Marraskuun harmaudesta valon loistoon

Villa Gyllenberg, Helsinki – Marraskuun ryhmä. Avoinna 24.2.2019 saakka, ke 15-19, la 11-15, su 12-16.
Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – A.W. Finch – kansainvälinen taiteilija Suomessa, avoinna 13.1.2019 saakka, ti-su 11-18.
Galleria Ama, Helsinki – Tapani Hyypiän maalauksia ja piirustuksia. Avoinna 25.11. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.
Galleria Bronda, Helsinki – Tiina Kivisen grafiikkaa. Avoinna 2.12. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Villa Gyllenberg on näyttelyissään tarjonnut uusia näkökulmia klassikkotaiteilijoihimme. Wäinö Aaltosen tuotannon katselmus toi esille vähemmän tunnetun sankariveistäjän. Se keskittyi modernistisiin maalauksiin ja pienoisveistoksiin. Parhaillaan esillä oleva näyttely tuo uudenlaista valoa marraskuun ryhmän tuotantoon.

Marraskuun ryhmä perustettiin tasan sata vuotta sitten. Mukana oli viisitoista taiteilijaa keskushahmonaan Tyko Sallinen. Uusi näyttely tuo esiin, että muitakin kiinnostavia taiteilijoita oli mukana. Kaikki he olivat suhteellisen nuoria ja kaikkia heitä yhdisti tyytymättömyys taidemaailmaamme, jota johtivat kultakauden tekijät.

Ryhmän taiteeseen yhdistetään yleensä tummat, marraskuun värisävyt. Harmaus ei kuitenkaan ollut vallitsevana, ei edes Sallisen maalauksissa. Puhtaita värejäkin viljeltiin. Toki harmaatakin on esimerkiksi Marcus Collinin teoksissa.

Cawen_Marraskuunryhmäläisiä

Alvar Cawén: Marraskuunryhmäläisiä, 1921

Yhteistä taiteilijoille kuitenkin oli modernistinen kirjallisten ainesten välttäminen. Ja ranskalainen Paul Cézanne oli yksi esikuvista. Tällaisia muun ohella kubismiin viittaavia piirteitä voi löytää vaikkapa Ragnar Ekelundin tai Alvar Cawénin maalauksista. Kiinnostavaa on nähdä myös kahden kirjailijan Viljo Kojon ja Alex Matsonin teoksia. Eräänlaisia suunnannäyttäjiähän marraskuulaiset 1920-luvun alussa olivat.

Maalari ja keraamikko

Helsingin Kuusisaaren toinen taidemuseo Didrichsen avaa myös näkymää viime vuosisadan alkuvuosien taiteeseemme. Se esittelee englantilaisen mutta Belgiassa syntyneen A.W. Finchin (1854-1930) maalauksia ja keramiikkaa. Vähään aikaan hänen taidettaan ei ole meillä nähtykään.

Finchillä oli takanaan jo merkittävä taiteilijanura Belgiassa, kun kreivi Louis Sparre vuonna 1897 kävi hakemassa hänet Suomeen ja Porvooseen johtamaan vastaperustetun Iris-tehtaan keramiikkaosastoa. Tehdas lopetti toimintansa jo viiden vuoden päästä, mutta taiteilija jäi kuitenkin Suomeen. Taiteilijatoverit järjestävät hänelle työtilaisuuksia muun ohella opettajan viran Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja Taideteollisesta keskuskoulusta.

Maisemamaalaus oli Finchin laji. Hän innostui pointillismista eli täplämaalauksesta, mutta ei jatkanut myöhemmin sillä linjalla. Erityisen hienoja ovat hänen Helsinki-kuvansa sekä maalaukset että myös piirustukset ja graafiset teokset.

Näyttelyssä on esillä myös Finchin keramiikkaa. Näistä värillisistä maljakoista ja vadeista voi löytää viitteitä jugendista tai ehkä paremminkin art nouveausta. Ne ovat yhtä kiinnostavia kuin maalauksetkin.

Värit ja valot loistavat

Tapani Hyypiä löysi suunnilleen vuosikymmen sitten oman maalaustyylinsä. Teokset perustuvat yksinkertaiseen muotoon, miltei aina samanlaiseen. Siinä voi nähdä maisemallisen lähtökohdan, mutta paljon muutakin.

Se mikä Hyypiän teoksissa on ainutlaatuista on värin käyttö. Hän saa värit hehkumaan ja valon loistamaan. Värit on maalattu kerros kerrokselta niin, että ne liukuvat kuin yllättäen sävystä toiseen. Näyttely on monessakin mielessä todellinen valopilkku ja väriläikkä näihin harmaisiin marraskuun päiviin.

Tapani Hyypiä Harvest öljy kankaalle 160x160 2016

Tapani Hyypiä: Harvest, 2016

Mukana on myös sarja piirustuksia. Vahvoine hiilenvetoineen ne muodostavat kiinnostavan kontrastin maalauksille. Voimaa on mukana.

Luontoa herkästi

Valoa on myös Tiina Kivisen grafiikassa. Näyttelyn nimi on The Valley of Happiness eli Onnen laakso. Kevyillä ja maalauksellisillakin kuivaneulaviivoilla ja niiden kontrastiksi rouhitulla mustilla mezzotintokentillä taiteilija on saanut aikaan joka suuntaan liikkeessä olevia teoksia. Raskaus ja ilmavuus vuorottelevat mutta ovat tasapainossa.

Kivinen on taitava piirtäjä. Se tulee esiin erityisesti kuivaneulatekniikalla toteutetuissa osissa. Tuo tekniikkahan ei juuri salli harhapiirtoja. Miltei kaikkien teosten kuva-aiheet on toteutettu realistisesti, mutta välillä sävy muuttuu hyvinkin epätodelliseksi, surrealistiseksikin.

,

Tiina Kivinen: Löytöretkeilijä I ja II, 2018

Luonto on keskeisellä paikalla Kivisen grafiikassa. Mukana on keveitä puiden oksia ja valkoiseksi muuttuva korppi. Toki mukana on myös oikea musta korppi, täytetty. Tämä älykäs eläin on sijoitettu ikään kuin tutkimaan luonnoskirjoja. Mustasta linnusta huolimatta taiteilija ei tunnu julistavan luonnolle tuomiopäivää. Luonto on pikemminkin se onnen laakso, johon näyttelyn nimi viittaa.

Näyttelykuvia

Timo Setälän tummansävyiset valokuvat esittelevät arktisia alueita. Marraskuulaisesta hämärästä pilkahtelevat jää- tai lumilaikut kuin valon välähdykset. Huolta maailman tilasta ja ilmastomuutosten vaikutuksistakin näistä hienoista teoksista voi löytää. Avoinna Katariinassa 2.12. saakka.

Sarjasta: Homo hostilis, 2018, 40x40 cm, pigmenttivedos ja lasi

Timo Setälä: Sarjasta Homo hostilis, par secunda, 2018

Valo on keskeisellä sijalla myös Pekka Hepoluhdan maalauksissa. Toisaalta on asetelmia, joissa esineet ”kasvavat” esiin hämärästä taustasta, toisaalta on tummia, vähän kansallisromanttisen oloisia maalauksia. Hienoja teoksia kummassakin lajissa. Avoinna Katriinassa 2.12. saakka.

Hepoluhta

Pekka Hepoluhta: Kesäyö, 2018

Emma Helteen barokkiset alastonhahmot pursuavat elämäniloa. Toisaalta veistoksissa on ylellisyyteen viittaavia aineksia, toisaalta elämän nautintoja korostavaa burleskiutta. Hauskoja joka tapauksessa. Avoinna Galerie Forsblomin studiossa 25.11. saakka.

Helle_sama

Emma Helle: Prinsessa Sama, 2018

 

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa  22.11.2018

Mainokset

Nuoret jatkavat perinteitä

Nuorten taidegraafikoiden näyttelyn avajaisissa muuan vieras sanoi olevansa pettynyt katselmukseen. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään uutta, kaikki on vanhanaikaista. Vastasin, että hänen ajatuksensa on vanhanaikainen. Nuorilta on jo ammoisista ajoista saakka odotettu jotakin uutta, avantgardistista. Ja petytty.

Ei uusi tai avantgardistinen synny sormia napsauttamalla. Se kasvaa ja putkahtaa sitten esiin. ”Seison isoilla hartioilla”, sanoi Arnold Schönberg, joka mullisti aikanaan länsimaisen musiikin. Olkapäät, joilla hän kertoi seisovansa, kuuluivat Brahmsille ja Beethovenille. Sanonta on alun perin kirjattu Isaac Newtonin tiliin, mutta se voi olla vieläkin vanhempi.

Myös nuoret taidegraafikot Johannes Heikkilä, Essi Immonen ja Sara Manninen seisovat isoilla hartioilla – tai heidän taiteensa seisoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Manninen: Vacation V, 2017

Eniten minua ihastuttivat Sara Mannisen fotopolymeeri- ja kuivaneulavedokset. Ne ovat pieniä intiimejä maisemiaja tuokiokuvia, vähän utuisia ja tummansävyisiä. Manninen on tavoittanut tunnelman, joka viestii paitsi ulkoisen maiseman kokemuksesta myös sisäisistä näyistä. Pieneen muotoon on ladattu aimo annos intensiteettiä. Tekniikkakin tuntuu olevan hyvässä hallinnassa. Nämä pienet maisemat toivat etäisesti mieleen Ellen Thesleffin ekspressiiviset puupiirrokset viime vuosisadan alusta.

Essi Immonen jatkaa serigrafioillaan ansiokkaasti suomalaisen tai miksei kansainvälisenkin konstruktivismin tai konkretismin perinnettä. Timo Aallon ja Ilkka Väätin grafiikan jalanjälkiähän tässä kuljetaan. Kuitenkin Immonen on täysin oma itsensä. Hän on löytänyt värikenttien tehon ja vuorovaikutuksen vivahteet. Minulle teokset näyttäytyivät myös ikkunoina tästä kaoottisesta todellisuudestamme järjestyksen maailmaan.

immonenteoskuva1

Essi Immonen: Mirage sarjasta Shoji, 2018

Konstruktivisti on myös Johannes Heikkilä. Hän on rakentanut puupiirroksensa rakennusten ja miljöön yksityiskohtien kuvista. Tavallaan hän hajottaa materiaalinsa ja kokoaa sen taas uudella tavalla yhteen. Hienovireiset harmaan sävyt pehmentävät mukavasti rakenteiden ankaraa maailmaa. Kolmiulotteisetkin osat ovat mukana luontevasti.

paakkola_galleriag

Johannes Heikkilä: Paakkola, 2018

Piirtämisen ilo

 

Piirustus, piirtäminen on yksi taiteen perusasioista olipa sitten kysymys esittävästä tai abstraktista taiteesta. Piirtämällä on tehty ja tehdään luonnoksia maalausta tai veistosta varten. Myös performanssin tai installaatioiden tekijät tarvitsevat tätä taitoa. Valokuvaajatkin. Piirtäminen tuottaa iloakin, myös itseni kaltaiselle amatöörille.

Piirustustaitoa on tarvittu myös taiteen ulkopuolisissa ammateissa. Arkkitehdin työ luetaan miltei aina taiteeseen kuuluvaksi. Mutta taitoa ovat tarvinneet myös sotilaat. Ennen valokuvauksen keksimistä tiedustelukuvat piti tehdä piirtämällä. Augustin Ehrensvärdkin perusti Viaporin nuorille upseereille piirustuskoulun 1760-luvulla. Opettajaksi hän pestasi nuoren Elias Martinin, josta myöhemmin tuli valtakunnan kuuluisin maisemamaalari.

Oppineetkin ovat tarvinneet piirustustaitoa. Siksi yliopistoihin perustettiin piirustuslaitoksia, Turun akatemiaankin jo 1700-luvun alussa. Harjaannusta lajissa tarvittiin, kun tieteellisiin julkaisuihin piti saada kuvitusta, mutta toisaalta kyvyn piirtää katsottiin kuuluvan sivistyneen ihmisen perustaitoihin. Helsingin yliopisto päätti leikkausten vuoksi lopettaa piirustuslaitoksensa. Onneksi laitos käynnistettiin uudelleen, mutta jotakin sivistyksen tasosta kertoo se, että tuollainen päätös tehtiin.

Piirustus ei kuitenkaan ole ainoastaan väline, se on myös päämäärä. Jotkut taiteilijat työskentelevät tavoitteenaan saada aikaan piirustus. Kysymyksessä on myös itsenäinen taiteen laji. Viime vuosina on ilahduttavan paljon ollut esillä vain piirustuksiin keskittyviä näyttelyitä.

arto_nurro_hidden-rooms_2018-1

Hidden rooms, 2018

Ilahduttava on myös Arto Nurron piirustusnäyttely tm-galleriassa (nähtävissä 18.11. saakka). Esillä ovat lajin perusasiat: taiteilija tutkii, testaa ja koettelee piirtämisen mahdollisuuksia ja rajoja. Mukana on elävää, vivahteikasta viivaa, raitoja ja ruudutuksia, joita on käytetty varjostusten aikaansaamiseen. Joskus hän päätyy vapaamuotoisen abstraktiin harmaaseen kenttään, jossa ei viivaa ole enää näkyvissä, joskus viiva taas kasvaa kolmiulotteiseen muotoon, irtoaa piirustuspohjalta.

arto_nurro_the_new_horizon_14

The new horizon, 2018

Nurron teokset ovat abstrakteja. Vai ovatko? Näyttelyn nimi Phantom antaa vihjeen. Sehän tarkoittaa aavetta tai haamua, jotakin joka ei ole todellista mutta on kuitenkin näkyvää. Ja kun tarkkaan katsoo, joistakin teoksista tulee näkyville jotakin yllättävää, ehkä tunnistettavakin hahmo. Nurron piirustuksia kannattaa katsoa tarkkaan. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta niissä on paljon katsottavaa. Piirtämisen ilokin niistä välittyy.

Hovioikeudenpuistikossa

Kävin vajaa viikko sitten elämäni ensimmäisen kerran Vaasassa. Syy käyntiini ei ollut tämä pohjalaisista pohjalaisin kaupunki sinänsä, vaan tyttäreni Iina Heiskasen ja Sari Bremerin yhteinen näyttely Vaasan taidehallissa. Avajaiset olivat viime perjantaina (26.10.). Katselmuksen nimi on Vox duo eli kahdella äänellä. Se kuvaa onnistuneesti näyttelyä; nämä kaksi taiteilijaa ovat hyvin erilaisia, vaikka he tekevät grafiikkaansa samassa työhuoneessa.

Olen seurannut kummankin taiteilijan työskentelyä uran alusta lähtien. Sarin värigrafiikka on runsasta, miltei barokkista. Teoksissa ollaan sadunomaisessa maailmassa: viidakon puita ja muita kasveja, myyttisen eksoottisia eläimiä. Mutta tämän kiehtovan tunnelman keskellä on kuitenkin aina uhka, joka paljastuu vasta kun on katsellut vedosta hyvän aikaa. Paratiisissa on aina myös käärme.

Bremer

Paradise lost, 2015

Iinan mustavalkoiset puupiirrokset ovat ensi katsomalla konstruktiivisia. Rakennettu miljöö, erityisesti kaupunki ovat niiden lähtökohtana, mutta myös varjot ja usein muiden taideteosten varjot. Uutuutena ovat kankaalle vedostetut teokset. Ne tuovat mukaan uudenlaista syvyyttä, materiaalisenkin ulottuvuudenkin. Sattuma ja virheen mahdollisuuskin tulevat mukaan kuten taidegrafiikassa usein.

Inaseeing

Seeing by many, visited by few, 2018

Avajaisten ja niiden jatkojen vuoksi en ehtinyt tutustua kaupunkiin paljoakaan. Kävelin Hovioikeudenpuistikkoa pitkin edestakaisin. Ruotsiksi se on Esplanadi. Toki sen läheisyydessä onkin paljon kiinnostavaa, Taidehallikin. Torilla on uhoava vapaussodan muistomerkki kuten odottaa sopiikin. Mutta tämä alue on todella hieno, vaikka sille onkin rakennettu myös uusia laatikkotaloja.

Hotelli Astor, jossa asuin, on rautatieaseman vieressä Hovioikeudenpuistikon toisessa päässä. Toisessa on hovioikeuden talo. Se ei ole se kuuluisa kustavilainen rakennus, joka mainitaan rakennushistorioissa. Adelcrantzin vuonna 1785 suunnittelema talo on Vanhassa Vaasassa, Korsholmassa eli Mustasaaressa kirkoksi muutettuna. Uusi hovioikeus on melken sata vuotta nuorempi C.A. Setterbergin piirtämä uusgoottilainen, linnamaisen komea kokonaisuus.

edf

Hovioikeuden talo

Meren rannassa, aivan Hovioikeudenpuistikon tuntumassa on Kuntsin modernin taiteen museo. Siellä oli esillä Glitcheihin eli tietokoneohjelmien käyttöliittymien virheisiin perustuva näyttely. En jaksanut perehtyä siihen. Yläkerrassa oli suomalaisten taiteilijoiden kuten Sakkinen & Leinosen, IC-98:n, Anu Tuomisen ja Sami Lukkarisen teoksia. Ne liittyivät jollakin tavalla alakerran teoksiin. Tuttuja ne ainakin olivat.

Pohjanmaan museokin on kohtalaisen lähellä Hovioikeudenpuistikkoa. Se oli kuitenkin remontissa, joten sinne en tällä kertaa päässyt. Meren rantaa kävellessäni ajattelin, että kauniilla paikallahan Vaasa sijaitsee. Suomessa monet vanhat kaupungit ovat meren rannalla. Usein unohdetaan, että me olemme vanhaa merikansaa.

Spektaakkelia, maisemaa ja ihmiskuvaa

HAM Helsingin taidemuseo – Gilbert & George. The Major Exhibition. Avoinna 24.2.2019 saakka, ti-su 11-19. Galleria Sculptor, Helsinki – Hanna Vahvaselkä: Esirippu. Avoinna 21.10. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16. Galleria Ama, Helsinki – Antero Kahila: Iho-Skin. Avoinna 28.10. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16. Galleria Live, Helsinki – Antti ja Kirsti Parkkisen kokoelmanäyttely. Avoinna 26.10. saakka, ma 8-17, ti-to 7.30-17, pe 7.30-15.

Gilbert & George on brittiläinen taiteilijapari, joka on tehnyt yhdessä taidetta jo viidenkymmenen vuoden ajan. He ovat kaksi hienoihin tweed-pukuihin sonnustautunutta vanhaa harmaata herraa. Asiaan tietenkin kuuluu, että he ovat läsnä avajaisissaan, niin Helsingin Tennispalatsissakin. Näyttelyssä on mukana teoksia vuosilta 1991-2016.

Taiteilijat sanovat muodostavansa yhdessä taideteoksen, sosiaalisen veistoksen. Yleensä he ovat yhdessä mukana myös kaksiulotteisissa teoksissa joko hyvin pukeutuneina tai ilman vaatteita. Narsismiksi tai suuruuden hulluudeksikin tätä voisi sanoa.

Gilbert-and-George-portraits-ham5

Gilbert & George

Tennispalatsin korkeat tilat sopivat hyvin kaksikon teoksille. Ne ottavat mukaansa, käyvät päälle ja niihin voi miltei astua sisään. Kokonaisuus on kuvien vyörytystä, ilottelua ja yllätyksillä hämmentämistä. Melkoisesta spektaakkelistahan tässä on kysymys.

Poptaide on näiden herrojen taiteen lähtökohta; sen voi edelleen tunnistaa. Teosten viestit ovat ristiriitaisia, kaoottisia, riemastuttavia ja ärsyttäviä. Kulttuurisesta omimisestakin taiteilijoita voisi syyttää niin kuin monesta muustakin asiasta.

Näyttely on taiteilijaparin ensimmäinen Suomessa. Kannattaahan sitä mennä ihailemaan ja ihmettelemään, ehkä ärsyyntymäänkin.

Maalauksiksi veistettyjä

Hanna Vahvaselkä ei ole sosiaalinen veistos, vaan kuvanveistäjä. Hän ei kuitenkaan ole lajinsa tyypillinen edustaja, hän maalaa veistämällä.

Näyttelyn reliefeissä tulee esiin jonkin verran uudistunut Vahvaselkä. Teokset ovat abstrakteja, mutta maiseman voi tunnistaa niiden lähtökohdaksi, joskus lopputulokseksikin. Viritys on romanttinen. Tummat sävyt välittävät ihmisen sisäisiä tuntoja, ehkä sisäisiä mielen maisemiakin.

Melankolia (4)-7037

Hanna Vahvaselkä: Melankolia, 2017

Hauskoja ovat tromp l’oeil -teokset, silmän pettämiset. Mukana on pöytä, jonka liina näyttää aidolta, mutta onkin puusta tehty. Liinalla on hiilenmuruja ja toisaalla lastuja lattialla. Taiteilijan työvälineet ja materiaalin kohtaavat. Samaa lajia ovat puiset narulle ripustetut pyykit.

Vahvaselän taiteeseen on tullut lisää herkkyyttä ja syvyyttä. Ehkä kertovan aineksen vähentäminen on myös tehnyt hyvää.

Hahmot pimeästä

Antero Kahilan teoksissa oli pitkää barokkinen pohjavire. Ihmishahmot nousivat tai kasvoivat esiin tummasta, joskus täysin mustasta taustasta. Kiinnostusta barokkia kohtaan osoittaa sekin, että kohta kymmenen vuotta sitten taiteilija maalasi kirjallisten lähteiden pohjalta uudelleen Caravaggion hävinneen teoksen.

Uusissakin maalauksissa on barokkisia piirteitä. Nyt fokus on kuitenkin muualla. Tummalta pojalta nousee esiin ihmishahmoja tai niiden osia, ihon osia, mihin näyttelyn nimikin viittaa. Vaikutelma on hivenen surrealistinen tai ainakin epätodellinen.

Antero Kahila, Merkitys 3,

Antero Kahila: Merkitys 3. 2018

Iho on tietenkin elin, joka erottaa ja yhdistää ihmisen ympäristöönsä. Tämä sulkeutumisen ja avautumisen teema voidaan teoksissa nähdäkin. Joskus hahmot on peitetty pressulla tai läpinäkyvällä muovilla. Leijonan torsotkin on suljettu jonnekin.

Hieno, ajatuksia herättävä näyttely.

Sairaalan galleriassa

Ortonin sairaalan kahvilassa on toiminut galleria jo seitsemäntoista vuoden ajan. Sen nimikin oli alkujaan Orton, tästä syksystä lähtien kuitenkin Live. Se on osa Invalidisäätiötä. Galleria on alusta lähtien ollut yksi kaupungin kiinnostavimmista. Ohjelmassa on ollut huomattavien nykytaiteilijoittemme katselmuksia. Joka vuosi on ollut esillä myös virolaista taidetta.

Hautala_J

Jorma Hautala: Yön värähtelyä, 1978

Parhaillaan Galleria Livessä on esillä otteita Antti ja Kirsti Parkkisen taidekokoelmasta. Syy on se, että pariskunta on sijoittanut kokoelmansa Invalidisäätiöön. Kokoelma koostuu nykytaiteilijoittemme teoksissa. Mukana on merkittäviä nimiä kuten Timo Aalto, Göran Augustson, Jukka Mäkelä, Pekka Pitkänen, Tapio Junno ja Markku Keränen vain muutaman mainitakseni.

Kiinnostavaa on, että tällaisia pieniä kokoelmia putkahtelee aina silloin tällöin esiin. Taiteen ystäviä ja tuntemusta on olemassa yllättävän paljon.

Näyttelykuvia

Henni Alftanin näyttelyn nimi on Horizon. Se antaa avaimen myös teoksiin: kaikissa on horisontti ja maalaukset on ripustettu siten, että se on aina samalla korkeudella. Maalaukset ovat veistoksellisia, sympaattisiakin. Avoinna tm-galleriassa 28.10. saakka.

henni_alftan_paperback

Henni Alftan: Paperpack, 2018

Turun taidemuseossa on esillä 1910-luvun maalaustamme esittelevä näyttely. Mukana ovat Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi, kaikki työskentelivät samaan aikaan Turussa. Kiinnostavaa on nähdä näiden harvemmin esillä olleiden taiteilijoiden teoksia. Avoinna 20.1.2019 saakka.

TURUN TAIDEMUSEO

Axel Haartman: Emilienne, 1912

Turun taidemuseossa on esillä myös Jaakko Niemelän videoteos Nostalgia. Se kuvaa merta, meren voimaa ja laivan romuttumista. Niemelän isä oli merikapteeni, siitä nimi. Mutta teoksen kuvasto on vahvaa ja vakuuttavaa, toimivaa. Esillä 18.11. saakka.

26_Nostalgiaprojekti201218videostill

Jaakko Niemelä: Nostalgia, 2017

Artikkeli julkaistu Demokraatissa 18.10.2018.

Aleksis Kiven päivänä

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Merkkipäivän kynnyksellä on julkaistu historioitsija Teemu Keskisarjan teos kansalliskirjailijastamme (Saapasnahka-torni, Siltala). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta lehtitietojen perusteella se vaikuttaa kiinnostavalta. Keskisarjan pääajatus on, että Alexis Stenvall ei ollut reppana kuten yleisesti ajatellaan, vaan ”liukas luikku”, joka selvisi ajankohdan huomioon ottaen kohtalaisen hyvin.

Tottahan se on hänen traagisesta kuolemastaan huolimatta. Hän oli Suomen ensimmäinen vapaa kirjailija, hän ei ollut päivääkään ansiotyössä. Hänellä oli vaikutusvaltaisia suosijoita, merkittävimmät niistä Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus ja J.V. Snellman. Kivi sai myös maamme ensimmäisen kirjallisuuden valtionpalkinnon, joka tuolloinkin oli huomattava rahasumma. Hän voitti siinä kilvassa itsensä J.L. Runebergin A. Ahlqvistista puhumattakaan. Jälkimmäisen kosto oli julma.

Keskisarja on kirjassaan laskenut myös kirjailijan Seitsemässä veljeksessä käyttämät kirosanat tai sellaiseksi luokiteltavan ilmaisut. Niitä löytyy kaikkiaan 101 kappaletta. Juuri näistä jumalattomista ilmaisuista Kiveä pahimmat kriitikot kuten Ahlqvist ja Meurman syyttivät. Sana Jumala esiintyy muuten useammin kuin nämä kirosanat, peräti 144 kertaa.

edf

Björn Landström: Aleksis Kivi

Tämä tilasto sai minut pohtimaan Kiven suhdetta uskontoon. Tiedetään, että hänen äitinsä oli uskonnollinen, pietisti kuten kirjailija sanoi. Jonkinlaista vihiä asiasta saa runosta Ikävyys: ”En taivasta/Mä tahdo, en yötä Gehennan,/ Enp’ enää neitosta syliini suo./Osani vaan olkoon:/Tietämisen tuskast pois,/Kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.” Ei vaikuta kovin jumaliselta.

Taideteosten pohjalta on uskaliasta arvioida tekijän perimmäisiä ajatuksia. Joitakin viitteitä ne kuitenkin antavat. Etsin muutamia näistä viitteistä Seitsemästä veljeksestä.

Romaanin alussa kerrotaan, että veljesten äiti oli uskovainen emäntä, joka yritti kasvattaa poikiaan herran nuhteessa. Juhani kertoo, että äiti rukoili polvillaan illoin aamuin. Tärkein hengellinen kasvattaja oli kuitenkin sokea eno, joka kertoili iltaisin tarinoita merimatkoiltaan mutta myös Raamatun ihmeitä. Tästä joillekin veljeksistä oli jäänyt monia raamatullisia puheenparsia kuten: ”Haasteletpa kuin taivaan enkeli” tai ”Kissalan Aapelin klaneetti soi kuin pää-enkelin pasuuna.”

Salomon ja liukas luikku

Juhani käyttää usein noita raamatullisia lausahduksia, mutta ne ovat enemmänkin puheen höystöä kuin merkki uskovaisuudesta. Päin vastoin hän kehottaa Simeonia lopettamaan, kun tämä heittäytyy yltiöjumaliseksi. Kirjan lopussa Juhani kuitenkin herkistyy ja polvistuu rukoilemaan, kun ukkossade uhkaa hänen heinäniittyään. Mutta kun rukousta ei kuulla, hän kiroaa Jumalansa.

Tuomas puhuu vähän, mutta asiaa. Hän ei juuri sananparsia viljele, ei raamatullisiakaan. Kaksosveli Aapoa Toukolan pojat kutsuvat pilkkalaulussaan Jukolan suureksi Salomoniksi. Aapo pitääkin saarnoja, mutta hän vaatii veljiään seuraamaan yhteiskunnan lakia ja järjestystä enemmän kuin Kristusta.

Simeoni on veljeksistä uskovaisin. Muut pitävät häntä vähän hassahtaneenakin. Simeoni on myös joukosta koomisin, vaikka sitä piirrettä on muissakin Eeroa lukuun ottamatta. Hänet panevat jeesustelijana merkille myös Toukolan pojat pilkkalaulussaan. Hän jää lopulta naimattomaksi viinaan taipuvaiseksi, setämieheksi.

Tuomaan tavoin Laurikaan ei viljele Raamatun lauseita. Hän pitää kyllä humalapäissään saarnan Hiidenkivellä, mutta se on ennen kaikkea pilasaarna. Kaksosveli Timon osana on pudottaa korkealentoiset raamatulliset puheet koomisesti maan tasalle. Hänelle Vanha Aatami, jonka kummittelusta Simeoni varoittaa, on vanha härkäparia ajava taatto, joka on pukeutunut vilttihattuun ja mustaan pitkätakkiin.

Viimein tulee hännän huippu,/Pikku-Eero , liukas luikku,/Jukolan tuiskea Rakki.” Näin laulavat Toukolan pojat. Eero on veljesten joukossa poikkeus jo nimeltään. Muiden nimet tulevat Raamatusta tai kristillisestä traditiosta, nuorimmaisen nimi pohjaa muinaisskandinaaviseen Airikiin, Eyrekiin tai Erikiin. Tämä ei liene sattuma.

Eerokin tarttuu Raamatun lauseisiin, mutta hän muuntaa ne humoristisiksi kommenteiksi, tekee niiden avulla pilaa muista, yleensä Juhanista. Ironia on hänen aseensa. Liukas luikku kuitenkin vakavoituu romaanin lopussa. Ei hänestä uskovaista tule, vaikka naikin syvästi harrasmielisen Seunalan Annan. Hänestä tulee yhteiskuntaan monin tavoin osallistuva herrasmies.

Mielenkiintoinen onkin Sydämeni laulu, jonka Anna laulaa lapselleen romaanin lopulla. Sehän on kirjallisuutemme hienoimpia runoja. Laulussaan Anna ei kuitenkaan saata lastaan taivaan iloihin, vaan öiseen Tuonen lehtoon, Tuonen herran vainiolle karjaa kaitsemaan ja vihdoin nukahtamaan Tuonelan immen helmaan. Lapsi ei kuuntele enkelten soittamia harppuja, vaan kehrääjälinnun laulua. Kehrääjä on yölaulaja, jonka suriseva soitto on rauhoittava. Ja kavala maailma on kaukana.

Ehkä tämä runo voisi olla avain Kiven uskontosuhteeseen. Ja ehkä juuri Eerossa on eniten kirjailijaa itseään. Kivi halusi levätä kuoltuaan himmeän halvan alla, missä ei olisi kumpua osoittamassa runoilijan hautaa. Ajatus on kutakuinkin maallinen.

Taiteessakin väline voi olla viesti

Väline on viesti.” Monet kulttuurin muodot ovat pikemminkin välineiden seurausta kuin niiden syy. Nämä nuoruuteni kulttifilosofin kanadalaisen Marshall McLuhanin ajatukset tulivat mieleeni kun kiertelin kahden varsin erilaisen taiteilijan, graafikko Vappu Johanssonin ja kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen näyttelyissä.

Vappu Johansson aloitti uransa ikätovereittensa tapaan maalauksellisen grafiikan tekijänä. Hän otti käyttöön tuolloin 30 vuotta sitten uusia menetelmiä kuten carborundumin ja polymeerigravyyrin. Ne tuntuivat soveltuvan hyvin värien voimaan pohjautuvan grafiikan välineiksi.

Uran alkupuolella Johanssonin teoksista oli nähtävissä romanttinen ja ehkä hivenen eroottinenkin lataus. Vahvat värit, kukat ja muutkin kasvit olivat näitä sävyjä virittämässä. Samoin menneen, kadonneen maailman näyt ja fragmentit. Tämä kaikki oli Johanssonin teoksissa kehtovan puoleensavetävää.

Uusi näyttely tuo esiin uudenlaisen mutta entiseen tapaan kiinnostavan taiteilijan. Johansson tuntuu entistä enemmän pohtivan välineensä tai välineidensä mahdollisuuksia, niiden viestiä. Suorat viivat, eräänlaiset matemaattiset vektorit tai kuivaneulan värisevä jälki ovat piirtämisen ja taiteen perusasioita. Muutamassa teoksessa ihmiskasvot kasvavat hienosti esiin piirustusviivojen keskeltä.

Erityisiä suosikkejani näyttelyssä ovat teokset jotka nimetty Kysymyksiksi valosta. Niissä kuviot on painettu valkoisella valkoiselle niin että ne vaivoin erottuvat. Kysymys kuuluu: mistä kuva alkaa ja mihin se loppuu. Samalla tulee mieleen se moneen kertaan toistettu Paul Kleen ajatus, että taide ei kuvaa näkyvää, vaan tekee näkyväksi.

Kysymyksiä_neljälle

Kysymyksiä neljälle, 2018

Vappu Johanssonin näyttely on avoinna Duetossa 21,10. saakka.

Kaikki mikä kiiltää on veistosta

Vappu Johanssonin tavoin Kimmo Schroderus testaa välineensä mahdollisuuksia ja rajoja. Kuvanveisto on perinteisesti plastisen muodon taidetta. Schroderus vääntää ja kääntää klassisia muotoja miten haluaa. Metalli kiiltää niin kuin metallin pitää, ja luo näin kiinnostavan kontrastin gallerian hivenen rosoiselle tilalle.

Useimmat veistokset ovat abstrakteja, mutta on mukana tunnistettaviakin hahmoja. Tuulisena päivänä -teoksessa on luuranko, jossa kaikesta kiiltävyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi on koomisia piirteitä. Solvaajankin tunnistaa elolliseksi tai mielikuvitusolennoksi. Sen aineksina ovat myös tekstit, jotka eivät aivan helposti avaudu.

Entä väline ja viesti? Ehkä se on se, että kuvanveistossakaan sen konkreettisuudesta tai silkoisuudesta huolimatta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tai sitten on juuri sitä.

Photo: Arttu Kokkonen / http://arttukokkonen.com

Solvaaja, 2016

Kimmo Schroderuksen näyttely on avoinna Forum Boxissa 21.10. saakka.

Poptaiteilija kirkkomaalarina

Viikko sitten luin Helsingin Sanomista, että taiteilija Pellervo Lukumies on kuollut elokuun lopulla Toivakassa 83-vuotiaana. Moni varmaankin kysyy: kuka taiteilija ja kuka lukumies? Hän on kuitenkin tunnettu yhdestä teoksestaan kotikirkkonsa omaperäisistä kattomaalauksista.

edf

Profeetta Elia

En ehtinyt koskaan tavata Pellervo Lukumiestä, mutta minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet pitkään. Minun piti yhdessä ystäväni dokumenttikuvaaja Timo Peltosen kanssa käydä tekemässä video taiteilijasta. Se kuitenkin jäi tekemättä osittain rahoituksenkin puutteen takia. Kävin kyllä Toivakan kirkossa muutama vuosi sitten tekemässä jutun Taide-lehteen

Ensimmäisen kerran kuulin Lukumiehestä vajaat 50 vuotta sitten. Tulevan vaimoni Johannan eno graafikko Kauko Rantala tuli iltamyöhällä käymään ja toi tullessaan valokuvaaja Simo Ristan. He olivat opiskelukavereita Suomen Taideakatemian koulusta. Jossain vaiheessa he ryhtyivät miettimään mihin monet opiskelukaverit ovat kadonneet. Pohdittavana oli myös Lukumies. He sanoivat, että tämä on lahjakas taiteilija, mutta on nyttemmin hautautunut jonnekin Keski-Suomeen.

Parin vuoden päästä kohuttiin sensaatiosta, jonka Lukumiehen kattomaalaukset saivat aikaan. Vuonna 1975 Harry Forsblom julkaisi runokokoelman Toivakan kirkon kattomaalaus. Taideteoksesta siinä ei juuri puhuta, mutta se lisäsi kiinnostustani maalari

Toivakka on pieni keskisuomalainen kirkonkylä. Sen ohi menee helposti huomaamatta. Kirkko seisoo pienellä mäellä, se on nikkarityylinen, todellinen mummolan kirkko. Sen suunnitteli Ludvig Isak Lindqvist ja se rakennettiin 1882. Alvar Aalto suunnitteli sen sisäremontin nuorena arkkitehtina vuonna 1923. Kaikesta päättäen korjaustyö tehtiin pieteetillä.

Toivakan_kirkko

Toivakan kirkko

Pellervo Lukumies oli Toivakan kirkkoherran poika, mutta rovasti ei ollut enää virassa kun taiteilija sai työn tehtäväkseen. Kattomaalaukset valmistuivat vuosina 1972-73. Toteutus noudattaa poptaiteen oppeja, mutta on siinä muutakin. Raamatun hahmoina ovat edustettuina kaikki kansat, heimot, kulttuurit, vähemmistöt ja kielet. Nyt voi ajatella, että Lukumies oli aikaansa edellä.

Kattomaalaukset herättivät valmistuttuaan kiivaan keskustelun. Niitä vaadittiin poistettavaksi hienon pyhäkön interiööristä. Someraivo olisi varmaankin ollut korviahuumaava, jos some olisi jo ollut olemassa. Seurakunnan ennakkoluulottomuutta osoittaa se, että kattomaalaukset saivat jäädä paikoilleen. Nyt ne ovat Toivakan tärkein turistinähtävyys. Niitä tullaan katsomaan aina merten takaa saakka.

edf

Egyptiläisenkeli

Mutta mitä Pellervo Lukumies teki maalausten jälkeiset neljä vuosikymmentä? Sitäkin olisin kysynyt, jos olisimme päässeet tekemään dokumenttiamme. Ilmeisesti hän vietti hiljaiselämää, teki muotokuvia ja muita tilaustöitä. Maalaamista hän ei käsittääkseni lopettanut. Kattomaalauksillaan Lukumies on kuitenkin ansainnut ainakin jonkinlaisen paikan taidehistoriassamme. Niin ainutlaatuisia ne ovat.

Brandenburgin portilla ja bunkkerissa

 

Lähes viisi kuukautta sitten muutama päivä ennen vappua istuin katukahvilassa Unter den Lindenillä, pureskelin huonoon sämpylään piilotettua bratwurstia ja join hyvää olutta. Oli hellettä. Katselin syödessäni ja juodessani Brandenburger Toria. Siinä kiteytyy Saksan historia ja Euroopan; ketkä kaikki mahtimiehet – ja naiset – ovatkaan kulkeneet sen läpi. Ajattelin, että se joka ei ole käynyt Brandenburgin portilla, ei ole käynyt Berliinissä.

Ajattelin myös, että se kuvataiteen ammattilainen tai valistunut harrastaja, joka ei ole käynyt Bunkkerissa, ei ole tutustunut berliiniläiseen kuvataiteeseen. No, ei nyt sentään. Kuvataide-elämä Saksan pääkaupungissa on niin laaja ja monipuolinen, ettei sitä voi kertakäynnillä hallita eikä nostaa yhtä kohdetta ylitse muiden. Joka tapauksessa olin juuri palaamassa Bunkkerista ja olin innoissani näkemästäni. Vierailu sisältyi matkaohjelmaani. Olin nimittäin liikkeellä Suomen Taideyhdistyksen apurahalla tutustumassa Berliinin Galleriaviikonloppuun.

dav

Bunkkeri sijaitsee Mittessä merkittävällä kulttuurialueella. Vieressä on Berliner Ensemble, Brechtin teatteri. Lähistöllä virtaa Spree, jonka varrella on useitakin perinteisiä kulttuurikahviloita. Bunkkeri rakennettiin sodan aikana 1943 rautatieläisten väestönsuojaksi. Se on 18 metriä korkea, siinä on viisi kerrosta ja 120 huonetta. Pinta-alaa on kaikkiaan 1000 neliötä. Vaikuttava rakennus.

Bunkkeri on ollut maineikkaan Borosin kokoelman käytössä tämän vuosituhannen alkuvuosista saakka. Jos itse rakennus on paitsi tyrmäävä myös sulkeutuneen näköinen, sulkeutunut on myös kokoelma. Varaus vierailuun pitää tehdä kuukausia aikaisemmin, mitään esitteitä ei ole, valokuvata ei saa. Muistilehtiöitä ei sentään kerätty pois.

Opas, kaunis nuori nainen, esitteli innostuneesti sekä rakennusta että kokoelmasta koottua näyttelyä. Se oli melko tyypillistä nykytaiteen kokoelmataidetta. Mukana oli toki monia todella hienoja teoksia. Materiaaliahan riitti. Näyttelyt vaihtuvat aika ajoin, ja kaupungilla kuulin, että tätä parempiakin kattauksia on ollut. Suosittelen sekä rakennukseen että Borosin kokoelman taiteeseen tutustumista.

Galleriasta toiseen

Berliinin galleriaviikonlopussa oli mukana lähes 50 näyttelypaikkaa, suurin osa gallerioita. Kolmen tai neljän päivän aikana niihin kaikkiin ei ehdi tutustua vaikka vaeltelisi kaupungilla päivät pitkät kuten itse tein. Tarjontaa oli paljon, toiset erittäin kiinnostavia toiset keskinkertaisia. Kaikki taiteen lajit olivat edustettuina.

Se minua ihmetytti kuinka huonosti galleriat opastavat luokseen. Ne sijaitsevat usein sisäpihoilla tai rakennusten yläkerroksissa. Kyltit ovat pieniä, jos niitä on ollenkaan. Näyttelyiden etsiminen vei aikansa. Toki se kannatti.

Tutustuin useampaankin kiinnostavaan galleriaan ja näyttelypaikkaan. Tässä en käsittele kaikkea näkemääni yksityiskohtaisesti senkään vuoksi, etteivät nuo näyttelyt ole enää avoinna. Pari esimerkkiä vain.

Me Collectors Roomissa oli esillä neljännesvuosisadan ajalta dokumentteja tunnetun parin Evan ja Adelen performansseista, joita se on järjestänyt eri puolilla maailmaa. Kokonaisuus oli runsas ja materiaali moninaista. Pari itsekin sattui olemaan paikalla kaikessa varustuksessaan.

edf

Yksi kiinnostavimmista näyttelypaikoista on König Galerie Kreuzbergissä. Oikeastaan kysymyksessä on taidekeskus. Toisen kerroksen saliin sijoitettu näyttelykin oli hieno, vaikuttava. Esillä oli sveitsiläissyntyisen Claudia Comten tilateos ”Kun dinosaurukset hallitsivat maapalloa”. Yleisö voi mennä sisään pylväikköön tai puunrungoista muodostuvaan metsään. Sieltä täältä löytyi pieniä veistoksia, muinaisia eläimiä ja kasveja ja kaikkea mahdollista. Esihistoriallinen tunnelmahan teoksen sisällä vallitsi. Kävin König Galleriassa matkani viimeisenä päivänä. Näyttely jäi askarruttamaan, siitä jäi myös hyvä mieli.

dav

Galleriaviikonlopun aikana avattiin myös vävyni Niko Luoman valokuvanäyttely Timothy Personsin luotsaamassa galleriassa Kreuzbergissa.

 

Graafikot testaavat rajoja

 

Helsingissä on parhaillaan hyvä tilaisuus tutustua suomalaiseen nykygrafiikkaan. Galleria G:n 50-vuotisnäyttelyssä on esillä kolme taiteilijaa Roma Auskalnyte, Heli Kurunsaari ja Tomas Regan. Siinä tulee esiin nykygrafiikkamme monipuolisuus, mutta tulee se esiin muissakin katselmuksissa.

Anniina Vainionpää käyttää perinteisiä menetelmiä puupiirrosta ja monotypiaa, mutta hän yhdistää niitä tuoreesti ja omaperäisesti. Monotypialla toteutetut osat, taitavasti viimeistellyt ihmishahmot tai kasvot, käyvät mielenkiintoista vuoropuhelua puupiirrännän tietyn rosoisuuden kanssa. Samalla nämä tekniikat luovat teoksiin syvyyttä sekä tilallisesti että sisällöllisesti.

Vainionpään teosten maailma on hivenen surrealistinen, ehkä mystinen tai myyttinenkin. Kaikki ei ole miltä näyttää, mutta kuitenkin jotakin tuttua on mukana. Jotkut kasvotutkielmat tuovat mieleen yli sadan vuoden takaisen symbolismin; ne ovat paitsi kuvia kasvoista myös kuvia sisäisestä maailmasta.

Yksi Vainionpään aiheista on verho tai verhot ikkunan edessä. Ne muodostavat koristeellisen elementin, mutta samalla ne merkitsevät kahden maailman rajan, ehkä kuvitelmien ja todellisen. Ajatushan periytyy jo antiikista.

Moniulotteinen, kiinnostava näyttely on esillä Galleria Duetossa 23.9. saakka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anniina Vainionpää: Verso, 2018

Arkistojen kätköistä

Jussi Juurinen, Ari Pelkonen ja Tatu Tuominen ovat keskipolven graafikoita, jotka ovat monin tavoin laventaneet lajinsa totunnaisia rajoja. Forum Boxin näyttelyn nimi on Yksityiset arkistot, joten sen perusteella voisi odottaa jonkinlaista välitilinpäätöstä, tarinaa siitä kuinka tähän on tultu. Niinkin voi näyttelyn tulkita.

Jussi Juurinen on tuotannossaan jo pitkään tuonut esiin niitä ehtoja, joilla grafiikkaa tehdään. On ollut laattoja, erilaisiin esineisiin kaiverrettuja kuvia, keskeneräisiä vedoksia ja paperinippuja. Kokonaisuudet ovat olleet runsaita, tuoreita ja hauskojakin. Nyt ote on aikaisempaa minimalistisempi ja teoreettisempi. Konkretistisia teoksia muistuttavat värimallit ovat kiinnostavia arkiston avauksia.

_TIGhTjm[1]

Jussi Juurinen: Keltainen arkisto 2, 2018

Ari Pelkonen on kolmikon perinteisin (tätä ei pidä ymmärtää kritiikiksi). Suurikokoiset, vähäväriset ja miltei vapaamuotoisen abstraktit vedokset ovat vaikuttavia. Ja tuohan hän myös teosten syntyprosessin esiin videolla ja aidolla puupiirroslaatalla. Arkistoaan hänkin avaa.

UAV6hb0G[1]

Ari Pelkonen: Pintaan palautetut 1, 2018

Tatu Tuominen on aikaisemmassa tuotannossaan tutkinut tai eritellyt kaupunkimiljöön ja modernin arkkitehtuurin olemusta. Teoreettisuus on pitänyt taiteilijaa tiukasti pihdeissään. Nyt hän kuitenkin on vapautunut, hän on uskaltanut irrotella. Videot ja erilaiset kuvasarjat tulkitsevat arkkitehtuurin rakenteita ja johdattavat ajatukset kuvataiteeseenkin. Onnistunut kokonaisuus.

PWbbO-ZA[1]

Tatu Tuominen: Kirkko1, 2018

Oma lukunsa ja lukukokemuksensa on näyttelyn julkaisu. Sen sisällöstä vastaa filosofian tohtori Inkamaija Iitiä. Tekstin ”tieteellinen” pakkopulla on maustettu muutaman filosofin tai tutkijan referoinnilla, joka vie kauas puheena olevasta näyttelystä. Toki siitä teoksistakin selkoa saa, jos jaksaa lukea tuon koukeroisen tekstin loppuun asti.

Näyttely on avoinna 23.9. saakka.

Elämän koreutta ja rujoutta

Tuula Lehtinen on perusgraafikko, joka hänkin on jo vuosia harrastanut erilaisia rajanylityksiä. ARTagin näyttelyssäkin on tästä esimerkkejä: posliinimaalauksen kuvioita muistuttavin koristein varustettuja ylellisiä korkokenkiä ja arkisia esineitä. Mukana on pari hienoa tunnelmallista maalausta.
Aamusumu II

  Tuula Lehtinen: Aamusumu II, 2016

Gallerian toisessa huoneessa on esillä Reijo Kärkkäisen piirustuksia. Olen aina ollut ihastunut siihen suorasukaiseen ja vähän rujoonkin ilmaisuun, jolla taiteilija on piirustuksensa tehnyt. Niissä on aineksia sarjakuvista ja muustakin populaarikulttuurista, ja on mukana ripaus lapsenomaista tai ehkä paremminkin poikamaista intoa.

Sarjasta_Natural_History

                                    Reijo Kärkkäinen: Sarjasta    Natural history, 2918

Lehtisen ja Kärkkäisen näyttely on avoinna 23.9. saakka.