Esineiden lumoa, henkilökuvien kertomaa ja konstruktivismia

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere – Juhani Harrin takautuva näyttely. Avoinna 12.1.2020 saakka,ti-su10-18.
Galleria Rankka, Helsinki – Markku Hakuri: 1095 päivää – Muistiinmerkintöjä piirtäjän päiväkirjasta kolmen vuoden ajalta. Avoinna 20.10. saakka, ti-su 13-18.
Galleria 68, Helsinki – Kimmo Sarje ReComstructio. Avoinna 20.10. saakka, ke-to 12-18, pe-su 12-16.

Juhani Harri (1939-2003) oli monin tavoin ainutlaatuinen taiteilija. Jo kulkiessaan pääkaupungin kaduilla hän erottui joukosta; hän pukeutui erikoisesti mutta tyylikkäästi, hän oli dandy, jollaisia meillä ei ole liiemmälti ollut. Toisaalta hän oli moniulotteinen hahmo. Hän oli vaasalaisen kirkkoherran poika, joka innostui taiteesta mutta myös mustalaiskulttuurista. Hän avioituikin romanin kanssa.

Myös taiteilijana Harri oli oman tiensä kulkija. Hän ryhtyi jo 1960-luvun alkupuoliskolla rakentamaan teoksiaan esinesommitelmiksi eli hienommin sanottuna assemblaaseiksi. Sellaisia kukaan muu ei vielä tuohon aikaan meillä tehnyt. Hän keräsi aineksiksi mitä moninaisimpia vanhoja, vähän kulahtaneita esineitä. ”Minä en etsi, minä löydän”, hänellä oli tapana Picassoa siteeraten sanoa.

Juhani_Harri_Tuulet_1968

Juhani Harri: Tuulet, 1968

Sara Hildénin taidemuseon laaja näyttely tarjoaa hyvän kokonaiskuvan Harrin taitteesta. Jo alkuvaiheessa näkyy tekijän varma ote ja erehtymätön vaisto. Hän kokosi teoksensa laatikoihin, jotka ovat osa kokonaisuutta. Ne muistuttavat näyttämöitä, mutta toisaalta hyvin paljon myös kirkkotaiteen alttarikaappeja. Olihan Harri pappisperheen lapsi. Pian tulivat mukaan laivojen pienoismallit. Tämäkin on luontevaa, kotikaupunki Vaasa sijaitsee meren rannalla. Jo varhain teoksiin ilmestyivät myös linnut, munat, soittimet ja nuket.

Juhani_Harri_Pieni_yösoitto_1991

Juhani Harri: Pieni yösoitto,1991

Harrin esinesommitelmat viestivät menneisyydestä ja ajan kulumisesta, niissä on annos nostalgiaakin. Mutta samalla niissä on vahva surrealistinen vivahde ja huumoriakin on mukana. Tärkeintä on kuitenkin se, että taiteilija säilytti vahvan otteen koko uransa ajan. Viimeisinä vuosina teokset hivenen pelkistyivät entisestään. Hieno kokonaisuus.

Juhani Harri sanoi maalaavansa esineillä. Maalari oli opiskelun jälkeen myös Markku Hakuri, mutta jo uransa alkuvaiheessa hän siirtyi kolmiulotteiseen muotoon ja laajensi sitä myöhemmin ympäristöteoksiksikin. Jollakin tavalla maalaus on aina silloin tällöin putkahtanut esiin teoksissa. Hakuri on myös arvostettu lavastaja ja tämä näkyy Galleria Rankan näyttelyssä. Jo toimiston ja varsinaisen näyttelytilan välinen metalliseinämä on hakurimainen, vaikka kuuluukin gallerian kalustoon. Oven pieliin sijoitetut koristeet sen sijaan ovat taiteilijan käsialaa.

Boris Johnson

Markku Hakuri: Boris Johnsson

Entä sitten muistiinmerkinnät. Ne ovat kolmen vuoden aikana syntyneitä piirustuksia ja muutama maalaus, ja nekin on ripustettu lavastusmaisesti looseihin. Hakuri on kerännyt Helsingin Sanomien uutiskuvista mallit ja piirtänyt ne tai oikeastaan ottanut mukaan tarvitsemansa. Pääasiassa ne ovat ihmisten kasvokuvia, muotokuviksikin niitä voisi sanoa. Mukana on tunnistettavia ja ajankohtaisia hahmoja kuten Boris Johnsson, Angela Merkel, Touko Aalto tai Pentti Linkola.

Kuvakavalkadi on yhdenlainen kertomus kolmen vuoden tapahtumista meillä ja maailmalla. Pitäytyminen kasvoihin tekee sarjasta erityisen. Meillä on taipumus nähdä maailma henkilöiden kautta – ja sitähän mediakin tekee. Samalla kokonaisuus muuttuu muuksi. Siitä tulee oma kertomuksensa; tässäkin taide paitsi kuvaa näkyvää, myös tekee näkyväksi.

Kirjasto

Markku Hakuri: Kirjasto

Tässä hienossa näyttelyssä on mukana myös muutama vaikuttava maalaus ja veistos. Erityisen mieleen jääviä ovat muiden ohella Kirjasto, Kadonnut kardinaali ja Eevan lento.

Kimmo Sarje on monen toimen mies. Hän on paitsi taiteilija myös tutkija, kriitikko, esseisti ja tietokirjailija. Yli kolmekymmentä vuotta sitten, 1980-luvulla, hän kiinnostui postmodernista ajattelusta ja taiteesta ja esitteli näitä oppeja tiuhaan tahtiin. Postmodernistit julistivat suuret kertomukset kuolleiksi. Sarje on taiteessaan keskittynyt kahteen suureen kertomukseen, modernismiin ja kommunismiin. Näihin viittaa näyttelyn hauska nimikin: ReComstruktio.

Modernismiin Sarjella tuntuu olevan eräänlainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta hän ihailee sitä ja sen julistamaa universaalia muotokieltä. Siihenhän moderni taide ja arkkitehtuuri pyrkivät. Mutta toisaalta hän hymyilee sille, vetää sen alta mattoa. Sen verran hän tuntuu edelleen uskovan suurten kertomusten kuolemaan.

Entä kommunismi? Monen muun älykön tapaan hän oli nuorena vahvasti kallellaan laitavasemmalle. Nyttemmin hän suhtautuu tuohon aatteeseen ja vähän entiseen itseensäkin huvittuneesti. Mutta on suhteessa kommunismiin myös pieni nostalginenkin vivahde.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Sarje: Nimetön, 1970

Näyttelyn teokset ovat peruskonstruktivismia, geometrian taidetta. Tietenkin punatähtikin on mukana. Näyttelyssä on mukana teoksia 1960-luvun lopulta tähän päivään saakka. Hallittu kokonaisuus sopii hyvin Galleria 68:aan, jonka linja painottuu juuri tähän taiteen lajiin.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 10.10.2019.

Näkyvää ja näkymätöntä

Taide ei kerro näkyvästä, vaan tekee näkyväksi”, sanoi Paul Klee aikanaan. Tämä ajatus pitää edelleen monella tavalla paikkansa, vaikka todellisuudesta kertominen on Bauhausin päivien jälkeen kuluneiden vuosikymmenten aikana tullut kuvataiteessakin entistä moniulotteisemmaksi.

Kleen aforismi sopii hyvin kuvaamaan myös Tuuli-Anna Viitasen kollaaseja (Galleria G 29.9. saakka). Hänen hennonsävyiset teoksensa ovat abstrakteja: vaaleita vaaka- ja pystyraidoituksia, värisävyjä niukasti. Joissakin nuo raidoitukset tuntuvat peittävän taakseen jotakin, joka pilkottaa taustalta, toisissa ne ovat tavallaan revenneet ja paljastavat näin useampia kerroksia, raottavat salaisuuden verhoa.

Kangastus, kollaasi, 2019

Tuuli-Anna Viitanen: Kangastus, 2019

Repeämät” tuovat mukaan kolmannen ulottuvuuden tai ainakin sen vaikutelman. Teokset tuntuvat jatkuvan pinnasta syvyyteen. Samalla näihin hiljaisiin kokonaisuuksiin tulee hivenen liikettä ja rytminmuutoksia.

Tuuli-Anna Viitanen jatkaa työtään tyylikkäästi ja hienostuneesti. Sama linja oli näkyvissä jo edellisessä näyttelyssä tm-galleriassa.

Maiseman kerroksia

Monia kerroksia on myös Irma Tonterin teoksissa Galleria G:n Grafoteekki-tilassa (avoinna 29.9. saakka). Hän on yhdistänyt erilaisiin graafisiin menetelmiin mitä moninaisimpia kollaasiaineksia, piirustusta ja käsintehtyä paperia. Tuloksena on tummia ja tunnelmallisia maisemia, oudon vieraita mutta samalla läheisiä. Mukana on myös taiteilijakirja ja muutakin kirjoihin viittaavaa ikään kuin muistutuksena grafiikan pitkästä historiasta ja käytöstä.

Joskus aina pysähdyn miettimään miksi graafikot vaivautuvat rakentamaan teoksensa niin työläästi, monia syövytys- ja painokertoja käyttäen. Mutta juuri siinä on grafiikan idea tai ainakin yksi niistä. Monivaiheinen työprosessi tuo mukaan kerrostuneisuutta, yllätyksiäkin.

edf

Irma Tonteri: Aukeama, 2019

Japanista keskiajan valoon

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteys. Avoinna 6.10. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Galleria Duetto, Helsinki – Laura Heinonen: Samoilija – puupiirroksia Japanista ja Suomesta. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16. Galleria Heino, Helsinki – Jussi Twoseven: Our World. Avoinna 8.9. saakka, ti-pe 11-17. la, su 12-16. Galleria Sculptor, Helsinki – Lauri Anttila & Corinna Helenelund: Pimeän keskiajan valo. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Diplomaattisuhteet Japanin ja Suomen välillä solmittiin sata vuotta sitten. Tähän merkkivuoteen on sovitettu myös Ateneumin näyttely Hiljainen kauneus, joka esittelee maittemme taiteen, designin ja arkkitehtuurin vuorovaikutusta tuon sopimuksen synnyn jälkeisenä aikana. Toisaalta katselmus on jatkoa kolme vuotta sitten nähdylle Japanomania-näyttelylle.

KanervaA

Aimo Kanerva: Talvimaisema Otalammelta, 1951-52

Kun Japanomania esitteli japanilaisen kulttuurin vaikutusta pohjoismaiseen taiteeseen, Hiljainen kauneus tuo esiin vuorovaikutuksen: vaikutteita kulki molempiin suuntiin. Yhtäläisyyksiä löytyykin monia. Aimo Kanervan pelkistetyissä ja hienostuneesti maalatuissa maisemissa tai Ahti Lavosen informalistissa teoksissa on nähtävissä ripaus japanilaisuutta. Informalismi, vapaamuotoinen abstraktismi, näyttää kiinnostaneen myös japanilaisia, esimerkkinä voisi olla vaikkapa Key Sato. Myös vanhemmasta taiteestamme löytyy esimerkkejä. Samansuuntainen sävytys näkyy myös näyttelyssä olevissa ruotsalaisissa teoksissa.

5418-ahti-lavonen-plastinen-reliefi

Ahti Lavonen: Plastinen reliefi, 1966

Vuorovaikutus näkyy designissakin, ehkä hyvinkin tietoisena. Mutta myös arkkitehtuuri sai Japanista virikkeitä. Sekä idässä että Pohjolassa ihailtiin vanhan kansanrakentamisen yksinkertaisuutta. Alvar Aaltokin sai idästä ideoita, vaikkei siellä koskaan käynytkään. Hän myös kirjoitti useammankin artikkelin japanilaisesta arkkitehtuurista. Villa Maireassakin on nähty useita itään viittaavia elementtejä.

5452-shoji-hamada-plate-1946

Shoji Hamada: Lautanen, 1946

Hiljaisen kauneuden myöhäisimmät esimerkit ovat 1960-luvun lopulta. Japanilaisuuden vaikutus on kuitenkin edelleen nähtävissä taiteessamme, erityisesti taidegrafiikassa. Monet graafikot ovat opiskelleet puupiirroksen suurvallassa. Erkki Hervo ja myöhemmin Kari Laitinen ovat ansiokkaasti tuoneet maahan japanilaista tekniikkaa.

Yksi Japanista oppia hakenut taiteilija on Laura Heinonen. Hän opiskeli pari vuotta sitten puupiirrosta Kiotossa. Tuona aikana hänelle selvisivät ne monet yhteydet, jotka taiteellamme itään edelleenkin on. Yksi on samankaltainen suhde luontoon, toinen pelkistämisen taito, joka etenkin grafiikassa tulee esiin.

SONY DSC

Laura Heinonen: Lapinsalmi ropebridge, Repovesi, 2019

Heinosen puupiirrokset ovat herkkiä ja hienovaraisesti, ellei peräti hienostuneesti rakennettuja. Ne ovat maisemia Japanista ja Suomesta, aina ei oikeastaan erota kummasta maasta on kysymys. Näyttelyn nimi on Samoilua, ja teoksissa vaelletaankin erilaisissa maisemissa, järvien rannoilla ja luonnonsuojelualueiden pitkospuilla. Vaeltajia ei tosin näy. Monin tavoin sympaattinen näyttely.

Vaelluksella on ollut myös Jussi Twoseven. Hänen matkansa ei kuitenkaan ole vienyt suomalaiseen luontoon, vaan eurooppalaisiin kaupunkeihin. Hän on maalannut tummilla sävyillä kaupunkinäkymiä. Ne ovat tarkkaa työtä, ensikatsomalla niitä voisi luulla valokuviksi.

JUSSI_TWO_SEVEN_TRAVEL_DIARY_HELSINKI_2019

Jussi Twoseven: Travel Diary: Helsinki, 2019

Twosevenin tausta on katutaiteessa, graffiteissa ja muraaleissa eli seinämaalauksissa. Ehkä senkin vuoksi kohteina ovat asemat ja takapihat, joiden rujoutta teosten tummat sävyt vielä korostavat. Urbaaneissa seinämaalauksissa on usein tarkasti toteutettuja eläinhahmoja, jotka tuovat eläimet kaupunkiin. Tätä puolta näyttelyssä edustavat takahuoneen animaatioelokuvat.

Keskiaikaa on joskus väärin perustein sanottu pimeäksi. Ehkä tämänkin vuoksi Lauri Anttila ja Corinna Helenelund ovat halunneet tuoda näyttelyssään esille tuon aikakauden valon. Taiteilijat edustavat eri sukupolvia, ja sen vuoksi mukaan tulee kiinnostava vuoropuhelu.

Anttila tuo käsitteellisissä teoksissaan esiin aikakauteen liittyviä keksintöjä ja ilmiöitä tekstein, esinein ja valokuvin kuten lajin perinteeseen kuuluukin. Sellaiset keksinnöt kuten silmälasit ja valon taittuminen tuovat esiin näyttelyn teeman. Ehkä kuvat ja tekstit pyhiinvaellusmatkoista ovat nekin ilmausta jonkinlaiseen valoon pyrkimisestä. Anttila on jälleen kerran rakentanut kiinnostavia kokonaisuuksia.

Astrologin_pöytä

Lauri Anttila: Astrologin pöytä, 2018-19

Helenelundin teosten lähtökohtana – ainakin yhtenä – on keskiaikaisen mystikon Hildegard Bingeniläisen visiot ja lääkekirjat. Teokset levittäytyvät eräänlaisina verkkoina tilaan, ne köyttävät myös tilan elementtejä hyväkseen. Ne puhuvat tavallaan eri kieltä kuin Anttilan teokset. Yhteistyötäkin näyttelyssä on nähtävillä.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 29.8.2019

Tallinnassa ja Tampereella

Tallinnassa kannattaa käydä muutenkin kuin alkoholin vuoksi. Kaupungin kulttuuritarjonta ei ehkä ole kovin laajaa, mutta se on sitäkin kiinnostavampaa. Monessa asiassa virolaiset ovat meitä askelen edellä.

Uusin kiinnostava kohde naapurimaan pääkaupungissa on Fotografiska, joka avattiin tänä kesänä juhannuksen aikoihin. Se sijaitsee Telliskivessä rautatieaseman ja siihen liittyvän torin lähistöllä. Kuten nimikin osoittaa näyttelyiden pääpaino on valokuvassa. Fotografiskan brändi on ruotsalainen, mutta sitä pyöritetään täysin virolaisin voimin. Tukholmassa on jo vuosia toiminut samanniminen näyttelypaikka, ja vastaavia on suunnitteilla New Yorkiin ja Lontooseen.

Tallinnan Fotografiska muistuttaa jonkin verran ruotsalaista esikuvaansa. Ensimmäisessä kerroksessa on lipunmyynti ja myymälä, näyttelykerroksiin nousevat jyrkät ja korkeat portaat kuten Tukholmassakin. Toki ylös pääsee myös hissillä. Varsinaiset näyttelytilat ovat paremmat kuin Tukholmassa. Niissä teokset pääsevät todella hyvin esiin.

Avajaiskattauksen päänäyttely ilmeisesti on brittiläisen Jimmy Nelsonin valokuvien katselmus. Hän on kiertänyt eksoottisissa maissa eri puolilla maailmaa ja kuvannut värikkäitä kohteita. Tuloksena on sarja kiiltokuvamaisia matkailumainoksia, jotka ainakin minut jättivät kylmäksi.

edf

Jimmy Nelson: Papua-Uusi-Guinea.

Hieno kokonaisuus sen sijaan on Pentti Sammallahden retrospektiivi. Sitä oli jo haviteltu Tukholman Fotografiskaan, mutta Tallinna ehti ensin. Sammallahtikin on kierrellyt eri puolilla maailmaa, mutta tuloksena ei ole matkailumainoksia eikä oikeastaan dokumenttiakaan tavanomaisessa mielessä. Hänen otteensa on viipyilevä ja pohdiskeleva, ja kuitenkin hänen mustavalkoiset kuvansa kertovat myös jotakin olennaista kohteistaan. Joukossa on monia ennestään tuttuja vedoksia, mutta on ilo nähdä yhdellä kertaa näin paljon mestarin teoksia.

Suosittelen vierailua Tallinnan Fotografiskassa, ja koko ajan kehittyvä Telliskiven kaupunginosakin on näkemisen arvoinen.

Veistäjän maalauksia

Uutta koin myös eilen, kun pistäydyin Emil Aaltosen museossa Tampereella. Museo toki on vanha, mutta se mitä oli esillä oli uutta. Seinille oli nimittäin ripustettu näyttävä valikoima kuvanveistäjä Raimo Utriaisen maalauksia. Ehdin juuri ja juuri näkemään ne, koska näyttely loppui eilen. Toivottavasti teoksia esitellään myöhemmin jossakin muualla.

Olen seurannut suomalaista kuvataidetta melko säännöllisesti viisikymmentä vuotta, mutta en ole koskaan törmännyt Raimo Utriaisen maalauksiin. Jostakin syystä hän ei halunnut esitellä niitä. Ehkä hän ujosteli, ei pitänyt tätä puolta työssään tarpeeksi tasokkaana. Tunsinkin lievästi Utriaisen, mutta ei hän koskaan omista maalauksistaan puhunut, toisten kyllä.

Kandinskya

Kandinskya muistellessa, 1983

Maalauksissa tulee esiin jokseenkin erilainen Utriainen kuin veistoksissa. Ehkä tässäkin on yksi syy siihen ettemme ole niitä nähneet. Veistäjänä hän oli melko tiukka konstruktivisti, joka joskus toki haki kineettisiä vaikutelmia. Maalarina hän oli jokseenkin puhdasverinen ekspressionisti, Wassily Kandinskyn ja suunnan suomalaisten tekijöiden huonetta ja sukua. Näyttelyssä on yksi teoskin nimeltä Kandinskya muistellessa (1983).

Utriainen maalasi vahvoilla, usein melko puhtailla väreillä. Ihmishahmot nousevat sävyjen keskeltä esiin vähän rujoina, mutta samalla voimakkaasti toteutettuina. Teoksissa on sellaista vahvuutta ja intensiteettiä, joka vetää puoleensa. Vilpittömiltäkin ne vaikuttavat. Hieno kokemus.

Utriainen_nimeton

Nimetön, ajoittamaton.

Kirjan kannet kiinni?

Mistä tupsahti joukkoomme tämä viisas mies? Mikael Jugner. No, kyllähän me sen tiedämme, ei hän ole jättänyt kynttiläänsä vakan alle, jos tällainen agraari vertaus sallitaan. Nyt hän kertoo meille, että lukutaito on tullut tarpeettomaksi, aikansa eläneeksi. Se voidaan korvata televisioelokuvien ja internetin katselulla. Lukutaito oli vain ohimenevä ilmiö, sehän on ollut ihmiskunnan käytössä niin vähän aikaakin. Ja kirja on hankala käyttää ainakin jos sitä vertaa tablettiin kännykästä puhumattakaan (HS 8.8.19).

Kuinka kauas ja tarkkaan näkeekään viisaan miehen katse. Lukutaidon hylkäämisestä on pelkkää säästöä. Kirjastot voidaan lakkauttaa ja rakennukset muuttaa hotelleiksi tai ravintoloiksi. Henkilökunta voidaan irtisanoa ja pestata hoivatyöntekijöiksi tai hoivattaviksi. Mitä sitten tehdään kirjoille? Ne voidaan sysätä kiertotalouteen ja käyttää perinteiseen tapaan vaikkapa katkenneiden sohvan- tai sängynjalkojen jatkeena. Kustantamoihin pätee sama lääke.

edf                                              Eino Leino luki ja kirjoitti paljon.

Voi luku- ja kirjoitustaidosta puhua vakavastikin. En tosin tiedä tarkoittiko Jugner provokatiivisen kommenttinsa vakavasti otettavaksi. Luku- ja kirjoitustaito ovat yhtä vanhoja keksintöjä kuin maanviljelys. Niiden ikä lasketaan vuosituhansissa. Television ja internetin ikä lasketaan kymmenissä vuosissa. Jugner sanoo, että lukutaito yleistyi vasta 1800-luvulla. On siitäkin jo aikaa. Kuvan tekemisen taito on toki kolmisen kertaa kirjoitustaitoa vanhempi ilmiö, mutta kuvaakaan ei todella ymmärrä ilman aakkosten osaamista.

Ja sekin vielä, että televisiota tai internetiä tuskin olisi olemassa ilman luku- ja kirjoitustaitoa.

Minulle Jugnerin kommentti tuo mieleen ajan kolme vuosikymmentä sitten. Silloin postmodernisteiksi itseään nimittävät sanoivat, että kuva syrjäyttää sanan. Teksti on vain eräänlainen alaviite tai koriste kuvan rinnalla. Tämä ennustus ei ainakaan vielä ole toteutunut. Päin vastoin kirjoittajapiirien rinnalle on tullut moninaisia lukupiirejä, ja runoja lausutaan eri tilaisuuksissa ääneen. Televisioelokuvissakin on teksti, joka usein pitää lukea.

Ei nyt vielä panna kirjan kansia lopullisesti kiinni.

Naivistin ateljeessa

Tutustuin Tuomas Mäntyseen runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Tietenkin tunsin hänen taidettaan, mutta henkilökohtaisesti meistä tuli tuttavat tuolloin. Ilmeisesti Mäntynen piti kirjoittamisestani, ja oli sen vuoksi aina juttutuulella kun tapasimme. Tähän viittaa hänen kommenttinsa siihen, että menin töihin Suomen Taidegraafikoihin: ”Älä sitten lopeta kirjoittamista.” Ehkä olen onnistunut arvioimaan positiivisesti hänen näyttelyitään.

Vuosien varrella olemme tavanneet aina silloin tällöin. Kerran kävimme yhdessä akvarellinäyttelyssä Valkeakoskella. Aivan viime aikoina hän on ottanut yhteyttä ja ehdottanut tapaamista. Pari viikkoa sitten kävimme lounaalla ravintola Kaartissa, joka sijaitsee entisessä autopataljoonan talossa. Eilen olin kahvilla hänen ateljeessaan. Ehkä hän kaipaa juttuseuraa tai hyvää kuuntelijaa.

edf

Tuomas Mäntynen ateljeessaan

Olen modernistien kasvatti sekä kuvataiteen että kirjallisuuden puolella. Less is more, vähemmän on enemmän. Tämä slogan on iskostettu mieleeni. Siksi suhteeni naivismiin ei ole yksioikoinen. Siitähän tuli vähäksi aikaa muotisuunta 1970-luvulla. Silloin minua ällötti, kun monet koulutetut ja nousevat nuoret taiteilijat heittäytyivät naivisteiksi. Nimiä en ilkeä mainitakaan.

Mutta Tuomas Mäntysen taiteesta olen aina pitänyt. Siinä viehättää se vilpittömyys, jolla maalaukset on rakennettu, sekä värien suunnaton intensiteetti. Nämä asiathan ovat kaiken taiteen laadun tae. Alkuperäisistä naivisteista poiketen Mäntysellä on takanaan taidekoulutus; hän on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa, Vapaassa Taidekoulussa ja myöhemmin Pariisissakin. Kun kysyin miksi hän koulutuksestaan huolimatta ryhtyi naivistiksi, hän vastasi: ”Minä tykkään maalata tällä tavalla.”

Viime vuosina Mäntynen on pitänyt näyttelyitään Taidesalongissa, joka vielä viime vuoteen saakka oli Helsingin vanhin galleria. Nythän sen jatkosta ei ole tietoa. Taidesalonkiin hän pyrki pitämään myös ensimmäistä näyttelyään. Galleria sijaitsi tuolloin, vuonna 1959, Unioninkadulla Espan kulmilla. Mäntynen pyysi audienssia ja meni galleriaan kainalossaan nippu maalauksia. Hän levitti ne lattialle. Vanha herra Bäcksbacka poltteli piippuaan ja katseli teoksia. Lopulta hän sanoi: ”Maalauksissanne on hyvää otetta, mutta odotetaan vielä pari vuotta, jotta Munch ja Sallinen häviävät niistä.” Parin vuoden päästä Mäntynen pitikin ensimmäisen yksityisnäyttelynsä, ei kuitenkaan Taidesalongissa vaan Strindbergin galleriassa.

Mäntynen kertoili ateljeessaan kiinnostavia tarinoita matkoistaan Neuvostoliiton eksoottisissa osissa. Myös Pariisin ajalta 1950-luvun lopulta hänellä on kiinnostavaa kerrottavaa. Hän tutustui algerialaiseen opiskelutoveriin, joka oli aktiivinen maan itsenäistymisen kannattaja. Tuolloinhan elettiin Algerian sodan aikaa. Ystävän piti aina välillä käydä soittamassa ja kuulemassa tilannetiedotuksia. Ranskan salainen poliisi oli hänen jäljillään, mutta ei kuitenkaan tavoittanut tätä. Sodan päätyttyä opiskelutoveri muutti itsenäiseen Algeriaan.

Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Mäntynen sai tehtäväkseen maalata kuvia syntymäkuntani Korpilahden kirkon sisätiloihin. Niitä ehdotti korjaustyön suunnittelija Matti Huusari. Seurakunnan kirkkoherra sanoi, että taiteilija saisi tehdä lapsillekin jotakin katsottavaa. Mitään Toivakan kirkon kattomaalausten kaltaista hän ei kuitenkaan halunnut. Toivakan maalauksethan teki poptaiteen tyyliin Pellervo Lukumies. En koskaan ehtinyt nähdä Mäntysen maalauksia. Se on vahinko, sillä viime vuonna valmistuneessa remontissa ne on peitetty ylimaalauksella.

Parin tunnin juttutuokion jälkeen lähdin naivistin ateljeesta. Mäntynen antoi läksiäislahjaksi vesivärein täydennetyn litografiansa Jäätynyt joki. Se on vedostettu Harri Leppäsen grafiikan pajalla Tallinnassa.

 

Naiset uudistavat taidetta

HAM Helsingin taidemuseo – Ellen Thesleff. Minä maalaan kuin Jumala. Avoinna 26.1.2020, ti-su 11-19. Villa Gyllenberg, Helsinki.- Sigrid Schauman. Taide tunteiden kuvana. Avoinna 4.8. saakka, ke 14-19, la, au 12-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Marita Liulia. Mysterium. Avoinna 11.9, saakka, ti-su 11-18.

Yli sadan vuoden takaisen kultakauden miehisen taiteilijakaartin takaa on noussut esiin joukko kiinnostavia ja tärkeitä naistaiteilijoita. He etsivät uusia ilmaisumahdollisuuksia ja joistakin heistä tuli monessa mielessä edelläkävijöitäkin.

Yksi näistä uusien ilmaisumuotojen etsijöistä oli Ellen Thesleff (1869-1954). Hän pyrki uudistamaan taidetta, mutta hän halusi rohkeasti edustaa myös uudenlaista ihmistä, uudenlaista naistyyppiä. Hän leikkautti tukkansa lyhyeksi, mikä oli tuohon aikaan tavatonta, ja hän pukeutui varsin miesmäisesti.

Thyra

Ellen Thesleff: Thyra, 1892

 

Thesleff aloitti symbolismin merkeissä, vaikka mikään kansallisromantikko hän ei ollutkaan. Hänen erikoislaatunsa näkyy jo esimerkiksi Kaiku-maalauksessa (1891) sekä monissa omakuvissa ja muotokuvissa. Niiden sisäistyneet kasvojen piirteet ja ilmeet viittaavat johonkin peitossa olevaan mutta silti aavistettuun.

Itse asiassa Thesleffin vahvin laji oli kuitenkin maisema. Taiteilija jakoi aikansa Ruoveden Muroleessa sijainneen kesäpaikkansa ja Italian kesken. Etelästä maalauksiin tuli klassista selkeyttä ja eräänlaista uljuuttakin, pohjoisesta Hämeestä taas tiettyä pehmeyttä ja värien herkkyyttä. Vuosien mittaan väreihin tuli entistä enemmän sinisiä ja violettejakin sävyjä samalla kun maiseman muodot ja ihmishahmot pelkistyivät abstraktin rajoille.

HAMin näyttelyssä myös grafiikan osuus on kiinnostava. Thesleff innostui lajista, varsinkin puupiirroksesta, viime vuosisadan alussa. Hän käytti myös väriä ja teki maalauksellista grafiikkaa. Suomalaisessa taiteessa hän oli tässä lajissa todella varhainen edelläkävijä. Thesleff ei käyttänyt eri värien painamiseen eri laattoja, vaan levitti kaikki värit samalla levylle. Tuloksena oli uniikkeja teoksia.

Thesleff_Chopinin_valssi112

Ellen Thesleff: Chopinin valssi, 1930-luku

Sigrid Schauman (1877-1978) oli Thesleffiä kahdeksan vuotta nuorempi. He olivat kuitenkin jonkin aikaa melko läheisetkin ystävät. Taiteilijan asennekin heillä on samanhenkinen, vaikka heidän maalauksensa eivät varsinaisesti muistuta toisiaan. Kumpikin asetti maalaukselliset arvot tarinoiden kertomisen edelle.

01_0751_00

Sigrid Schauman: Maisema Egyptistä, 1910

Schauman korosti maalauksen henkisiä ominaisuuksia. Siinä hän oli samoilla linjoilla aikalaistensa Hilma af Klintin tai Wassily Kandinskyn kanssa. Hän oli myös sitä mieltä, että naiset pystyvät tavoittamaan henkisyyden paremmin kuina miehet.

Maalaus ei avaa näkymää ulkoiseen todellisuuteen, vaan sisäiseen maailmaan, sanoi Schauman. Hän teki koko elämänsä ajan esittävää taidetta, figuureja ja maisemia, mutta lähestyi aina vain enemmän abstraktia. Hänelle tärkeitä olivat valot ja värit, rytmit ja harmoniat. Hän maalasi myös omakuvia, mutta niistäkään ei voi tunnistaa kasvojen piirteitä.

Sigrid Schauman_ Alaston _ Nakenakt, 1958

Sigrid Schauman: Alaston, 1958

Schauman sai lapsen 1910-luvulla, mutta ei suostunut avioitumaan tämän isän kanssa. Seuraus oli, että oli hankittava ansiotyötä. Hän ryhtyikin kriitikoksi ja toimi siinä virassa lähes kolmekymmentä vuotta. Vaikka hän oli ankara omassa henkistyneessä ja hienostuneessa maalaamissaan, arvostelijana hän ymmärsi myös sellaisia ekspressionisteja kuin Tyko Sallista tai Marcus Collinia.

Koko kriitikonuransa ajan Schauman maalasi, mutta esitteli harvemmin teoksiaan yleisöllä. Jätettyään arvostelijan työnsä hän ryhtyi entistä innokkaammin maalaamaan. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti 86-vuotiaana. Hän kuoli 101-vuotiaana.

Marita Liuliakin on ollut uuden ilmaisun etsijä ja löytäjäkin. Hänellä on maalarin koulutus, mutta kolmisenkymmentä vuotta sitten hän innostui tuolloin uusista lajeista kuten media- ja videotaiteesta sekä tietokoneen käytöstä taiteen tekemiseen. Uuden ajan taiteilija Liulia on sikälikin, että hän perusti parikymmentä vuotta sitten yhtiön, johon hän pestasi eri alojen asiantuntijoita.

Birds, birds, 2018

Marita Liulia: Birds, birds, 2018

Liulian teokset ovat miltei aina vuorovaikutteisia eli katsoja saa osallistua niiden syntyyn – toki taiteilijan asettamin ehdoin. Tärkeintä on, että kokonaisuus toimii ja niin sisältöpuoli jääkin joskus ohueksi. Liulia on ottanut itselleen erilaisia rooleja, ja hän on myös toiminut erilaisten tanssiryhmien kanssa.

Didrichsenin näyttelyä hallitsevat kuitenkin maalaukset, ja maalauksia puolestaan kullan väri. Usein lähtökohtana on maisema. Itse asiassa vaikuttavia teoksia. Mukana on myös pukuja Liulian aikaisemmista projekteista. Paljon kiinnostavaa materiaalia.

Dancer In Red (Virpi Pahkinen), 2015

Marita Liulia: Dancer in Red (Virpi Pahkinen), 2015

Julkaistu Demokraatissa 6.6.2019

Nuoria, arkea ja juhlaa

Helsingin Taidehalli – Nuoret 2019. Avoinna 26.5. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. HAM Helsingin taidemuseo – Pawel Althamer: I (am). Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-19.Kiasma, Helsinki – Iiu Susiraja: Kuivakka ilo. Avoinna 28.7. saakka, ti 10-18, ke-pe 10-20.30, la 10-18, su 10-17.

Nuorten näyttely on saavuttanut jo varsin korkean 80 vuoden iän. Se on ollut tärkeä nuoren taiteen esittelyn foorumi, ja siinä mukana olleista moni on luonut myöhemmin merkittävän uran. Aina se on herättänyt ja herättää yhä kysymyksen: mitä uutta on tulossa? Toki täytyy muistaa, että katselmus on aina myös kokoajiensa näköinen.

En tiedä onko tässäkään katselmuksessa mitään mullistavaa uutta. On kuitenkin sujuvasti tehtyä taidetta, varsinaisia floppeja ei nähdäkseni mukana ole. Video hallitsee, mutta on mukana muitakin lajeja, perinteisiäkin kuten maalausta, grafiikkaa ja veistoksia. Kaikissa lajeissa installaatiotyyppinen ripustus on valttia.

Nuorten videoteoksissa tekstin osuus on merkittävä. Tuntuu, että taiteilijat eivät luota kuvan voimaan, vaan selittävät sitä tarinalla. Ehkä kysymyksessä on tämän päivän trendi, mutta usein teos toimisi vähemmälläkin tekstillä varustettuna.

Leena Pukki, Täydellisyyttä etsimässä, 2017-2019, vaha-animaatio, HD

Leena Pukki: Täydellisyyttä etsimässä, 2017-19

Toki teksti voi toimia myös hyvin kuten Leena Pukin vaha-animaatiossa Täydellisyyttä etsimässä. Siinä naisen kasvoja – nenää, leukaa, otsaa – muokataan aina ohjeiden mukaan. Taide ja plastiikkakirurgia heittävät teokseen kiinnostavan kaksoisvalon. Pukki sai yhdessä Nadiye Kocakin kanssa näyttelyn yhteydessä jaetun Maecenas killan stipendin.

On mukana toki kiinnostavia maalauksiakin kuten Siiri Haarlan väkevät ja suorasukaiset piknik-kuvat tai Astrid Strömbergin samoja kasvoja toistava Alkuperäiset. Elina Aution säleteokset sijoittuvat maalauksen ja reliefin rajoille.

Siiri Haarla, Picnic, 2018, öljy kankaalle, 150 x 150 cm

Siiri Haarla: Picnic, 2018

Aikanaan nuorten näyttelyissä näki helposti tiettyjen opettajien vaikutuksen. Tällä kertaa sitä ei ainakaan helposti huomaa. Ilmaisujen ja tekotapojen kirjo vaikuttaa vapautuneelta ja kuten asiaan kuuluukin etsiminen on vielä menossa.

Mikä ihminen on?

Puolalaisen Pawel Althamerin näyttelyn nimi on I (am) eli Minä olen. Taiteilija kysyy kuka minä olen ja kuka tai mikä ihminen on. Katselmus on retrospektiivinen, teoksia on mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Näyttelyn yleisilme on hyvin keskieurooppalainen, miksei puolalainenkin. Minulle mieleen tulivat Tadeusz Kantorin näytelmät ja kuvataide, josta muutama vuosi sitten nähtiin kiinnostava valikoima Kumussa Tallinnassa. Althamerinkin teoksissa ihminen tai ihmiset on heitetty maailmaan, he vaikuttavat epätietoisilta ja epävarmoilta.

Taiteilija itse on monin tavoin mukana näyttelyssä. Esillä on performanssien dokumentteja mutta myös useitakin omakuvia. Yksi hauskimmista on Omakuva matkalaukulla. Siinä on liitetty toisiinsa runsaasti erilaista materiaalia niin että katsomista riittää kuten muissakin teoksissa. Ehkä se on juuri maailma itse, jonka Althamer haluaa esitellä katsojalle.

omakuva_salkussa

Pawel Althamer: Omakuva salkussa, 1996

Althamer on tuottanut teoksiaan yhteistyössä läheistensä mutta myös kokonaisen kaupunginosan kanssa. Katsoja voi mennä mukaan myös HAMin näyttelyn teoksiin. Esillä on liukumäki, joka on lasten käytettävissä. Se tuo mieleen kirkon saarnastuolin. Museon yläkerran toinen iso sali vuorattu valkoiseksi. Katsoja voi mennä sinne valkoiseen hupulliseen haalariin pukeutuneen ilman kännykkää. Epätodellinenhan tuo hiljainen tila on, mutta mitä sitten?

Pulska nainen

Huomiota herättävän pulska Iiu Susiraja ujosteli aikanaan olemustaan varsinkin kameran edessä. Sitten hän opiskeli valokuvaajaksi ja ryhtyi ottamaan omakuvia. Yhdeltä osalta kysymys on terapiasta, mutta on tuossa projektissa tietenkin muutakin.

Susiraja on kuvannut itseään erilaisissa tilanteissa, usein arjessa. Perinnäisen näkemyksen mukaan naiselle kuuluvaa rekvisiittaa on mukana: ämpäreitä, erilaisia harjoja, lattiarättejä, aterimia ja astiakaappeja. Taiteilijassa on naista vaikka muille jakaa. Useammassakin kuvassa mukana on kala, jolla on ilmeisen symbolinen merkitys.

Hauskanpitoa

Iiu Susiraja: Hauskanpitoa, hiekkaa ja aurinkoa, 2018

Huumori on teoksissa aina läsnä. Taiteilija tarjoaa yllättäviä tilanteita ja rinnastuksia. Myös avointa ja suorasukaistakin seksuaalisuutta kuvissa on; ehkä tuo kalakin viittoilee sinne päin. Ja aina malli eli taiteilija itse poseeraa, hän katsoo uhmakkaasti suoraan kameraan ja samalla katsojaan. Näyttelyssä on mukana myös esinekoosteita, hämärään tilaan sijoitettuja siivousvälineitä ja muita esineitä.

Kiinnostava ja hauska naisnäkökulmahan tästä näyttelystä avautuu. Ilokin tästä kokonaisuudesta välittyy, eikä aina niin kuivakkakaan ilo.

Julkaistu Demokraatissa 9.5.2019

Ei ole miltä näyttää

Taiteessa kaikki ei ole aina sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää. Materiaalin paljastuminen värien ja muotojen takaa tuo teokseen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, uuden ulottuvuudenkin. Tämän oivalsivat kollaasien sommittelijat jo sata vuotta sitten.

Ensi katsomalta useampikin Marjatta Palaston teos näyttää konstruktivistiselta, hivenen minimalistisesti rakennetulta maalaukselta. Kysymys kuuluu: onko kuvanveistäjä ryhtynyt maalariksi? Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että teokset on sommiteltu aaltopahvista. Näin ne voidaan luokitella reliefeiksi, jos niitä nyt ylipäätään tarvitsee luokitellakaan.

Aaltopahvi on arkinen materiaali. Sen avulla taiteilija on liittänyt tiukkaan sommitteluun uuden viestin. Sama ilmiö toistuu mustissa reliefeissä, joissa erilaiset nauhat risteilevät joskus varsin vapaamuotoisestikin. Teokset on rakennettu polkupyörän sisärenkaista siis kumista. Joihinkin niistä on jätetty näkyviin tekstikatkelmia, jotka kertovat aikaisemmasta käytöstä. Jossain taas on mukana metallisia venttiilejä. Niiden viesti on sama kuin tekstienkin, mutta samalla ne tuovat teokseen tuoretta karheutta.

Tuumaus

Tuumaus, 2018

Marjatta Palasto pitää harvoin yksityisnäyttelyitä. Siksi on aina ilo nähdä hänen uusia teoksiaan. Ja mikäpä sopisi paremmin uusien teosten esittelyyn kuin Kenetin uuden gallerian avajaisnäyttely. Avoinna 28.4. saakka.

Ajan patina ja ironia

Kari Cavénkin käyttää teoksissaan hylkytavaraa, käytöstä poistettua materiaalia ja hylättyjä esineitä. Hänkin antaa hylätylle uuden elämän. Uran alussa – yli kolmekymmentä vuotta sitten – hän rakensi reliefinsä purkulaudoista. Jälki oli suorasukaisen krouvia. Myöhemmin taiteilija on työstänyt teoksiaan alkuvaihetta enemmän, tehnyt niistä enemmän veistoksia.

Aluksi olin vähän pettynyt tuohon työstämisen lisääntymiseen. Pidin enemmän karheista ja rosoisista teoksista, joista kuitenkin näki aikaisemman käytön jäljet. Myöhemmin olen alkanut pitää näistä uusista veistoksista. Niihin on tullut entistä enemmän vivahteita ja sävyjä.

Näyttelyn nimi on Työmiehen päiväkirja. Se on moniselitteinen, se viittaa useampaan suuntaan. Tietenkin siitä etsimättä tulee mieleen Risto Jarvan samanniminen elokuva. Toisaalta kokonaisuuden voi mieltää myös muistiinpanoiksi uran varrelta. Ja moniselitteisiähän teoksetkin ovat.

Cavén yhdistää käytöstä poistettuja esineitä yllättävällä tavalla niin että mukana on edelleen niiden kantama ajan patina, mutta uudet rinnastukset tuovat niihin myös vahvaa huumoria, ironiaakin. Kysymys ei ole ready-madesta, valmistaiteesta, vaikka Marcel Duchampin henki leijuukin niiden ympärillä. Cavén käyttää esineitä materiaalinaan ja luo niitä yhdistelemällä ja muokkaamalla uusia kokonaisuuksia.

Kari_Cavén_Apuva_2018_54x90x31cm_GA5250

Apuva, 2018

Himmelimukaelmat, käyttökelvottomiksi yhdistellyt tuolit tai lattialle sijoitettu joukko värikannuja avaavat näkymiä sekä arkiympäristöömme että taidehistoriaan. Cavén tarkkailee valppaasti ympäristöään ja nappaa sieltä yksityiskohtia työtään varten. Vai pitäisikö sanoa Pablo Picassoa mukaillen: hän ei etsi, hän löytää.

Työmiehen päiväkirja on esillä Galerie Anhavassa 28.4. saakka.

Näkymättömässä ja näkyvässä maailmassa

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Frantisek Kupkan maalauksia. Avoinna 19.5. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Karoliina Hellbergin maalauksia ja muotoilua. Avoinna 5.5. saakka, ti-su 11-18.Arkkitehtuurimuseo, Helsinki – Suur-Merijoen kartano – jugendin helmi. Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-18, ke 11-20.

Kerrotaan, että Wassily Kandinsky meni kerran ateljeehensa ja löysi sieltä oudon teoksen. Hetken päästä hän kuitenkin oivalsi, että se oli hänen oma maalauksensa, mutta ylösalaisin käännettynä. Samalla hän kuitenkin oivalsi, että taideteoksen ei välttämättä tarvitse esittää mitään. Tästä katsotaan abstraktin taiteen saaneen alkunsa.

Tarina ei tee oikeutta lajille. Ja keksijäkin on väärä. Tsekkiläissyntyinen Frantisek Kupka (1871-1957) oli nimittäin ensimmäinen taiteilija, joka esitteli näyttelyssä ei-esittäviä teoksia jo vuonna 1912. Ja hän päätyi ilmaisuun monien vaiheitten kautta, laji kehittyi vähitellen ei sattumalta.

5056-frantisek-kupka-self-portrait-1910

Kupka: Omakuva, 1910

Alkuvaiheessa Kupkan taiteesta löytyy useita tyylillisiä vaikutteita: symbolismia, ekspressionismia, realismiakin. Mutta pian ulkoista muotoa tärkeämmäksi tuli henkisen sisällön etsiminen; hän tavoitteli puhdasta taidetta, joka olisi vapaa todellisuuden kuvaamisen taakasta. Jo esittävissäkin teoksissa viiva, väri, valo ja muoto olivat todenmukaisuutta tärkeämpiä. Näihin pyrkimyksiin Kupkaa johdatti kiinnostus okkultismiin, spiritismiin ja teosofiaan.

Abstraktit teoksensa Kupka rakensi usein musiikin tapaan. Viivojen, pintojen ja värien rytmit ja vuoropuhelut olivat hänelle tärkeitä. Hän pyrki tekemään näkymättömän näkyväksi. Hän oli vähintäänkin yhtä ankara ja johdonmukainen kuin Wassily Kandinsky tai Piet Mondrian, joiden varjoon hän on syyttä jäänyt.

Koneet ja jatsi innoittivat Kupkaa joitakin vuosia sotienvälisenä aikana. Hän ei kuitenkaan ollut koneromantikko niin kuin jotkut tuon ajan taiteilijat. Tarkoituksenmukainen muoto oli hänelle tässäkin tapauksessa tärkeintä. Viimeisinä vuosinaan hän palasi puhtaaseen abstraktiin ilmaisuun.

Kupka oli taitava piirtäjä, ja niinpä hän sai runsaasti erityisesti poliittisilta lehdiltä runsaasti kuvitustehtäviä, elettiinhän sata vuotta sitten lehtikuvituksen kulta-aikaa. Hän teki kuitenkin tuota työtä vain elättääkseen itsensä. Taiteena hän ei sitä pitänyt.

Jazz-hot n°1

Kupka: Jazz-Hot,1935

Kupka pysytteli parhaansa mukaan erossa viime vuosisadan alun ismeistä. Hän tunsi vastenmielisyyttä muiden ohella Henri Matissea ja muita fauvisteja kohtaan. Karoliina Hellbergin maalauksissa sen sijaan on häivähdys Matissen tavasta tehdä taidetta. Tuon mestarin varjo tai oikeastaan valo onkin seurannutkin länsimaista maalaustaidetta jo yli sadan vuoden ajan.

Hellbergin maalausten värit ja valot helähtävät joskus hyvinkin matissemaisesti. Myös syvyysvaikutelman minimoiminen viittaa samaan suuntaan. Mutta teosten kautta voi suunnata katseen vieläkin kauemmaksi. Niissä on rokokoomaista keveyttä ja erotiikkaakin.

Ingrid / Incu

Hellberg: Ingrid, 2017

Maalausten aiheena on usein interiööri, josta avautuu näkymä ulos. Veistokset, itämaisilta vaikuttavat matot ja uima-altaat viittaavat ylelliseen, mutta jo hivenen rappeutuvaan kulttuuriin. Ihmisiä ei näissä sisätilojen kuvissa näy, mutta ihmisen läsnäolo kuitenkin. Lattialle unohtuneet silmälasit tai sikin sokin heitetyt kuvat viittaavat tähän. Joskus maalauksissa on mukana taiteilijan oma teos, maalaus tai maljakko. Näyttelyssä onkin mukana myös klassiseen tapaan muotoiltuja oikeita maljakoita. Ne istuvat hyvin tähän hienoon kokonaisuuteen.

Karoliina Hellbergin näyttely liittyy Didrichsenin museon Pro Arte -tunnustuspalkintoon, jonka taiteilija sai viime vuonna.

Nuoret arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen saivat viime vuosisadan alussa tehtäväkseen suunnitella linna Karjalan kannakselle. Tilaaja oli pietarilainen liikemies Maximilian Neuscheller. Rakennus valmistui 1903.

Kolmikon arkkitehtitoimisto oli saanut mainetta pari vuotta aikaisemmin suunnittelemallaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongilla. Pietarilaistilaajalta arkkitehdit saivat kaiketi vapaat kädet ja niinpä tuloksena olikin vertaansa vailla oleva jugendlinna, kokonaistaideteos, jossa kaikki yksityiskohdat tekstiilejä ja huonekaluja myöten oli suunniteltu tiloihin sopiviksi. Linna tuhoutui jatkosodan aikana.

Merijoki1

Saarinen: Takkanurkkauksen suunnitelma, 1902

Arkkitehtuurimuseossa mukana pääasiassa Eliel Saarisen taitavasti maalaamia interiöörikuvia linnasta. Jo ne muodostavat hienon taidenäyttelyn. Esillä on myös tekstiilejä ja huonekaluja. Kannattaa tutustua.

 

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.3.2019