Nuoria, arkea ja juhlaa

Helsingin Taidehalli – Nuoret 2019. Avoinna 26.5. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. HAM Helsingin taidemuseo – Pawel Althamer: I (am). Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-19.Kiasma, Helsinki – Iiu Susiraja: Kuivakka ilo. Avoinna 28.7. saakka, ti 10-18, ke-pe 10-20.30, la 10-18, su 10-17.

Nuorten näyttely on saavuttanut jo varsin korkean 80 vuoden iän. Se on ollut tärkeä nuoren taiteen esittelyn foorumi, ja siinä mukana olleista moni on luonut myöhemmin merkittävän uran. Aina se on herättänyt ja herättää yhä kysymyksen: mitä uutta on tulossa? Toki täytyy muistaa, että katselmus on aina myös kokoajiensa näköinen.

En tiedä onko tässäkään katselmuksessa mitään mullistavaa uutta. On kuitenkin sujuvasti tehtyä taidetta, varsinaisia floppeja ei nähdäkseni mukana ole. Video hallitsee, mutta on mukana muitakin lajeja, perinteisiäkin kuten maalausta, grafiikkaa ja veistoksia. Kaikissa lajeissa installaatiotyyppinen ripustus on valttia.

Nuorten videoteoksissa tekstin osuus on merkittävä. Tuntuu, että taiteilijat eivät luota kuvan voimaan, vaan selittävät sitä tarinalla. Ehkä kysymyksessä on tämän päivän trendi, mutta usein teos toimisi vähemmälläkin tekstillä varustettuna.

Leena Pukki, Täydellisyyttä etsimässä, 2017-2019, vaha-animaatio, HD

Leena Pukki: Täydellisyyttä etsimässä, 2017-19

Toki teksti voi toimia myös hyvin kuten Leena Pukin vaha-animaatiossa Täydellisyyttä etsimässä. Siinä naisen kasvoja – nenää, leukaa, otsaa – muokataan aina ohjeiden mukaan. Taide ja plastiikkakirurgia heittävät teokseen kiinnostavan kaksoisvalon. Pukki sai yhdessä Nadiye Kocakin kanssa näyttelyn yhteydessä jaetun Maecenas killan stipendin.

On mukana toki kiinnostavia maalauksiakin kuten Siiri Haarlan väkevät ja suorasukaiset piknik-kuvat tai Astrid Strömbergin samoja kasvoja toistava Alkuperäiset. Elina Aution säleteokset sijoittuvat maalauksen ja reliefin rajoille.

Siiri Haarla, Picnic, 2018, öljy kankaalle, 150 x 150 cm

Siiri Haarla: Picnic, 2018

Aikanaan nuorten näyttelyissä näki helposti tiettyjen opettajien vaikutuksen. Tällä kertaa sitä ei ainakaan helposti huomaa. Ilmaisujen ja tekotapojen kirjo vaikuttaa vapautuneelta ja kuten asiaan kuuluukin etsiminen on vielä menossa.

Mikä ihminen on?

Puolalaisen Pawel Althamerin näyttelyn nimi on I (am) eli Minä olen. Taiteilija kysyy kuka minä olen ja kuka tai mikä ihminen on. Katselmus on retrospektiivinen, teoksia on mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Näyttelyn yleisilme on hyvin keskieurooppalainen, miksei puolalainenkin. Minulle mieleen tulivat Tadeusz Kantorin näytelmät ja kuvataide, josta muutama vuosi sitten nähtiin kiinnostava valikoima Kumussa Tallinnassa. Althamerinkin teoksissa ihminen tai ihmiset on heitetty maailmaan, he vaikuttavat epätietoisilta ja epävarmoilta.

Taiteilija itse on monin tavoin mukana näyttelyssä. Esillä on performanssien dokumentteja mutta myös useitakin omakuvia. Yksi hauskimmista on Omakuva matkalaukulla. Siinä on liitetty toisiinsa runsaasti erilaista materiaalia niin että katsomista riittää kuten muissakin teoksissa. Ehkä se on juuri maailma itse, jonka Althamer haluaa esitellä katsojalle.

omakuva_salkussa

Pawel Althamer: Omakuva salkussa, 1996

Althamer on tuottanut teoksiaan yhteistyössä läheistensä mutta myös kokonaisen kaupunginosan kanssa. Katsoja voi mennä mukaan myös HAMin näyttelyn teoksiin. Esillä on liukumäki, joka on lasten käytettävissä. Se tuo mieleen kirkon saarnastuolin. Museon yläkerran toinen iso sali vuorattu valkoiseksi. Katsoja voi mennä sinne valkoiseen hupulliseen haalariin pukeutuneen ilman kännykkää. Epätodellinenhan tuo hiljainen tila on, mutta mitä sitten?

Pulska nainen

Huomiota herättävän pulska Iiu Susiraja ujosteli aikanaan olemustaan varsinkin kameran edessä. Sitten hän opiskeli valokuvaajaksi ja ryhtyi ottamaan omakuvia. Yhdeltä osalta kysymys on terapiasta, mutta on tuossa projektissa tietenkin muutakin.

Susiraja on kuvannut itseään erilaisissa tilanteissa, usein arjessa. Perinnäisen näkemyksen mukaan naiselle kuuluvaa rekvisiittaa on mukana: ämpäreitä, erilaisia harjoja, lattiarättejä, aterimia ja astiakaappeja. Taiteilijassa on naista vaikka muille jakaa. Useammassakin kuvassa mukana on kala, jolla on ilmeisen symbolinen merkitys.

Hauskanpitoa

Iiu Susiraja: Hauskanpitoa, hiekkaa ja aurinkoa, 2018

Huumori on teoksissa aina läsnä. Taiteilija tarjoaa yllättäviä tilanteita ja rinnastuksia. Myös avointa ja suorasukaistakin seksuaalisuutta kuvissa on; ehkä tuo kalakin viittoilee sinne päin. Ja aina malli eli taiteilija itse poseeraa, hän katsoo uhmakkaasti suoraan kameraan ja samalla katsojaan. Näyttelyssä on mukana myös esinekoosteita, hämärään tilaan sijoitettuja siivousvälineitä ja muita esineitä.

Kiinnostava ja hauska naisnäkökulmahan tästä näyttelystä avautuu. Ilokin tästä kokonaisuudesta välittyy, eikä aina niin kuivakkakaan ilo.

Julkaistu Demokraatissa 9.5.2019

Mainokset

Ei ole miltä näyttää

Taiteessa kaikki ei ole aina sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää. Materiaalin paljastuminen värien ja muotojen takaa tuo teokseen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, uuden ulottuvuudenkin. Tämän oivalsivat kollaasien sommittelijat jo sata vuotta sitten.

Ensi katsomalta useampikin Marjatta Palaston teos näyttää konstruktivistiselta, hivenen minimalistisesti rakennetulta maalaukselta. Kysymys kuuluu: onko kuvanveistäjä ryhtynyt maalariksi? Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että teokset on sommiteltu aaltopahvista. Näin ne voidaan luokitella reliefeiksi, jos niitä nyt ylipäätään tarvitsee luokitellakaan.

Aaltopahvi on arkinen materiaali. Sen avulla taiteilija on liittänyt tiukkaan sommitteluun uuden viestin. Sama ilmiö toistuu mustissa reliefeissä, joissa erilaiset nauhat risteilevät joskus varsin vapaamuotoisestikin. Teokset on rakennettu polkupyörän sisärenkaista siis kumista. Joihinkin niistä on jätetty näkyviin tekstikatkelmia, jotka kertovat aikaisemmasta käytöstä. Jossain taas on mukana metallisia venttiilejä. Niiden viesti on sama kuin tekstienkin, mutta samalla ne tuovat teokseen tuoretta karheutta.

Tuumaus

Tuumaus, 2018

Marjatta Palasto pitää harvoin yksityisnäyttelyitä. Siksi on aina ilo nähdä hänen uusia teoksiaan. Ja mikäpä sopisi paremmin uusien teosten esittelyyn kuin Kenetin uuden gallerian avajaisnäyttely. Avoinna 28.4. saakka.

Ajan patina ja ironia

Kari Cavénkin käyttää teoksissaan hylkytavaraa, käytöstä poistettua materiaalia ja hylättyjä esineitä. Hänkin antaa hylätylle uuden elämän. Uran alussa – yli kolmekymmentä vuotta sitten – hän rakensi reliefinsä purkulaudoista. Jälki oli suorasukaisen krouvia. Myöhemmin taiteilija on työstänyt teoksiaan alkuvaihetta enemmän, tehnyt niistä enemmän veistoksia.

Aluksi olin vähän pettynyt tuohon työstämisen lisääntymiseen. Pidin enemmän karheista ja rosoisista teoksista, joista kuitenkin näki aikaisemman käytön jäljet. Myöhemmin olen alkanut pitää näistä uusista veistoksista. Niihin on tullut entistä enemmän vivahteita ja sävyjä.

Näyttelyn nimi on Työmiehen päiväkirja. Se on moniselitteinen, se viittaa useampaan suuntaan. Tietenkin siitä etsimättä tulee mieleen Risto Jarvan samanniminen elokuva. Toisaalta kokonaisuuden voi mieltää myös muistiinpanoiksi uran varrelta. Ja moniselitteisiähän teoksetkin ovat.

Cavén yhdistää käytöstä poistettuja esineitä yllättävällä tavalla niin että mukana on edelleen niiden kantama ajan patina, mutta uudet rinnastukset tuovat niihin myös vahvaa huumoria, ironiaakin. Kysymys ei ole ready-madesta, valmistaiteesta, vaikka Marcel Duchampin henki leijuukin niiden ympärillä. Cavén käyttää esineitä materiaalinaan ja luo niitä yhdistelemällä ja muokkaamalla uusia kokonaisuuksia.

Kari_Cavén_Apuva_2018_54x90x31cm_GA5250

Apuva, 2018

Himmelimukaelmat, käyttökelvottomiksi yhdistellyt tuolit tai lattialle sijoitettu joukko värikannuja avaavat näkymiä sekä arkiympäristöömme että taidehistoriaan. Cavén tarkkailee valppaasti ympäristöään ja nappaa sieltä yksityiskohtia työtään varten. Vai pitäisikö sanoa Pablo Picassoa mukaillen: hän ei etsi, hän löytää.

Työmiehen päiväkirja on esillä Galerie Anhavassa 28.4. saakka.

Näkymättömässä ja näkyvässä maailmassa

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Frantisek Kupkan maalauksia. Avoinna 19.5. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Karoliina Hellbergin maalauksia ja muotoilua. Avoinna 5.5. saakka, ti-su 11-18.Arkkitehtuurimuseo, Helsinki – Suur-Merijoen kartano – jugendin helmi. Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-18, ke 11-20.

Kerrotaan, että Wassily Kandinsky meni kerran ateljeehensa ja löysi sieltä oudon teoksen. Hetken päästä hän kuitenkin oivalsi, että se oli hänen oma maalauksensa, mutta ylösalaisin käännettynä. Samalla hän kuitenkin oivalsi, että taideteoksen ei välttämättä tarvitse esittää mitään. Tästä katsotaan abstraktin taiteen saaneen alkunsa.

Tarina ei tee oikeutta lajille. Ja keksijäkin on väärä. Tsekkiläissyntyinen Frantisek Kupka (1871-1957) oli nimittäin ensimmäinen taiteilija, joka esitteli näyttelyssä ei-esittäviä teoksia jo vuonna 1912. Ja hän päätyi ilmaisuun monien vaiheitten kautta, laji kehittyi vähitellen ei sattumalta.

5056-frantisek-kupka-self-portrait-1910

Kupka: Omakuva, 1910

Alkuvaiheessa Kupkan taiteesta löytyy useita tyylillisiä vaikutteita: symbolismia, ekspressionismia, realismiakin. Mutta pian ulkoista muotoa tärkeämmäksi tuli henkisen sisällön etsiminen; hän tavoitteli puhdasta taidetta, joka olisi vapaa todellisuuden kuvaamisen taakasta. Jo esittävissäkin teoksissa viiva, väri, valo ja muoto olivat todenmukaisuutta tärkeämpiä. Näihin pyrkimyksiin Kupkaa johdatti kiinnostus okkultismiin, spiritismiin ja teosofiaan.

Abstraktit teoksensa Kupka rakensi usein musiikin tapaan. Viivojen, pintojen ja värien rytmit ja vuoropuhelut olivat hänelle tärkeitä. Hän pyrki tekemään näkymättömän näkyväksi. Hän oli vähintäänkin yhtä ankara ja johdonmukainen kuin Wassily Kandinsky tai Piet Mondrian, joiden varjoon hän on syyttä jäänyt.

Koneet ja jatsi innoittivat Kupkaa joitakin vuosia sotienvälisenä aikana. Hän ei kuitenkaan ollut koneromantikko niin kuin jotkut tuon ajan taiteilijat. Tarkoituksenmukainen muoto oli hänelle tässäkin tapauksessa tärkeintä. Viimeisinä vuosinaan hän palasi puhtaaseen abstraktiin ilmaisuun.

Kupka oli taitava piirtäjä, ja niinpä hän sai runsaasti erityisesti poliittisilta lehdiltä runsaasti kuvitustehtäviä, elettiinhän sata vuotta sitten lehtikuvituksen kulta-aikaa. Hän teki kuitenkin tuota työtä vain elättääkseen itsensä. Taiteena hän ei sitä pitänyt.

Jazz-hot n°1

Kupka: Jazz-Hot,1935

Kupka pysytteli parhaansa mukaan erossa viime vuosisadan alun ismeistä. Hän tunsi vastenmielisyyttä muiden ohella Henri Matissea ja muita fauvisteja kohtaan. Karoliina Hellbergin maalauksissa sen sijaan on häivähdys Matissen tavasta tehdä taidetta. Tuon mestarin varjo tai oikeastaan valo onkin seurannutkin länsimaista maalaustaidetta jo yli sadan vuoden ajan.

Hellbergin maalausten värit ja valot helähtävät joskus hyvinkin matissemaisesti. Myös syvyysvaikutelman minimoiminen viittaa samaan suuntaan. Mutta teosten kautta voi suunnata katseen vieläkin kauemmaksi. Niissä on rokokoomaista keveyttä ja erotiikkaakin.

Ingrid / Incu

Hellberg: Ingrid, 2017

Maalausten aiheena on usein interiööri, josta avautuu näkymä ulos. Veistokset, itämaisilta vaikuttavat matot ja uima-altaat viittaavat ylelliseen, mutta jo hivenen rappeutuvaan kulttuuriin. Ihmisiä ei näissä sisätilojen kuvissa näy, mutta ihmisen läsnäolo kuitenkin. Lattialle unohtuneet silmälasit tai sikin sokin heitetyt kuvat viittaavat tähän. Joskus maalauksissa on mukana taiteilijan oma teos, maalaus tai maljakko. Näyttelyssä onkin mukana myös klassiseen tapaan muotoiltuja oikeita maljakoita. Ne istuvat hyvin tähän hienoon kokonaisuuteen.

Karoliina Hellbergin näyttely liittyy Didrichsenin museon Pro Arte -tunnustuspalkintoon, jonka taiteilija sai viime vuonna.

Nuoret arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen saivat viime vuosisadan alussa tehtäväkseen suunnitella linna Karjalan kannakselle. Tilaaja oli pietarilainen liikemies Maximilian Neuscheller. Rakennus valmistui 1903.

Kolmikon arkkitehtitoimisto oli saanut mainetta pari vuotta aikaisemmin suunnittelemallaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongilla. Pietarilaistilaajalta arkkitehdit saivat kaiketi vapaat kädet ja niinpä tuloksena olikin vertaansa vailla oleva jugendlinna, kokonaistaideteos, jossa kaikki yksityiskohdat tekstiilejä ja huonekaluja myöten oli suunniteltu tiloihin sopiviksi. Linna tuhoutui jatkosodan aikana.

Merijoki1

Saarinen: Takkanurkkauksen suunnitelma, 1902

Arkkitehtuurimuseossa mukana pääasiassa Eliel Saarisen taitavasti maalaamia interiöörikuvia linnasta. Jo ne muodostavat hienon taidenäyttelyn. Esillä on myös tekstiilejä ja huonekaluja. Kannattaa tutustua.

 

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.3.2019

Härkiä ja kalloja

Marjatta Tapiola on yhtä ihastuttava kuin mielenkiintoinenkin taiteilija. Hän rakentaa maalauksensa niukkojen mutta tarkoin harkittujen värien pintojen ja virtuoosimaisesti vetäistyjen viivojen varaan. Ja aina taustalta loistaa valo vaikka aihe olisikin vähemmän valoisa.

Kysymyksessä on ennen kaikkea maalari, mutta ei todellisuudesta tai ulkoisesta maailmasta eristäytyvä taiteilija. Hänen teoksensa vilisevät viittauksia ja aihelmia uskonnosta, myyteistä ja tarinoista sekä taide- ja kulttuurihistoriasta. Dramatiikkaa on mukana aimo annos.

edf

Minotauros lähteellä. 2019

Maalauksissa on paljon Välimeren kulttuuriin liittyvää kuvastoa: härkiä, minotauroksia ja sarvekkaita kalloja. Ne viestivät voimasta ja uhmasta mutta, etenkin kallot, myös kaiken katoavaisuudesta. Samalla ne vetävät kaaren muinaisista luolamaalauksista antiikin myyttien ja tarujen kautta nykytaiteeseen, ennen kaikkea Picasson tuotantoon.

Toisaalta myös kristinuskon traditio on mukana. Johannes Edelläkävijän (Kastajan) mestaus, Pietà, Judith ja Holofernes tai Damaskoksen tiellä. Väkivallan ja uhkaavuuden tuntu on läsnä näissäkin teoksissa. Mutta hienosti, liikoja selittelemättä, Tapiolan nämä myytit maalauksiinsa sijoittaa.

Marjatta Tapiolan näyttely on esillä Galerie Forsblomissa 17.3. saakka.

Arvoituksia ja nostalgiaa

Amos Rex, Helsinki – René Magritte: Elämänviiva. Avoinna 19.5. saakka, ma, ke ja pe 11-18, to 11-20, la, su 11-17. Helsingin Taidehalli – Paul Osipowin maalauksia. Avoinna 24.3. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. Forum Box, Helsinki – Erika Adamssonin maaluksia. Avoinna 24.2. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Amos Rex jatkaa komeasti suurella suosiolla alkanutta näyttelyohjelmaansa. Nyt esillä on viime vuosisadan tärkeän ja ehkä kiinnostavimman surrealistin René Magritten (1898 – 1967) taiteen katselmus. Se kattaa taiteilijan uran kaikki vaiheet uran alusta loppuun. Esillä on yli 80 teosta.

amos_rex_magritte_2019_Le-Retour-de-flamme_1943-

René Magritte: Le Retour de Flamme, 1943

Näyttelyn nimi Elämänviiva tulee esitelmästä, jonka Magritte piti yli 80 vuotta sitten. Siinä hän pohdiskelee taidettaan ja sen tekemistä selittämättä kuitenkaan sitä puhki. Moni asia jäi edelleen avoimeksi, ja muissa yhteyksissä hän ei koskaan suostunut taidettaan tulkitsemaan.

Magritte aloitti abstraktin taiteen tekijänä; teoksissa näkyy erityisesti kubismin vaikutus. Muutaman vuoden päästä hän tutustui ranskalaiseen surrealismiin ja innostui siitä. Belgialaisen Magritten surrealismi poikkesi kuitenkin ranskalaisesta. Hän ei kaivautunut unien maalimoihin, vaan etsi todellisuuteen uusia ja yllättäviä näkökulmia.

amos_rex_magritte_2019_La-Lampe-philosophique_1936-1024x853

René Magritte: La Lampe philosophique, 1936

Taiteilija sanoi etsivänsä selvyyttä ihmiseen liittyvään arvoitukseen, mysteeriin. Ehkä hänen kuvansa kuitenkin tekevät kaikesta entistäkin arvoituksellisemman. Hän rakentaa yllätyksiä yhdistämällä asioita, joita emme arjessamme ole tottuneet yhdistämään. Näin syntyy myös visuaalista huumoria, joskus ironistakin. Hän yhdistää myös oivaltavasti tekstiä ja kuvaa käyttäen hyväkseen kirjainten typografiaa.

amos_rex_magritte_2019_Le-Grand-Siècle_1954-1024x840

René Magritte: Le Grand Siècle, 1954

Mielenkiintoinen on vuosi 1948 eli vaihe, jota Magritte kutsui sikailukaudeksi. Siihen kuuluu näyttely, jonka hän järjesti Pariisissa. Siinä oli tarkoitus tehdä pilkkaa ranskalaisten hienostelusta. Tavoite saavutettiin. Magritte rikkoi välinsä sikäläisiin surrealisteihin lopullisesti. Seuraavalla vuosikymmenellä taiteilija palasi klassiseen surrealismiin, ja klassikoitahan noista teoksista sitten tulikin.

amos_rex_magritte_2019_Les-Marches-de-lété_1938-1024x849

René Magritte: Les Marches de Létè, 1938

 

Paul Osipowin takautuva näyttely osoittaa kuinka moneen ja joskus yllättäväänkin suuntaan hänen taiteensa on kulkenut. Hän sanookin, ettei hänen uransa ole edennyt lineaarisesti pisteestä a pisteeseen b, vaan se on risteillyt sinne ja tänne aina kiinnostuksen mukaan. Kaikissa vaiheissa teokset pysyvät kuitenkin ihailtavan selkeinä.

Uran alku sijoittuu poptaiteen tontille. Esikuvat löytyvät Britanniasta ja Yhdysvalloista. Taitava Osipow tässäkin lajissa oli. Näyttelyssä on pari esimerkkiä tuolta ajalta. Olisin suonut olevan enemmänkin.

Paul Osipow, Paradise View II, 1989

Paul Osipow: Paradise View. 1989

Poptaiteen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Osipow suuntasi geometriseen ei-esittävään taiteeseen, jota kutsutaan konkretismiksi tai konstruktivismiksi. Hän maalasi kaakelimaisia pintoja, rakenteita, jotka viestivät vai itsestään. Kuitenkin niissäkin joskus tulee esiin tilavaikutelma tai syvyysulottuvuus. Sarjallisuus liittyy tuohon parinkymmenen vuoden mittaiseen jaksoon. Varsinkin 1970-luvun vaihe on katselmuksessa aika niukka. Toisaalta näin pitkältä uralta jää väkisinkin jotakin esittelemättä.

Aika yllättävää oli Osipowin paluu esittävään kuvaan parikymmentä vuotta sitten. Muun ohella hatut, makkarat ja klassisen arkkitehtuurin fragmentit tulivat mukaan kuvaan. Alastontutkielmien voimakkaassa ääriviivassa ja pelkistetyssä sarjakuvamaisuudessa voi nähdä vaikkapa häivähdyksen poptaiteesta. Sitä voisivat olla myös hienot ”ryijymaalaukset”.

Paul Osipow täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Taidehallin katselmus on komea juhlanäyttely.

Paul Osipow, Espressopannu, juureksia, 2003,

Paul Osipow: Espressopannu, juureksia, 2003

 

Erika Adamsson on kiinnostava ja sympaattinen maalari. Esittävä kuva on hänen taiteessaan luontevasti pääosassa. Kertovaakaan ainesta hän ei karta. Ihminen, erilaiset interiöörit, erilaiset tilanteet ja ihmissuhteet nousevat vaivattoman tuntuisesti esiin.

Pale Green Taffeta, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pale Green Taffeta, 2019

Maalaukset ovat tummansävyisiä vähän kuin mustavalkoiset valokuvat. Sikäli ne tuovat mieleen menneen maailman, muistot ja niihin liittyvän nostalgian. Historiaan viittaavat myös ihmisten vaatteet ja erilaiset tilanteet, palvelijat ja rouvat, ylelliset maljakot ja sikaria polttava johtaja. Ja tietenkin menneeseen maailmaan kuuluu niin ikään Alexander, muotokuva Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin toisesta päähenkilöstä.

Perception, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pereception, 2019

Adamsson maalaa spontaanin ja vauhdikkaan tuntuisesti. Maali on välillä paksuhkoa ja öljyistä. Tällainen värinkäyttö alumiinipohjalle vaatii taitoa. Hieno näyttely, toimiva kokonaisuus.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.2.2019

 

 

Ihmissuhteita kubismia

Aarne ja Arja Jämsä ovat viime vuosina esiintyneet näyttelyissä usein parina. Ja usein he ovat tulkinneet omaa henkilökohtaista arkeaan ja tietenkin myös juhlaa. Huumori on ollut aina vahvasti mukana. Aarne on kuvanveistäjä ja Arja maalari. Yleensä he kuitenkin esittelevät saman lajin teoksia. Niin nytkin (Galleria Katariina 3.3. saakka).

Aarne Jämsä kuvaa tussilla sävytetyillä akvarelleillaan pariskunnan elämää, ehkä intiimiäkin. Hahmot ovat tunnistettavia, hivenen karikatyyrimaisia, mutta hyvin karakteristisia. Aarne on hyvä piirtäjä kuten kuvanveistäjät usein.

Aarne_kuutamo

Aarne Jämsä: Sarjasta Kuutamolla, 2018-19

Teokset ovat tumman sävyisiä. Hahmot nousevat esiin hämärästä, miltei pimeästä taustasta; osuvasti yhden sarjan nimikin on Kuutamolla. Kerros kerrokselta etenevällä työstämisellä taiteilija on saanut aikaan eläviä ja samalla vähän mystisiäkin kokonaisuuksia. Ensi vilkaisulla teokset näyttävät grafiikalta. Eikä ihme, sillä kerros kerrokseltahan siinäkin lajissa edetään.

Arja Jämsänkin maalaukset kuvaavat kotoista maailmaa, vaikka ihmisiä niissä ei juuri olekaan. Esillä on katettuja pöytiä, astioita, sekä ehjiä että rikkinäisiä. Tietysti niistä voi löytää vertauskuvia yhteiselämästä aina epäsopuun ja siihen liittyvää astioiden rikkomiseen saakka. Mutta kotoiseltahan niiden maailma vaikuttaa.

Arja_kansi

Arja Jämsä: Kansi, 2018-19

Maalauksissa astiat on kuvattu yhteydestään irrallisena ikään kuin näyteikkunaan tai tuotekuvaston kuviin asetettuina. Ratkaisu on onnistunut onhan kokonaisuuden nimikin Arjan ja Aarnen uudet astiat. Esittelystä, vaikkakin monimerkityksisestä, tässä tietyllä tavalla on kysymys.

Arto_Kettunen-2018-Kurvi-26x35

Arto Kettunen: Kurvi, 2018

Katariinan studiossa on Arto Kettusen maalauksia. Aiheena on pääkaupunkimme Helsinki, sen katunäkymät ja rakennukset. Aihe on näinä aikoina vähän yllättävä, tuntuu että se on aika lailla loppuun kaluttu. Kunnialla Kettunen kuitenkin on ottamastaan tehtävästä selvinnyt.

Perhepotretteja ja komeroita

Ihmissuhteita ja kotoisia asioita käsitellään myös Nora Tapperin näyttelyssä. Nimi on Siivouskomero ja muita veistoksia. Taiteilija on lähestynyt aihetta omalla rosoisella ja huumorin sävyttämällä tavallaan, suorasukaisestikin.

Siivouskomerot ovat rikkinäisiä, sellaisia joita on yritetty korjata, mutta huonolla menestyksellä. Ne näyttävät siltä kuin olisivat jääneet paikoilleen muuton jäljiltä, ikään kuin eivät kelpaisi enää alkuperäiseen tehtäväänsä. Tilan tulkinnasta ja haltuunotostahan tässä on kysymys.

edf

Nora Tapper: Sali, 2019

Muut veistokset ovat komeroita moniulotteisempia, mutta samaa epäkäytännöllisyyttä niissäkin on. Tuolia ja pöytää olisi vaikea käyttää ja kulmikkaat putketkin ovat vailla yksiselitteistä merkitystä. Pienoisveistokset ovat suurelta osaltaan perhepotretteja. Sommittelu on kuin vanhoista kodikkaista albumivalokuvista. Ne tuovat mieleen primitiiviset veistokset, mutta ehkä niiden kulmikkaat ihmishahmot ja muut esineet ovat sittenkin enemmän kubismia, Yhteyshän näilläkin lajeilla on.

Tämä hieno näyttely on esillä Galleria Sculptorissa 24.2. saakka.

edf

Nora Tapper: Kolmijalkainen pöytä, 2019

Huumori ja surumielisyys käsi kädessä

Pilvi Ojala on koulutukseltaan taidegraafikko, mutta hän on jo vuosia suunnannut muille alueille. Hän on maalannut ja rakentanut kolmiulotteisia teoksia. Sujuvalle, milteipä suvereenille piirustustaidolle on ollut käyttöä näissäkin lajeissa.

Kahden vuoden takaisessa näyttelyssään Galleria Huudossa Ojala pani esille useitakin teoksia, jotka olivat eräänlaisia näyttämöitä kulisseineen ja kulissimaisine ihmishahmoineen. Galleria Liven näyttelyssäkin tällaisia teoksia on. Aina ne eivät kuitenkaan ole selkeästi näyttämöitä; jotkut voisi mieltää lampetiksi, jolle ihmishahmo on pantu esille, toiset taas ovat kuin lastenkirjojen kolmiulotteisia kuvituksia.

Jotkut teosten hahmoista ovat kuin maailmaan yllättäen heitettyjä, ymmällään. Tuntuu kuin he olisivat saaneet roolin, johon eivät ole valmistautuneet. Jotkut teokset ovat unimaisia, epätodelliselta näyttäviä. Useammastakin teoksesta voi tunnistaa taiteilijan itsensä. Ylellinen, joskus miltei mauttoman runsas rekvisiitta on rinnan arkisten elementtien kanssa.

Minua on aina ihastuttanut Pilvi Ojalan verraton huumori. Se ei ole vitsin vääntöä, vaan se on syvempänä juonteena teoksissa. Ja huumorin, ilon, rinnalla kulkee aina tummia, surumielisiä sävyjä. Tämä tuo jälleen mieleen teatterin tai sirkuksen, jonka klovnin hahmossa nämä vastakkaiset puolet elävät rinnan.

Pilvi Ojalan näyttely on esillä Galleria Livessä tämän viikon perjantaihin klo 15 saakka.

edf

Palava sydän, 2018

Mitä he näkevät talossa?

Tiina Heiskan näyttelyn nimi on isoäidin talossa. Jo nimi saa katsojan odottamaan paitsi nostalgiaa myös muistojen kuvallista tulkintaa. Taiteilija kirjoittaa kuitenkin näyttelynsä tiedotteessa, ettei hänen tarkoituksensa ole kuvittaa mitään ”muistista ongittua”. Nuo isoäidin talosta pontimensa saaneet kuvat ovat vain materiaalia maalauksen tekemiseen, runko värien, viivojen ja pintojen sommittelulle.

Suhtaudun aina epäillen taiteilijoiden kirjoittamiin näyttelytiedotteisiin. Heiskan teksti ei kuitenkaan ole niitä tyypillisimpiä. Hän pohtii kiinnostavasti omaa maalaamistaan ja kaikkea maalaamista.

Minulle tuo teksti toi mieleen nuoruuden ajat. Keskustelin opiskeluaikanani useammankin sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluvan taiteilijan kanssa. He tunnustautuivat modernisteiksi, vaikka esittävä kuva oli edelleen mukana heidän taiteessaan. Tunnistettava hahmo oli kuitenkin vain syy tehdä maalausta tai grafiikkaa. Tavoitteena oli saada aikaan muotojen ja värien sommitelma, joka puhuttelisi katsojaa enemmän kuin mahdollinen tarina. Litteräärin eli kirjallisen aineksen sijoittaminen kuvataiteeseen oli heidän mielestään ankarasti tuomittavaa, lähes rikos.

Tätä kai Heiska tarkoittaa kirjoittaessaan: ”Maalaus on pohjimmiltaan abstraktien elementtien (väri, pinta, viiva) sommittelua sellaiseen järjestykseen, että ne näyttävät esittävän jotakin tunnistettavaa.” Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi maalaus Heiskan mukaan kertoo enemmän taiteen perusasioista kuin aiheestaan.

 

edf

Tiina Heiska: Flight, 2018

Mutta, mutta. Katsoja tunnistaa taideteoksista aina jotakin omaan kokemukseensa liittyvää. Tuttuja asioita. Sille taiteilija ei mahda mitään, vaikka kuinka tekstissään vakuuttaisi. Ei sille mahtaneet mitään sodanjälkeisen modernisminkaan edustajat. Kun katson Heiskan maalausta ”Flight”, jossa kaksi tyttöä juoksee portaita yläkertaan, ja jonka oikeassa reunassa on vähän uhkaavakin varjohahmo, en voi olla ajattelematta, että teos tulkitsee jotakin muistoa, jotakin tunnelmaa.

Ja kun nyt tälle tulkinnan tielle lähdin, kysyn mitä tarkoittavat maalausten katsojaan selin kääntyneet ihmishahmot lähinnä naiset. Varmaankin valokuvaaja Elina Brotheruksen innoittamina tai muusta syystä monet taiteilijat kuvaavat selin kääntyneitä ihmisiä katsomassa ikkunasta ulos, metsään tai merelle. He ovat kääntäneet selkänsä maailmalle tai ainakin katsojalle. Katsovatko he taaksepäin, menneeseen, mihin näyttäsi viittaavan Tiina Heiskan näyttelyn nimi Isoäidin talossa.

OTTO MÄKILÄ

Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe, 1939

Minulle tämä teema tuo mieleen suomalaisen taiteen klassikon Otto Mäkilän maalauksen ”He näkevät mitä me emme näe”. Siinä kolme pelkistetysti toteutettua hahmoa on katsojaan päin selin mittanauha kädessä. He katsovat jonnekin tai jotakin, mitä teoksessa ei kerrota. Ehkäpä tämän päivänkin selin kääntyneet näkevät mitä me emme näe tai emme näe vielä. Ja silloin kertomus muuttuu kuvaksi ja mielikuvaksi, ehkä kysymys on myös eksistentialistisesta kokemuksesta jollaiseksi Mäkilän teos on tulkittu. Emme voi sanoin kuvata kokemaamme, voimme vain aavistaa.

edf

Tiina Heiska: Butterfly, 2018

Tällaisia mietteitä herätti Tiina Heiskan näyttely (esillä Amassa 3.2. saakka). Kaikkinensa näyttely on hieno. Värien intensiteetti vetää katsojaa – ainakin minua – puoleensa. Kankaalle heijastettu varjokuvahahmo gallerian pimennetyssä salissa tuo kokonaisuuteen oman ulottuvaisuutensa. Se tuntuu olevan liikkeessä.

Kunniaa käsityölle ja oivalluksille

Runsas viikko sitten sain kutsun arkkitehti Erkki Mäkiön työhuoneelle Katajanokalle. Hän oli järjestänyt sinne kotinäyttelyn tai ateljeenäyttelyn. Olemme Erkin kanssa entisiä työtovereita museoviraston rakennushistorian osastolta neljänkymmenen vuoden takaa. Toki olemme tavanneet myöhemminkin.

Tiesin, että Erkki on hyvä piirtäjä; hän on piirtänyt muutakin kuin rakennussuunnitelmia tai restaurointisuunnitelmia esimerkiksi pilapiirroksia. Tiesin myös, että hänellä on intohimoinen suhde käsityöläisen välineisiin, höyliin, erilaisiin sahoihin ja talttoihin eli temmirautoihin kuten hän niitä kutsuu. Hän ei voi olla ostamatta kun näkee niitä olevan kaupan.

Sain seurakseni valokuvaaja Kari Haklin, ja niin suuntasimme Katajanokalle. Ja todella. Esillä oli vaikka mitä: seinät täynnä piirustuksia, pöydillä ja katosta riippumassa erilaisia teoksia, veistoksia, tuunattuja käyttöesineitä, taiteilijakirjoja ja tietenkin työkaluja. Yllätyksiä ja mielikuvituksen lentoa yllin kyllin.

dsc01139-1

Mäkiö näyttelyssään. Kuva Kari Hakli.

Tässä en pysty kaikesta kertomaan, mutta muutama esimerkki. Pöydällä oli laaja valikoima mitä mielikuvituksellisimpia erikoiskäyttöön muokattuja pahvimukeja. Näistä yksi kiinnostavimmista on cocktailtilaisuuksiin suunniteltu samppanjalasi, jossa on niin pitkä varsi, että sen voi huoletta laskea lattialle, jotta kädet vapautuvat kättelyyn tai poskisuudelmien halauksiin. Taitelijakirjojakin oli: pöytäkirja, joka on sijoitettu pöydänjalkojen varaan, rullalle kierrettävä teksti tai kirjoitus lankakeränä.

Veistetyistä tai vuolluista esineistä ei oikein tiedä ovatko ne tuttuja vai outoja. Kumpaakin niissä on. Usein niissäkin yhdistyvät yhteen kuulumattomat asiat tai muodot. Siinä niiden huumori. Yksi suosikeistani on taputus ja liputuskone, jonka voi käynnistää kampeen tarttumalla. Piirustuksissa on kuvattuna fiktiivisiä tai todellisia tapahtumia rakennussuojelun ja restauroinnin arjesta. Hyvä pilapiirtäjäkin Erkistä olisi tullut, jos olisi sille tielle lähtenyt.

edf

Cocktaillasi

Erkki Mäkiö kertoi esineistä ja niihin liittyvistä asioista parin tunnin ajan. Se vaikutelma jäi, että aina kun tämä arkkitehti istahtaa puukko ja puupalikka kädessä, syntyy jotakin yllättävää ja hauskaa.

Tällaisia koti- tai ateljeenäyttelyitä järjestettiin useinkin vielä kuusikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten, kun gallerioita ei ollut niin paljon kuin nykyisin. Iloitsin kovasti tilaisuudesta. Siinä oli monellakin tavalla iän tuomaa viehättävää patinaa.

Kaupungista, sairaaloista ja lahden takaa

 

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Kohtaamisia kaupungissa. Avoinna 20.1.2019 saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Arkkitehtuurimuseo, Helsinki – Vuosisata sairaalasuunnittelua. Paatelat arkkitehteina. Avoinna 24.2.2019 saakka, ti-su 11-18, ke 11-20. Helsingin Taidehalli – Alice, Neeme & Ness. Avoinna 13.1.2019 saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17

Kohtaamisia kaupungissa on jälleen kerran oivallinen osoitus Ateneumin näyttelyohjelman korkeasta tasosta. Kokonaisuus on rakennettu taidolla ja näkemyksellä. Katselmuksessa esitellään kaupunkimiljöötä, lähinnä Helsinkiä taiteilijoiden kuvaamana, mutta toisaalta tuodaan esiin myös se, mitä on olla kaupunkilainen.

Rantanen

Ulla Rantanen: Katukuva, 1969

Suomalainen taide muutti metsästä kaupunkiin oikeastaan uuden, kultakauden jälkeisen sukupolven voimin. Vuosisadan vaihteen mestarithan eivät juuri kuvanneet kaupunkia. Hehän rakensivat ateljeensakin erämaahan. Pääkaupunki tuli aiheeksi uuden vuosisadan mukana. Ateneumin näyttely onkin läpileikkaus viime vuosisadan taiteestamme.

Näyttelyssä on monia modernia Helsinkiä, esimerkiksi Töölöä kuvaavia maalauksia. Sen katunäkymät tuolloin uudesta ja modernista miljööstä viestivät vasta itsenäistyneen kansan tulevaisuudenuskosta. Toki alakuloisiakin maisemia on mukana. Erityisesti graafikot kuten Reino Harsti, Tuulikki Pietilä tai Aune Mikkonen olivat ahkeria pääkaupungin kuvaajia. Heillä mukaan tulevat myös ihmiset työssä ja vapaa-ajan vietossa.

Kaupunkia ei näyttelyssä esitellä vain katukuvina. Monissa maalauksissa vietetään kaupunkilaista elämää sisätiloissa ja avataan sieltä ikkuna ulos. Näin on saatu aikaan mielenkiintoinen kaksoisnäkökulma.

Elga Seseman: Street, 1945

Näyttelyssä esitellään ansiokkaalla tavalla myös aiemmin vähälle huomiolle jääneitä taiteilijoita. Yksi heistä on Elga Seseman. Häneltä on mukana hivenen ekspressionistissävytteisiä katunäkymiä, mutta myös henkilökuvia. Jälkimmäisissä tulee esiin paitsi modernin ihmisen tietoisuus itsestään myös tämän persoonallisuuden ristiriitaisuus. Nämäkin ovat kaupunkielämään liittyviä elementtejä.

Sata vuotta sairaaloita

Jos Kohtaamisia kaupungissa vie katsojan viime vuosisadan taiteen pariin, niin samalle kaudelle johdattaa myös Arkkitehtuurimuseon näyttely. Se avaa näkymän toisaalta sairaala-arkkitehtuuriimme itsenäisyyden alusta tähän päivään ja toisaalta yhden toimiston Paatelan vaiheisiin ja tuotantoon sadan vuoden ajalta.

Anatomianlaitos

Jussi ja Toivo Paatela: Helsingin yliopiston anatomian laitos, 1928

Suomalainen sairaalarakentamisen nousu ajoittuu itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Lääketiede kehittyi, ja se vaati myös arkkitehtuurilta uusia ideoita. Tuolloinen kansantautimme tuberkuloosi oli yksi syy pohtia suunnittelua toden teolla.

Minulla on lapsuudestani lähtien säilynyt mielikuva sairaaloista puhdaspiirteisen funktionalistisina, valkoisina ja puhtaina rakennuksina. Ne tavallaan loivat uskoa tulevaisuuteen ja paranemiseen.

Paateloidenkin tuotannossa on näitä hienoja valkoisia sairaaloita kuten vaikkapa Kinkomaan tai Kiljavan parantolat. Työt alkoivat kuitenkin klassismin merkeissä. Helsingin Kruununhaassa sijaitseva yliopiston anatomian laitos on tästä hieno esimerkki. Julkisivut ovat puhdaspiirteistä 1920-luvun klassismia ja interiöörit hienoa art decoa.

Sairaalat pitää suunnitella niin että sekä itse rakennuksiin ja tonteille jää tilaa laajennuksiin. Lääketieteeseen tulee uusia innovaatioita, mutta myös ennen tuntemattomia sairauksia tulee esiin. Nyt raja on tulossa vastaan esimerkiksi Helsingin Meilahdessa.

Näyttelyn yhteydessä on julkaistu kirja, joka esittelee paitsi Arkkitehtitoimisto Paatelan toimintaa myös sairaala-arkkitehtuuria yleisemminkin.

Naapurin puolelta

Virolaiset taiteilijat yllättävät usein. He tuntuvat aina olevan askelen tai ainakin puoli meikäläisiä edellä. Tämä tulee taas kerran ilmi Taidehallin näyttelyssä , jossa on esillä kolmen taiteilijan Alice Kaskin, Neeme Külmin ja Jass Kaselaanin teoksia.

Jass Kaselaan

Jass Kaselaan: Object, 2018

Kaselaanin humiseva ja kumiseva Objekti on vaikuttava, ehkä vähän pelottavakin teos. Se on kuin sukellusvene tai mikä tahansa sotakone, ja se täyttää miltei koko kuvanveistosalin. Mukana on myös sarja valokuvia, nekin tummansävyisiä.

Alice Kaskin maalauksissa kädet ovat pääosassa. Niihin huomia keskittyy, itse ihmishahmo on esitetty hyvin viitteellisesti. Käsi on tarpeellinen taiteilijalle, mutta käden jälki voi jäädä maailmaan muiltakin. Tämän ajatuksen herätti teos Kekkosen käsi.

Alice Kask,

Alice Kask: Painting, 2018

Tilaan levittäytyviä veistoksia ovat myös Neeme Külmin teokset. Yhteen aihe on otettu Taidehallin arkkitehtuurista. Ääni näihinkin liittyy.

Näyttelykuvia

Kuutti Lavonen ei juuri esittelyjä kaipaa. Hänen hienot renessanssista ja barokista nousevat ihmiskuvansa ovat tuttuja useimmille. Uudessa näyttelyssä on mukana ilahduttavan paljon grafiikkaa, ei niinkään maalauksia tai piirustuksia. Taito niissäkin näkyy. Avoinna Duetossa 23.12. saakka.

Tan_2018

Kuutti Lavonen: Tan, 2018

Nykyvalokuvaajat pyrkivät usein eroon dokumentarismin perinteestä. Sitä tekee myös Ulla Jokisalo. Hän lavastaa, muuttaa teoksia kolmiulotteisiksi ja rakentaa installaatioita, veistoksiakin. Näin avautuu uusia näkökulmia tuttuun lajiin. Avoinna HAMissa 27.1.2019 saakka.

Katu-uskottavuus, ennen kaikkea, 2018 (Kokoelmasta Flâneurs for

Ulla Jokisalo: Katu-uskottavuus, ennen kaikkea, 2018

Viggo Wallensköld on omaperäinen taiteilija, unien tulkitsija ja näkyjen näkijä. Hän kuvaa ihmisen monena, miehenä tai naisena tai jonakin muuna. Nyt mukaan on tullut entistä enemmän ryhmäkuvia ja ikään kuin sosiaalisia suhteita. Mutta surumielinen yksinäisyyskin on jäljellä. Avoinna Taidesalongissa 20.12 saakka.

Hauta (1.)

Viggo Wallensköld: Hauta 1 2018

 

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa 13.12.2018.