteisin (tätä ei pidä ymmärtää kritiikiksi). Suurikokoiset, vähäväriset ja miltei vapaamuotoisen abstraktit vedokset ovat vaikuttavia. Ja tuohan hän myös teosten syntyprosessin esiin videolla ja aidolla puupiirroslaatalla. Arkistoaan hänkin avaa.

UAV6hb0G[1]

Ari Pelkonen: Pintaan palautetut 1, 2018

Tatu Tuominen on aikaisemmassa tuotannossaan tutkinut tai eritellyt kaupunkimiljöön ja modernin arkkitehtuurin olemusta. Teoreettisuus on pitänyt taiteilijaa tiukasti pihdeissään. Nyt hän kuitenkin on vapautunut, hän on uskaltanut irrotella. Videot ja erilaiset kuvasarjat tulkitsevat arkkitehtuurin rakenteita ja johdattavat ajatukset kuvataiteeseenkin. Onnistunut kokonaisuus.

PWbbO-ZA[1]

Tatu Tuominen: Kirkko1, 2018

Oma lukunsa ja lukukokemuksensa on näyttelyn julkaisu. Sen sisällöstä vastaa filosofian tohtori Inkamaija Iitiä. Tekstin ”tieteellinen” pakkopulla on maustettu muutaman filosofin tai tutkijan referoinnilla, joka vie kauas puheena olevasta näyttelystä. Toki siitä teoksistakin selkoa saa, jos jaksaa lukea tuon koukeroisen tekstin loppuun asti.

Näyttely on avoinna 23.9. saakka.

Elämän koreutta ja rujoutta

Tuula Lehtinen on perusgraafikko, joka hänkin on jo vuosia harrastanut erilaisia rajanylityksiä. ARTagin näyttelyssäkin on tästä esimerkkejä: posliinimaalauksen kuvioita muistuttavin koristein varustettuja ylellisiä korkokenkiä ja arkisia esineitä. Mukana on pari hienoa tunnelmallista maalausta.
Aamusumu II

  Tuula Lehtinen: Aamusumu II, 2016

Gallerian toisessa huoneessa on esillä Reijo Kärkkäisen piirustuksia. Olen aina ollut ihastunut siihen suorasukaiseen ja vähän rujoonkin ilmaisuun, jolla taiteilija on piirustuksensa tehnyt. Niissä on aineksia sarjakuvista ja muustakin populaarikulttuurista, ja on mukana ripaus lapsenomaista tai ehkä paremminkin poikamaista intoa.

Sarjasta_Natural_History

                                    Reijo Kärkkäinen: Sarjasta    Natural history, 2918

Lehtisen ja Kärkkäisen näyttely on avoinna 23.9. saakka.

Kuvan virtuoosi ja tilan testaajat

Helsingin Taidehalli – David Hockneyn maalauksia ja grafiikkaa. Avoinna 18.11. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17.

Taidehalli Kohta, Helsinki – Omakuva. Martti Aihan veistoksia ja piirustuksia. Avoinna 30.9. saakka, ke-pe 12-18, la, su 12-16.

Galleria Ama, Helsinki – Marja Kanervo: Materiaaleista. Avoinna 2.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

David Hockney on viime vuosisadan jälkipuoliskon ja tämän vuosituhannen alun merkittävimpiä länsimaisia taiteilijoita. Hän on myös aikamme kuuluisin englantilaissyntyinen taiteilija.

Hockney on vaihtanut tyyliä ja ilmaisua sujuvasti. Hän on muuntautumiskykyinen. Tässä mielessä hän muistuttaa toista viime vuosisadan merkittävää taiteilijaa Pablo Picassoa. ”Minä en etsi, minä löydän”, sanoi Picasso aikanaan. Samaa voisi sanoa Hockneykin. Hän ottaa häikäilemättömästi teoksiinsa aineksia muilta taiteilijoilta, myös Picassolta. Kubismi on yksi taiteilijan kiinnostuksen kohde; sitä hän testaa myös valokuvakollaaseissaan.

Uran alku sijoittuu samoihin aikoihin kuin tunnettujen englantilaisten ja amerikkalaisten poptaiteilijoiden. Tämän suunnan taiteilijaa Hockneystä ei kuitenkaan tullut. Alkuvaiheessa, 1960-luvulla, hänen teoksissaan on vahva surrealistinen juonne, abstraktin rajoillakin hän liikkuu. Seuraavalla vuosikymmenellä mukaan tulevat huikean tarkat ihmiskuvat, sekä maalaukset että piirustukset. Näitä – kuten myös surrealistisia teoksia – on ilahduttavasti mukana Taidehallin näyttelyssä.

Muutama teema on vielä mainittava. Niistä yksi on monipuolisesti tulkittu vesi. Siitä on näytteitä jo uran alun maisemissa. Taidehallissa on mukana muutama uimahallikuva, joissa myös vesielementti on näkyvällä sijalla. On myös homoeroottinen puoli, vaikka toisaalta Hockney teki herkkiä kuvia myös muusastaan Celia Bitwellistä. Kiinnostavia ovat myös myöhemmän kauden kuvat Islannista ja Pohjois-Norjasta. Niissä maiseman hahmotus on suurpiirteistä, mutta värit loistavat.

Ensikatsomalla Taidehallin näyttely vaikutti vähän vaisulta. Tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Toisaalta supersuositun Hockneyn teoksia on vaikea saada esille Helsinkiin saakka. Hyvä näinkin. Kyllä taiteilijan monipuolisuus tulee tässäkin esiin.

HOCKNEY CHRIsTOPHER with his glasses on 1984                                 Hockney the Other Side 1990-93

Christoffer with his glasses, 1984                        The Other Side, 1990-93

Omakuva: taide

Muuntautumiskykyinen taiteilija on myös kuvanveistäjä Martti Aiha. Hän hallitsee sekä monumentaalisen että intiimin ilmaisun, teokset ovat sekä yksittäisiä veistoksia että tilaan levittäytyviä kokonaisuuksia. Materiaali on aina ollut hänelle tärkeä haaste.

Materiaali on merkittävässä osassa myös Aihan uusissa teoksissa. Ihmisen kasvoja kuvavan teoksen kromi kiiltelee joka suuntaan, mutta toisaalta sen voimakkaat rypyt tai juomut tuovat mieleen loiston vastakohdan Dorian Grayn muotokuvan.

Samalla tavalla vastakohdat tulevat esiin teoksessa The Origin of Illusion. Puumainen teos on ontto, päällys huopaa tai kangasta ja sisus kromattu. Sisus heijastaa, mutta heijastaa vain itseään. Teoksessa Form for Red Colour yhteen pakatut punaiset ja lasitetut esineet ovat outoja, ne säilyttävät salaisuutensa.

Näyttelyn nimi Omakuva tarkoittanee sitä kuvaa, joka välittyy tuotannosta. Siihen kuuluvat myös lukuisat kiinnostavat piirustukset, joita on esillä veistosten ohella. Piirustuksista on näyttelyn yhteydessä julkaistu myös tukeva, hieno teos (Parus Verus).

                Aiha_origin                                   Aiha1

                Origin of Illusion, 2018                                         Stage Resonance, 2018

Materiaalit kertovat

Marja Kanervo on uransa aikana tehnyt monia hienoja teoskokonaisuuksia. Niille on ominaista herkkyys ja tietty hiljaisuus, niissä vähäeleisyys osoittaa voimansa ja mahdollisuutensa. Materiaalit, valo ja joskus hillityt väritkin tekevät teoksista vastustamattoman puoleensavetäviä.

Uudessa näyttelyssään Kanervo keskittyy miltei kokonaan niihin materiaaleihin, joita on työskentelyssä jäänyt jäljelle: kipsiä, teippiä, paperia, erilaisia jauheita. Hän on myös valokuvannut materiaalejaan laajaksi sarjaksi. Kovin minimalistinen kokonaisuus on ilmaisultaan.

Mutta mukana on myös yksi poikkeuksellisen dramaattinen teos. Sen punainen väri sisältää monia merkityksiä väkivallasta asti. Omalla tavallaan hauska, mutta myös liikuttava on teos Henkilökohtaista, jonka pääosassa ovat lehdistä taitellut lennokit 

                                   Oksidipunainen_2018_pigmentti_metalli

                                   Oksidinpunainen, 2018

Näyttelykuvia

Virve Liljan maalauksissa ja grafiikassa on kiinnostavaa vuoropuhelua. Usein staattiseen, symmetriseenkin sommitteluun tuovat liikettä eloisa pintakuviointi ja onnistunut niukka väritys. Maalaukset ovat sympaattisia, mutta ehkä niitäkin enemmän pidin pienimuotoisesta grafiikasta. Avoinna Galleria Brondassa 9.9. saakka.

                                            Virve Lilja, Pitkällä retkellä, 2018, serigrafia, 32x23 cm

                                            Pitkällä retkellä, 2018

Tuula Anttosen maalauksissa on vahvoja pelkistetysti toteutettuja ihmishahmoja, jotka viestivät läheisyydestä ja kanssakäymisestä. Sommittelu on kuitenkin teoksissa keskeisintä, ja se kestää. Avoinna Galleria G:ssä 26.8. saakka.

                                     anttonen_auttaminenII

                                     Auttaminen II, 2018

Vaihteeksi on ilahduttavaa nähdä fotorealistisiakin maalauksia. Niissä on aina muutakin sisältöä kuin yhdenmukaisuus valokuvan kanssa. Arto Kettunen on taitavasti kuvannut ihmisten kotoista elämää, yksityiskohtia ja tunnelmia. Poseerauksiakin on mukana. Avoinna tm-galleriassa 26.8. saakka.

                                           arto_kettunen_saimi_somettaa_1

                                           Saimi somettaa, 2016

Julkaistu Demokraatissa 23.8.

Kartalta kartanon kanatarhaan

Pekilo, Mänttä – Kartasto. Mäntän XXIII kuvataideviikot. Avoinna 31.8. saakka, joka päivä 10-18.

Serlachius-museo Gösta, Mänttä – Kyse on ajasta. Koen Vanmechelenin teoksia. Avoinna 16.9. saakka, joka päivä 10-18.

Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorit ovat vuodesta toiseen pyrkineet tekemään omanäköisensä kokonaisuuden. Usein on etsitty eripuolilta maata, marginaalistakin, ennen näkemättömiä tekijöitä. Joskus tuo etsintä on tuntunut pakonomaiseltakin.

Oman näköisensä näyttelyn on rakentanut myös galleristi ja monipuolinen taidevaikuttaja Veikko Halmetoja. Hänen otteensa vaikuttaa hyvin luontevalta, pakollisia kuvioita ei juuri ole, kokonaisuutta leimaa pikemminkin siedettävä keveys.

Näyttelyn teema on kartasto. Se on riittävän väljä, jotta sen ympärille voi rakentaa kokonaisuuden. Liikkumiseen, oikeastaan tiekarttaan, viittaa useampikin teos. Kuvanveistäjät Virpi Kanto ja Tapani Kokko ovat rakentaneet taidevankkurit, joilla nämä komeljanttareiksi sonnustautuneet taiteilijat liikkuvat kaupungillakin. Karttaahan kiertävä seurue tarvitsee.

Halmetoja on oivaltavasti ottanut mukaan sekä nuoria että jo iäkkäämpiä taiteilijoita. Outi Heiskanen on tietenkin pakollinen mukanaolija. Minua ilahdutti kuitenkin enemmän Timo Vuorikosken osuus; hänhän on paitsi taiteilija myös taidehistorioitsija. Hänen maalaussarjansa eurooppalaisilta rautatieasemilta on komea, ja teemaanhan sekin liittyy.

Näyttelyn ilmaisuskaala on monipuolinen: maalausta, veistoksia, grafiikkaa, tilateoksia, videoita, käsitteellistä ilmaisua. Pari graafikkoa jäi mieleen. Tiina Kivinen on jo konkari, monin tavoin kiitetty ja palkittu. Mari Hallapuro on sen sijaan häntä tuntemattomampi, mutta lahjakas tekijä hänkin on.

Yhteiskunnallinenkin ulottuvuus on mukana. Kalle Hammin taidokkaasti toteutettu teos muistuttaa – ainakin niin sen tulkitsin – pakolaisongelmasta. Tämä nykyajan kansanvaellus kaipaisi kipeästi ratkaisukseen karttaa. Tellervo Kalleinen ja Oliver Kohta-Kalleinen käsittelevät teoksessaan varmalla tavalla yksilön ja yhteisön suhdetta.

Runsashan tämänvuotinenkin Mäntän näyttely on. Itse asiassa sen yksityiskohtiin tutustuminen vaatisi useammankin vierailun. Kannattaa käydä.

kalle-hamm-ei-toivotut-II

Kalle Hamm: Ei-toivotut II

Kanatarha kartanolla

Joenniemen kartanon pihapiiri on muutettu suureksi kanatarhaksi. Siellä linnut käyskentelevät ylväinä ja välillä piiloutuvat koppeihinsa. Sama meno jatkuu Serlachius-museon sisätiloissa. Tosin niitä vallitsevat eläimet ovat täytettyjä tai maalattuja ja veistettyjä.

Asialla on belgialainen käsitetaiteilija Koen Vanmechelen. Ja kun asialla on käsitetaiteilija, esillä on vain osa kokonaisteoksesta, ja tuon osan tehtävänä on johtaa ajatukset laajempiin kokonaisuuksiin.

Tuo laaja teos on taiteilija toiminta kaiken kaikkiaan. Kysymyksessä on sosiaalinen veistos, sanoisi saksalainen Joseph Beuys, jos olisi vielä sanomassa. Oikeastaan Vanmechelen pyrkii häivyttämään rajaa kulttuurin ja luonnon väliltä. Hän kasvattaa kanojen ohella myös nisäkkäitä ja päästää niitä tarpeen tullen vapauteen.

Vanmechelen pyrkii myös yhdistämään alkuperäisen ja teknologis-teollisen maailman. Kanat nyt eivät ole pitkään aikaan edustaneet alkuperäistä luontoa, mutta joka tapauksessa taiteilija risteyttää maatiaiskanan teolliseen tuotteeseen. Näin syntyy uusi rotu. Vai syntyykö? Ehkä tässä on vertausluvallisesti myös ihmisen kohtalo. Toisaalta sisällämme on vielä alkuperästä luontoa, mutta se on kuorrutettu teknologian tuotteilla, sekä materiaalisilla että ei-materiaalisilla.

Eläimillä on myös monia symbolisia merkityksiä. Kana on äidillisyyden vertauskuva: kanaemo pitää huolen lapsistaan. Toisaalta eläin liittyy myös päinvastaisiin tuntoihin. Paniikkiin joutuneet ihmiset juoksevat sinne tänne kuin kanalauma.

Tällaiset vertauskuvat syntyvät katsojan mielessä. Taiteilija ei välttämättä ole pohtinut niitä lainkaan. Mutta ei hän näiden ajatusten synnyllekään mitään mahda.

Museon sisätiloissa on monenlaista materiaalia. On riikinkukkoja koristeellisesti sijoitettuna. Niilläkin on antiikista periytyvä merkityksensä. Ne on nähty auringon vertauskuvina. Medusaa esittävä veistos puolestaan viittaa suoraan antiikkiin. Vanmechelenin versiossa käärmeiden ohella sen seppeleeseen kuuluu myös kana.

      MechelseMaatiaiskana-CCP22-KoenVanmechelen                      Koen vanmechelen

      Maatiaiskana                                                                        Medusa

Näyttelykuvia

Serlachius-museo Gustafissa kaupungin keskustassa on esillä Elina Brotheruksen valokuvasarja Leikkikenttä. Kokonaisuus toimii hyvin museon yläkerrassa, ja siinä valokuvaajan kyvyt pääsevät oikeuksiinsa. Mukana on myös teemaan liittyvää tilallista materiaalia. Avoinna 6.1.2019 saakka.

Elina_Brotherus_Orange_Event_Part4_2017_sRGB

Elina Brotherus: Appelsiinitapahtuma.

Kimmo Pyykkö -taidemuseossa Kangasalla on esillä näytteitä Urpo Lahtisen taidekokoelmasta. Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että tämä sensaatiolehtien kustantaja oli myös taiteen ystävä. Näytteet kuitenkin vakuuttavat. Mukana on kotimaisia kuuluisuuksia, mutta myös Picasson, Dalin ja Cobra-tyhmään kuuluneen Corneillen teoksia. Avoinna 9.9. saakka.

                                                  Pablo Picasso Venus ja Amor, 1949

                                                   Picasso: Venus ja Amor.

Fiskarsin kesänäyttelyn teema on tänä vuonna keramiikka, savi. Mukana on runsaasti teoksia, jotka sijoittuvat käyttöesineen ja veistoksen välimaastoon tai ovat molempia. Näyttely osoittaa kuinka monipuolinen materiaali savi on. Kaiken lisäksi Fiskars on kiehtova miljöö. Avoinna Kuparipajassa 2.9. saakka.

                                                   Musta_sali_teos_Silvia_Siemes_kuva_Fotofabriken

                                                   Silvia Siemes: Musta sali.

Julkaistu Demokraatissa 9.8.

Impivaarasta ja persuista

Muutama päivä sitten olin hyvän ystäväni Neulanreikämiehen kanssa yötä pienessä mökissä saarella Espoon edustalla. Sinä yönä oli täydellinen kuunpimennys. Pilvet peittivät kuitenkin ilmiön. Joka tapauksessa pimennyksestä olisi varmaankin saanut neulanreikäkameralla hienon kuvan. Vaikka ystävälläni tuskin oli kameraansa mukanaan.

Aamulla heräsin kohtalaisen varhain ja istuskelin yksikseni pihalla tylsät ajatukset päässäni. Ajattelin, että on tämä saarikin eräänlainen Lintukoto, vaikka naapurin mökki onkin 50 metrin päässä. Rauhaahan täältäkin haetaan, ja ainakin voi kuvitella, että kavala maailma on kaukana.

Siinä istuskellessani katselin myös oravaa, joka hyppeli männynoksalta toiselle. Se toi mieleeni Seitsemän veljeksen Timon laulun, sen jossa oravainen makaa makeasti sammalhuoneessansa. Se on hieno runo, suomalaisen kirjallisuuden hienoimpia. Vähän lapsellinenhan se on, mutta se kertoo ihmiselämän perusasioista: elämän- ja maailman pelosta, halusta paeta sitä kaikkea turvalliseen sammalhuoneeseen.

Timo laulaa laulunsa vähän ennen kuin veljekset astuvat lukkarin kouluun, jota he pelkäävät kuollakseen. Pakenemisen ajatus saa runossa ensimmäisen kerran ilmaisunsa, vaikka se ei vielä kehitykään teoiksi asti.

Urho Kekkonen syytti aikanaan vastustajiaan ulkopoliittisesta impivaaralaisuudesta. UKK oli loistava sanankäyttäjä, mutta en tiedä oliko tuo metafora kovin onnistunut, siitähän paistoivat liian selvästi läpi presidentin omat valtapyrkimykset. Persuja ja muitakin populisteja sen sijaan voi syyttää impivaaralaisiksi monestakin syystä.

edf

Kansi Akseli Gallen-Kallela

Veljekset pakenivat Impivaaraan lain kouraa, rovastia ja ehkä vallesmanniakin. Persutkin haluavat rajat sulkemalla paeta EU-direktiivien ja maahanmuuttajien saavuttamattomiin, omaan tunkkaiseen lintukotoonsa. Veljekset pakenivat piilopaikkaansa myös sivistystä, sen keskeistä lähtökohtaa lukutaitoa. Vaikuttaa siltä, että persutkin haluavat paeta sivistystä eli kaikkia uusia ulkoa tulevia vaikutteita.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi Kivi panee juuri Timon suuhun tämän kauniin ja syvällisenkin laulun. Timohan on veljeksistä tyhmin, hän oppii viimeisenä lukemaankin. Tästä en halua vetää suoraa analogiaa persuihin tai populisteihin, koska en halua pilkata liikaa Timo Juhaninpoika Jukolaa, kunnon miestä. Impivaaraan muuttaminen sen sijaan ei ole Timon keksintö, vaan Laurin, joka on veljesten terävimmästä päästä.

Mutta miksi juuri Timo Laulaa tämän herttaisen oravalaulun. Kun veljeksistä älykkäin eli Eero laulaa, hän laulaa pilkkalaulua. Hän pilkkaa usein veli Juhania, mutta huikeimmin kuitenkin Rajamäen rykmenttiä eli Kaisaa, Mikkoa ja näiden lapsia: ”Aisoiss’ Kaisa nuuska-naama/Itse olla tykkää,/Mikko, purren mälliänsä,/Sauvall’ perään lykkää.” Älykäs pilkkaa mieluummin kuin herkistelee. Ja voihan olla niinkin, että Timo, myöhemminkin huono lukija, edustaa runouden suullista perinnettä, ei kirjallista. Siinä hänen ansionsa.

Tarinan lopussa Eerokin vakavoituu. Hänestä on tullut jahtivouti ja hän kirjoittelee lehtiinkin. Hänen vaimonsa on liinatukkainen, uskovainen Seunalan Anna, joka kirjan lopulla laulaa herkän Sydämeni laulun.

edf

Wäinö Aaltonen ja A. Kivi

Vielä yksi kohtaus Seitsemästä veljeksestä on syytä ottaa tässä esiin. Impivaaralaisten ja yhteiskunnan välille syntyy sovittamaton riita, niin ainakin veljekset ajattelevat. Välttääkseen lain kouran he päättävät pestautua armeijaan ja lähtevät marssille kohti Heinolan pataljoonaa, joka äkseeraa Parolan nummella. Viertolan tiellä heitä vastaan tulee nimismies jahtivouti mukaan. Veljekset säikähtävät, mutta vallesmanni rauhoittaa heitä sanomalla, että mikään rangaistus ei odota heitä.

Nimismiehen puhe mykistää veljekset: ”Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katsoivat tuota menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aattelemaan kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijottelivat poistuvien perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.”

Hiljaisuuden katkaisee veli Timo omaan naiiviin tapaansa: ”Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeksi näimme hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa” Timo viittaa veljesten ensimmäiseen lapsuuden ajan pakoretkeen, joka kerrotaan romaanin ensimmäisessä luvussa. Näin Kivi avaa hienosti näkymän tästä käännekohdasta sekä tulevaan että menneeseen. Tästä kuitenkin alkaa veljesten paluu sivistyneeseen maailmaan kymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen.

Loistava suomentaja ja kirjallisuudentuntija J.A. Hollo pohtii esseessään Käännekohta suurissa romaaneissa myös tätä Seitsemän veljeksen käännekohtaa. Hän arvelee, että vallesmannin puheessa kuuluu kirjailija, Kiven, ääni. Ja mikä ettei. Vallesmanni sanoo: ”Kuinka hyvänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! Noh, noh, leikki saakoon sijansa, pudas leikki.”

Mutta takaisin populisteihin. Mistähän tulisi se komsarjus, joka meillä ja muualla järkevällä puheella pysäyttäisi näiden marssin ja saattaisi heidän sivistyksen pariin.

Mennyttä maailmaa, rajanylityksiä ja luontoa

 

Kansallismuseo, Helsinki – Ihminen ja luonto. Luca Bertin valokuvia. Avoinna 2.9. saakka, ma-su 11-18, ke 11-20.

Tampereen taidemuseo – Vuoden nuori taiteilija J.A. Juvani. Avoinna 19.8. Saakka, ti-to 9-17, pe 9-18, la-su 10-18,

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere – Apina ja vesiputous. Tämän ilmaston kuvia. Avoinna 2.9. saakka, joka päivä 10-18.

Tarvittiinko ulkomaalainen taiteilija löytämään menneisyys keskeltämme? Italialainen valokuvaaja Luca Berti on kierrellyt Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa ja kuvannut maisemia, kyliä ja ihmisiä, joissa historia on vielä voimakkaasti läsnä. No, eihän tämä nyt täysin totta ole. Ovathan suomalaisetkin olleet menneisyyttä löytämässä.

Joka tapauksessa Luca Bertin hieno valokuvasarja avaa näkymän siihen menneisyyden Suomeen, joka yhä on keskellämme. Kuva on sellainen, jonka muistan lapsuuteni maaseudusta 1950-luvulta: peltoaukeamia, mutkaisia hiekkateitä, mutta ei autoja, puhelinlankoja teiden varsilla, harmaita hirsitaloja, puiden välistä välkähtävä järvi tai puro.

                                      28 taide berti huhtilampi

                                      Luca Berti: Huhtilampi, Itä-Suomi

Menneen maailma tuntua lisää myös kuvien mustavalkoisuus. Ne välittävät kuitenkin paitsi kesän heleyden mutta myös syksyn autiuden ja harmauden. Samanlaisia kuvia Berti on julkaissut myös muista Pohjoismaista. Niistäkin on esimerkkejä Kansallismuseossa.

Maisemien lisäksi mukana on myös henkilökuvia. Niissä kohteet poseeraavat jäykkinä kuten konsanaan 1950-luvun perhekuvissa. Viitauksia tähän päivään ei niittenkään taustalla näy. Polkupyörä taitaa olla uudenaikaisin kulkuneuvo. Pari tyttöä tai nuorta naista on pukeutunut perinneasuun, mutta muutenkin Berti on onnistunut ihmisten kuvauksissa. Raumalainen opettaja, komea nainen, muistuttaa olemukseltaan oman kouluaikani kansankynttilöitä.

                                         28 taide berti rauma

                                         Luca Berti: Nainen, Rauma.

Kansallismuseossa on viime vuosina nähty kiinnostavia valokuvanäyttelyitä. Luca Bertin on yksi niistä. Näyttelykirjakin (Parvs) on onnistunut.

Vähemmistö esiin

Vuoden nuoren taiteilijan näyttely voisi pahimmillaan olla siitä kirjoittavalle ongelmallinen. Jos sitä moittii huonoksi tai huonosti toteutetuksi, kriitikko voi saada syytöksiä siitä, että suhtautuu aiheeseen eli transsukupuolisuuteen sinänsä kielteisesti tai ei ymmärrä sitä.

Onneksi J.A. Juvanin näyttelyn osalta ei tule tätä ongelmaa. Se on hyvin ja huolellisesti toteutettu, valokuvat ja videoteokset ovat korkeatasoisia ja ne toimivat.

Juvanin teokset kertovat aiheestaan suorasukaisesti ja rohkeasti, röyhkeästikin. Ne tulevat lähelle katsojaa, eivät jätä tätä rauhaan. Niiden edessä voi tulla kiusaantunut, vaivautunutkin olo. Ne haastavat totunnaisia käsityksiämme sukupuolisuudesta. Tämän vuoksi voi jäädä huomaamatta, että valokuvat ja videot ovat myös verrattoman humoristisia ja ilotteleviakin. Itseironiaakin on mukana, onhan teosten pääosassa juuri taiteilija

                                      Gerbera

                                       J.A. Juvani: Gerbera, 2018

Näyttelystä välittyy sukupuolisen vähemmistön ilmoitus: ”Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.” Ja toisaalta se myös pyytää tai vaatii: ”Hyväksy minut sellaisena kuin olen.”

Museon kätköistä

Tänä kesänä on esillä useammankin museon kokoelmanäyttely. Onnistuneita ovat ainakin EMMAn ja Kiasman katselmukset. Tähän onnistuneitten joukkoon kuuluu myös Sara Hildénin taidemuseon kokonaisuus.

Hildénin näyttelyn nimi Apina ja vesiputous – Tämän ilmaston kuvia viittaa luontoon, siihen liittyviin muutoksiin ja uhkiin sekä ihmisen ja luonnon suhteeseen. Nimen alkuosa on lainattu Markus Konttisen samannimisestä maalauksesta ja jälkiosa puolestaan viittaa amerikkalaisen runoilijan Wallace Stevensin (1879-1955) runokokoelmaan Tämän ilmaston runot.

                                           Erno_Enkenberg_Peuratyttö_2017

                                           Erno Enkenbergf: Peuratyttö, 2017

Teemojen varaan rakennetut näyttelyt ovat aina hankalia, vaikeasti toteutettavia. Hildénillä on kuitenkin onnituttu. Ihmisen ja luonnon suhdetta kuvaa yksinkertaistetusti Erno Enkenbergin maalaus peuratyttö, jossa lapsen kasvoille on ripustettu peuranaamio. Jussi Heikkilä on aina tuonut esiin luonnon muutoksen ja siihen liittyvät uhat. Kaiken lisäksi hänen teoksensa ovat aina yhtä nerokkaasti rakennettuja.

Luontoteemaa lähestytään teoksissa kunkin lajin ominaislaadun kautta. Islantilaisen Eggert Peturssonin ”kukkamaalaus” tuo esiin luonnon monimuotoisuuden, Petri Ala-Maunuksen ehkä siihen sisältyvät uhat. Omalla tavallaan britti Richard Longinkin installaatio tai tilateos Kalkkiviiva on luontoon kohdistuva kommentti.

Näyttelykuvia

                                Rosenlund-Keskustori

                                Tuomo Rosenlund: Keskustori, Tampere, 2018

Tampereen taidemuseon pohjakerrokseen on sijoitettu näyttely Paikan muisti. Se muodostuu Tuomo Rosenlundin hienoista suurikokoisista Piirustuksista, jotka kuvaavat niitä paikkoja Tampereella, joissa sisällissotaa käytiin. Mukana on myös Mika Hannulan aiheeseen liittyvät tekstit. Avoinna 19.8. saakka.

                                  Galleria G_ Kesänäyttely

                                 Galleria G:n kesänäyttelystä

Heinäkuu on kesänäyttelyiden aikaa. Galleria G:n katselmus on huolellisesti valittu ja ripustettukin. Mukana ovat kuitenkin grafiikan eri lajit, kolmiulotteinenkin muoto. Hauskaa on sekin on sekin, että esillä on linoleikkauksia, joita ei pitkään aikaan ole juuri näyttelyissä nähty. Tekijä on Jaana Erkkilä. Avoinna 21.7. saakka.

                                    Suudelma, 2017, 100 x 120 cm

                                    Antti Arkoma: Suudelma, 2017

Galleria Brondan kesänäyttely on runsaampi kuin Galleria G:n. Mukana on gallerian tuttuja taiteilijoita, mutta myös tulevia näyttelynpitäjiä. Yksi kiinnostavimmista ja hienoimmista on Antti Arkoma, joka on mukana useammalla maalauksella. Paljon ilahduttavaa katsottavaa tässäkin kavalkadissa on. Avoinna 12.8. saakka.

Julkaistu Demokraatissa 12.7.2018

Anoppi, Leino ja Hellaakoski

Tänään on Eino Leinon päivä. Hänen syntymästään on kulunut tasan 140 vuotta. Liput liehuvat. On myös suven ja runon päivä. Hyvä, että liehuvat myös runolle, sehän on viime vuosina joutunut marginaaliin – vai onko se ollut siellä suurten eeposten ajoista lähtien. A. Kangasmaan pilakuvassa Leino kirjoittaa nekrologia. Runoudelleko? Tuskin, sillä runous oli niitä harvoja asioita, joihin suuri lyyrikko uskoi.

edf

Tänään on myös anoppini Terttu Jokipaltion syntymäpäivä. Hän tuli maailmaan 44 vuotta Eino Lönnbohmin jälkeen eli hän täyttäisi tänään 96 vuotta, jos olisi täällä täyttämässä. Terttu oli kirjallisesti sivistynyt, hän luki viimeisiin vuosiinsa saakka paljon. Hän opiskeli vielä 55-vuotiaana sivukirjastonhoitajaksikin, mistä virasta hän jäi eläkkeelle sitten kun se aika koitti.

Tavatessamme kesäisin Terttu muisti yleensä muistuttaa, että hän on syntynyt samana vuonna kuin suuri runoilija. Yritin saada vähän tasoitusta kertomalla, että minäkin olen syntynyt samana päivänä kuin suuri runoilija nimittäin Aaro Hellaakoski. Meillä on ikäeroa 54 vuotta. En tiedä kumpi tuon kilpalaulannan voitti. Ehkä tuli tasapeli; tässä lajissa ei silloin järjestetty rangaistuspotkukilpailuja – ja mistä olisi rangaistu.

edf

Terttu Jokipaltio

Ovathan Eino Leinon säkeet komeita kuten Väinämöisen laulun lopussa:

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.

Yksi on laulu

ylitse muiden:

ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.

Kansat katoo,

ei katoa mahti,

jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

Mutta on Aaro Hellaakosken runossakin ääntä ja vimmaa kuten Hauen laulussa. Kala on juuri noussut kuusen latvukseen ja aukaissut ”luisen suunsa”:

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Minua ja anoppiani yhdisti myös kuvataide. Tertulla oli alaan kiinnostusta olihan hänen veljensä Kauko Rantala aikanaan kohtalaisen arvostettukin graafikko. Itsekin hän teki taidetta, hän piirsi sota-aikana rintamapostikortteja ja sai niistä muutaman kolikon palkkiotakin.

Tertun viimeisinä elinvuosina olimme ahkerassa kirjeenvaihdossa. Anoppi kyseli nykytaiteesta ja minä selitin, siinähän on minun ammattini, kuvien selittämisessä. Kerran erittelin Kaarina Kaikkosen pikkutakkien taiteellisia ulottuvuuksia. Niitä oli silloin esillä Tampereella, missä Terttu asui. Ehkä vastaukseni tyydyttivät, koska hän lähetti aina uusia kysymyksiä.

Myös Eino Leinoa ja Aaro Hellaakoskea yhdistää kuvataide. Leino sanoi jossakin yhteydessä, että hänen parhaat ystävänsä ovat kuvataiteilijoita (tai muusikoita). Yksi läheisimmistä oli Pekka Halonen, joka laati kansikuvan Helkavirsien ensipainokseenkin. Viimeisinä vuosinaan runoilija vieraili usein Halosenniemessä Tuusulassa. Myös Akseli Gallen-Kallela kuului läheisiin ystäviin.

Leino kirjoitti kuvataiteesta jo koulupoikana ja jatkoi sitä myöhemminkin. Ajankohtaista eurooppalaista kuvataidetta hän esitteli yhdessä veljensä Kasimirin kanssa toimittamassaan Nykyaika-lehdessä 1880-luvun lopulla. Leinolla oli kyky nähdä taiteessa oleellinen. Se tulee esiin paitsi hienoissa kirjailijakuvissa myös kuvataidearvioissa.

edf

Wäinö Aaltonen: Aaro Hellaakoski, 1919

Myös Aaro Hellaakoski oli kiinnostunut kuvataiteesta ja myös perehtynyt siihen. Hänen sisarensa Aira oli taidemaalari ja graafikko, joka kuoli vanhana 1990-luvun alussa. Ehdin nähdäkin hänet jossakin tilaisuudessa, ehkä avajaisissa. Hellaakoski oli naimisissa Wäinö Aaltosen sisaren Lempin kanssa. Hän onkin kirjoittanut ainutlaatuisen esseen tai tutkielman langostaan. Runoilija perehtyi myös kuvataiteen kansainväliseen kehitykseen. Hän kirjoitti melko tuoreeltaan oivaltavan esseen kubismista, jota hän kuitenkin ajankohdan tavan mukaan kutsuu ekspressionismiksi. Hellaakosken kuvataide-esseet kannattaisi julkaista näinä aikoina uudelleen.

Taiteilijoiden merkkipäivät ovat merkittäviä siinä mielessä, että ne herättävät ajatuksia ja muistoja.