Arvoituksia ja nostalgiaa

Amos Rex, Helsinki – René Magritte: Elämänviiva. Avoinna 19.5. saakka, ma, ke ja pe 11-18, to 11-20, la, su 11-17. Helsingin Taidehalli – Paul Osipowin maalauksia. Avoinna 24.3. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. Forum Box, Helsinki – Erika Adamssonin maaluksia. Avoinna 24.2. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Amos Rex jatkaa komeasti suurella suosiolla alkanutta näyttelyohjelmaansa. Nyt esillä on viime vuosisadan tärkeän ja ehkä kiinnostavimman surrealistin René Magritten (1898 – 1967) taiteen katselmus. Se kattaa taiteilijan uran kaikki vaiheet uran alusta loppuun. Esillä on yli 80 teosta.

amos_rex_magritte_2019_Le-Retour-de-flamme_1943-

René Magritte: Le Retour de Flamme, 1943

Näyttelyn nimi Elämänviiva tulee esitelmästä, jonka Magritte piti yli 80 vuotta sitten. Siinä hän pohdiskelee taidettaan ja sen tekemistä selittämättä kuitenkaan sitä puhki. Moni asia jäi edelleen avoimeksi, ja muissa yhteyksissä hän ei koskaan suostunut taidettaan tulkitsemaan.

Magritte aloitti abstraktin taiteen tekijänä; teoksissa näkyy erityisesti kubismin vaikutus. Muutaman vuoden päästä hän tutustui ranskalaiseen surrealismiin ja innostui siitä. Belgialaisen Magritten surrealismi poikkesi kuitenkin ranskalaisesta. Hän ei kaivautunut unien maalimoihin, vaan etsi todellisuuteen uusia ja yllättäviä näkökulmia.

amos_rex_magritte_2019_La-Lampe-philosophique_1936-1024x853

René Magritte: La Lampe philosophique, 1936

Taiteilija sanoi etsivänsä selvyyttä ihmiseen liittyvään arvoitukseen, mysteeriin. Ehkä hänen kuvansa kuitenkin tekevät kaikesta entistäkin arvoituksellisemman. Hän rakentaa yllätyksiä yhdistämällä asioita, joita emme arjessamme ole tottuneet yhdistämään. Näin syntyy myös visuaalista huumoria, joskus ironistakin. Hän yhdistää myös oivaltavasti tekstiä ja kuvaa käyttäen hyväkseen kirjainten typografiaa.

amos_rex_magritte_2019_Le-Grand-Siècle_1954-1024x840

René Magritte: Le Grand Siècle, 1954

Mielenkiintoinen on vuosi 1948 eli vaihe, jota Magritte kutsui sikailukaudeksi. Siihen kuuluu näyttely, jonka hän järjesti Pariisissa. Siinä oli tarkoitus tehdä pilkkaa ranskalaisten hienostelusta. Tavoite saavutettiin. Magritte rikkoi välinsä sikäläisiin surrealisteihin lopullisesti. Seuraavalla vuosikymmenellä taiteilija palasi klassiseen surrealismiin, ja klassikoitahan noista teoksista sitten tulikin.

amos_rex_magritte_2019_Les-Marches-de-lété_1938-1024x849

René Magritte: Les Marches de Létè, 1938

 

Paul Osipowin takautuva näyttely osoittaa kuinka moneen ja joskus yllättäväänkin suuntaan hänen taiteensa on kulkenut. Hän sanookin, ettei hänen uransa ole edennyt lineaarisesti pisteestä a pisteeseen b, vaan se on risteillyt sinne ja tänne aina kiinnostuksen mukaan. Kaikissa vaiheissa teokset pysyvät kuitenkin ihailtavan selkeinä.

Uran alku sijoittuu poptaiteen tontille. Esikuvat löytyvät Britanniasta ja Yhdysvalloista. Taitava Osipow tässäkin lajissa oli. Näyttelyssä on pari esimerkkiä tuolta ajalta. Olisin suonut olevan enemmänkin.

Paul Osipow, Paradise View II, 1989

Paul Osipow: Paradise View. 1989

Poptaiteen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Osipow suuntasi geometriseen ei-esittävään taiteeseen, jota kutsutaan konkretismiksi tai konstruktivismiksi. Hän maalasi kaakelimaisia pintoja, rakenteita, jotka viestivät vai itsestään. Kuitenkin niissäkin joskus tulee esiin tilavaikutelma tai syvyysulottuvuus. Sarjallisuus liittyy tuohon parinkymmenen vuoden mittaiseen jaksoon. Varsinkin 1970-luvun vaihe on katselmuksessa aika niukka. Toisaalta näin pitkältä uralta jää väkisinkin jotakin esittelemättä.

Aika yllättävää oli Osipowin paluu esittävään kuvaan parikymmentä vuotta sitten. Muun ohella hatut, makkarat ja klassisen arkkitehtuurin fragmentit tulivat mukaan kuvaan. Alastontutkielmien voimakkaassa ääriviivassa ja pelkistetyssä sarjakuvamaisuudessa voi nähdä vaikkapa häivähdyksen poptaiteesta. Sitä voisivat olla myös hienot ”ryijymaalaukset”.

Paul Osipow täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Taidehallin katselmus on komea juhlanäyttely.

Paul Osipow, Espressopannu, juureksia, 2003,

Paul Osipow: Espressopannu, juureksia, 2003

 

Erika Adamsson on kiinnostava ja sympaattinen maalari. Esittävä kuva on hänen taiteessaan luontevasti pääosassa. Kertovaakaan ainesta hän ei karta. Ihminen, erilaiset interiöörit, erilaiset tilanteet ja ihmissuhteet nousevat vaivattoman tuntuisesti esiin.

Pale Green Taffeta, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pale Green Taffeta, 2019

Maalaukset ovat tummansävyisiä vähän kuin mustavalkoiset valokuvat. Sikäli ne tuovat mieleen menneen maailman, muistot ja niihin liittyvän nostalgian. Historiaan viittaavat myös ihmisten vaatteet ja erilaiset tilanteet, palvelijat ja rouvat, ylelliset maljakot ja sikaria polttava johtaja. Ja tietenkin menneeseen maailmaan kuuluu niin ikään Alexander, muotokuva Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin toisesta päähenkilöstä.

Perception, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pereception, 2019

Adamsson maalaa spontaanin ja vauhdikkaan tuntuisesti. Maali on välillä paksuhkoa ja öljyistä. Tällainen värinkäyttö alumiinipohjalle vaatii taitoa. Hieno näyttely, toimiva kokonaisuus.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.2.2019

 

 

Mainokset

Ihmissuhteita kubismia

Aarne ja Arja Jämsä ovat viime vuosina esiintyneet näyttelyissä usein parina. Ja usein he ovat tulkinneet omaa henkilökohtaista arkeaan ja tietenkin myös juhlaa. Huumori on ollut aina vahvasti mukana. Aarne on kuvanveistäjä ja Arja maalari. Yleensä he kuitenkin esittelevät saman lajin teoksia. Niin nytkin (Galleria Katariina 3.3. saakka).

Aarne Jämsä kuvaa tussilla sävytetyillä akvarelleillaan pariskunnan elämää, ehkä intiimiäkin. Hahmot ovat tunnistettavia, hivenen karikatyyrimaisia, mutta hyvin karakteristisia. Aarne on hyvä piirtäjä kuten kuvanveistäjät usein.

Aarne_kuutamo

Aarne Jämsä: Sarjasta Kuutamolla, 2018-19

Teokset ovat tumman sävyisiä. Hahmot nousevat esiin hämärästä, miltei pimeästä taustasta; osuvasti yhden sarjan nimikin on Kuutamolla. Kerros kerrokselta etenevällä työstämisellä taiteilija on saanut aikaan eläviä ja samalla vähän mystisiäkin kokonaisuuksia. Ensi vilkaisulla teokset näyttävät grafiikalta. Eikä ihme, sillä kerros kerrokseltahan siinäkin lajissa edetään.

Arja Jämsänkin maalaukset kuvaavat kotoista maailmaa, vaikka ihmisiä niissä ei juuri olekaan. Esillä on katettuja pöytiä, astioita, sekä ehjiä että rikkinäisiä. Tietysti niistä voi löytää vertauskuvia yhteiselämästä aina epäsopuun ja siihen liittyvää astioiden rikkomiseen saakka. Mutta kotoiseltahan niiden maailma vaikuttaa.

Arja_kansi

Arja Jämsä: Kansi, 2018-19

Maalauksissa astiat on kuvattu yhteydestään irrallisena ikään kuin näyteikkunaan tai tuotekuvaston kuviin asetettuina. Ratkaisu on onnistunut onhan kokonaisuuden nimikin Arjan ja Aarnen uudet astiat. Esittelystä, vaikkakin monimerkityksisestä, tässä tietyllä tavalla on kysymys.

Arto_Kettunen-2018-Kurvi-26x35

Arto Kettunen: Kurvi, 2018

Katariinan studiossa on Arto Kettusen maalauksia. Aiheena on pääkaupunkimme Helsinki, sen katunäkymät ja rakennukset. Aihe on näinä aikoina vähän yllättävä, tuntuu että se on aika lailla loppuun kaluttu. Kunnialla Kettunen kuitenkin on ottamastaan tehtävästä selvinnyt.

Perhepotretteja ja komeroita

Ihmissuhteita ja kotoisia asioita käsitellään myös Nora Tapperin näyttelyssä. Nimi on Siivouskomero ja muita veistoksia. Taiteilija on lähestynyt aihetta omalla rosoisella ja huumorin sävyttämällä tavallaan, suorasukaisestikin.

Siivouskomerot ovat rikkinäisiä, sellaisia joita on yritetty korjata, mutta huonolla menestyksellä. Ne näyttävät siltä kuin olisivat jääneet paikoilleen muuton jäljiltä, ikään kuin eivät kelpaisi enää alkuperäiseen tehtäväänsä. Tilan tulkinnasta ja haltuunotostahan tässä on kysymys.

edf

Nora Tapper: Sali, 2019

Muut veistokset ovat komeroita moniulotteisempia, mutta samaa epäkäytännöllisyyttä niissäkin on. Tuolia ja pöytää olisi vaikea käyttää ja kulmikkaat putketkin ovat vailla yksiselitteistä merkitystä. Pienoisveistokset ovat suurelta osaltaan perhepotretteja. Sommittelu on kuin vanhoista kodikkaista albumivalokuvista. Ne tuovat mieleen primitiiviset veistokset, mutta ehkä niiden kulmikkaat ihmishahmot ja muut esineet ovat sittenkin enemmän kubismia, Yhteyshän näilläkin lajeilla on.

Tämä hieno näyttely on esillä Galleria Sculptorissa 24.2. saakka.

edf

Nora Tapper: Kolmijalkainen pöytä, 2019

Huumori ja surumielisyys käsi kädessä

Pilvi Ojala on koulutukseltaan taidegraafikko, mutta hän on jo vuosia suunnannut muille alueille. Hän on maalannut ja rakentanut kolmiulotteisia teoksia. Sujuvalle, milteipä suvereenille piirustustaidolle on ollut käyttöä näissäkin lajeissa.

Kahden vuoden takaisessa näyttelyssään Galleria Huudossa Ojala pani esille useitakin teoksia, jotka olivat eräänlaisia näyttämöitä kulisseineen ja kulissimaisine ihmishahmoineen. Galleria Liven näyttelyssäkin tällaisia teoksia on. Aina ne eivät kuitenkaan ole selkeästi näyttämöitä; jotkut voisi mieltää lampetiksi, jolle ihmishahmo on pantu esille, toiset taas ovat kuin lastenkirjojen kolmiulotteisia kuvituksia.

Jotkut teosten hahmoista ovat kuin maailmaan yllättäen heitettyjä, ymmällään. Tuntuu kuin he olisivat saaneet roolin, johon eivät ole valmistautuneet. Jotkut teokset ovat unimaisia, epätodelliselta näyttäviä. Useammastakin teoksesta voi tunnistaa taiteilijan itsensä. Ylellinen, joskus miltei mauttoman runsas rekvisiitta on rinnan arkisten elementtien kanssa.

Minua on aina ihastuttanut Pilvi Ojalan verraton huumori. Se ei ole vitsin vääntöä, vaan se on syvempänä juonteena teoksissa. Ja huumorin, ilon, rinnalla kulkee aina tummia, surumielisiä sävyjä. Tämä tuo jälleen mieleen teatterin tai sirkuksen, jonka klovnin hahmossa nämä vastakkaiset puolet elävät rinnan.

Pilvi Ojalan näyttely on esillä Galleria Livessä tämän viikon perjantaihin klo 15 saakka.

edf

Palava sydän, 2018

Mitä he näkevät talossa?

Tiina Heiskan näyttelyn nimi on isoäidin talossa. Jo nimi saa katsojan odottamaan paitsi nostalgiaa myös muistojen kuvallista tulkintaa. Taiteilija kirjoittaa kuitenkin näyttelynsä tiedotteessa, ettei hänen tarkoituksensa ole kuvittaa mitään ”muistista ongittua”. Nuo isoäidin talosta pontimensa saaneet kuvat ovat vain materiaalia maalauksen tekemiseen, runko värien, viivojen ja pintojen sommittelulle.

Suhtaudun aina epäillen taiteilijoiden kirjoittamiin näyttelytiedotteisiin. Heiskan teksti ei kuitenkaan ole niitä tyypillisimpiä. Hän pohtii kiinnostavasti omaa maalaamistaan ja kaikkea maalaamista.

Minulle tuo teksti toi mieleen nuoruuden ajat. Keskustelin opiskeluaikanani useammankin sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluvan taiteilijan kanssa. He tunnustautuivat modernisteiksi, vaikka esittävä kuva oli edelleen mukana heidän taiteessaan. Tunnistettava hahmo oli kuitenkin vain syy tehdä maalausta tai grafiikkaa. Tavoitteena oli saada aikaan muotojen ja värien sommitelma, joka puhuttelisi katsojaa enemmän kuin mahdollinen tarina. Litteräärin eli kirjallisen aineksen sijoittaminen kuvataiteeseen oli heidän mielestään ankarasti tuomittavaa, lähes rikos.

Tätä kai Heiska tarkoittaa kirjoittaessaan: ”Maalaus on pohjimmiltaan abstraktien elementtien (väri, pinta, viiva) sommittelua sellaiseen järjestykseen, että ne näyttävät esittävän jotakin tunnistettavaa.” Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi maalaus Heiskan mukaan kertoo enemmän taiteen perusasioista kuin aiheestaan.

 

edf

Tiina Heiska: Flight, 2018

Mutta, mutta. Katsoja tunnistaa taideteoksista aina jotakin omaan kokemukseensa liittyvää. Tuttuja asioita. Sille taiteilija ei mahda mitään, vaikka kuinka tekstissään vakuuttaisi. Ei sille mahtaneet mitään sodanjälkeisen modernisminkaan edustajat. Kun katson Heiskan maalausta ”Flight”, jossa kaksi tyttöä juoksee portaita yläkertaan, ja jonka oikeassa reunassa on vähän uhkaavakin varjohahmo, en voi olla ajattelematta, että teos tulkitsee jotakin muistoa, jotakin tunnelmaa.

Ja kun nyt tälle tulkinnan tielle lähdin, kysyn mitä tarkoittavat maalausten katsojaan selin kääntyneet ihmishahmot lähinnä naiset. Varmaankin valokuvaaja Elina Brotheruksen innoittamina tai muusta syystä monet taiteilijat kuvaavat selin kääntyneitä ihmisiä katsomassa ikkunasta ulos, metsään tai merelle. He ovat kääntäneet selkänsä maailmalle tai ainakin katsojalle. Katsovatko he taaksepäin, menneeseen, mihin näyttäsi viittaavan Tiina Heiskan näyttelyn nimi Isoäidin talossa.

OTTO MÄKILÄ

Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe, 1939

Minulle tämä teema tuo mieleen suomalaisen taiteen klassikon Otto Mäkilän maalauksen ”He näkevät mitä me emme näe”. Siinä kolme pelkistetysti toteutettua hahmoa on katsojaan päin selin mittanauha kädessä. He katsovat jonnekin tai jotakin, mitä teoksessa ei kerrota. Ehkäpä tämän päivänkin selin kääntyneet näkevät mitä me emme näe tai emme näe vielä. Ja silloin kertomus muuttuu kuvaksi ja mielikuvaksi, ehkä kysymys on myös eksistentialistisesta kokemuksesta jollaiseksi Mäkilän teos on tulkittu. Emme voi sanoin kuvata kokemaamme, voimme vain aavistaa.

edf

Tiina Heiska: Butterfly, 2018

Tällaisia mietteitä herätti Tiina Heiskan näyttely (esillä Amassa 3.2. saakka). Kaikkinensa näyttely on hieno. Värien intensiteetti vetää katsojaa – ainakin minua – puoleensa. Kankaalle heijastettu varjokuvahahmo gallerian pimennetyssä salissa tuo kokonaisuuteen oman ulottuvaisuutensa. Se tuntuu olevan liikkeessä.

Kunniaa käsityölle ja oivalluksille

Runsas viikko sitten sain kutsun arkkitehti Erkki Mäkiön työhuoneelle Katajanokalle. Hän oli järjestänyt sinne kotinäyttelyn tai ateljeenäyttelyn. Olemme Erkin kanssa entisiä työtovereita museoviraston rakennushistorian osastolta neljänkymmenen vuoden takaa. Toki olemme tavanneet myöhemminkin.

Tiesin, että Erkki on hyvä piirtäjä; hän on piirtänyt muutakin kuin rakennussuunnitelmia tai restaurointisuunnitelmia esimerkiksi pilapiirroksia. Tiesin myös, että hänellä on intohimoinen suhde käsityöläisen välineisiin, höyliin, erilaisiin sahoihin ja talttoihin eli temmirautoihin kuten hän niitä kutsuu. Hän ei voi olla ostamatta kun näkee niitä olevan kaupan.

Sain seurakseni valokuvaaja Kari Haklin, ja niin suuntasimme Katajanokalle. Ja todella. Esillä oli vaikka mitä: seinät täynnä piirustuksia, pöydillä ja katosta riippumassa erilaisia teoksia, veistoksia, tuunattuja käyttöesineitä, taiteilijakirjoja ja tietenkin työkaluja. Yllätyksiä ja mielikuvituksen lentoa yllin kyllin.

dsc01139-1

Mäkiö näyttelyssään. Kuva Kari Hakli.

Tässä en pysty kaikesta kertomaan, mutta muutama esimerkki. Pöydällä oli laaja valikoima mitä mielikuvituksellisimpia erikoiskäyttöön muokattuja pahvimukeja. Näistä yksi kiinnostavimmista on cocktailtilaisuuksiin suunniteltu samppanjalasi, jossa on niin pitkä varsi, että sen voi huoletta laskea lattialle, jotta kädet vapautuvat kättelyyn tai poskisuudelmien halauksiin. Taitelijakirjojakin oli: pöytäkirja, joka on sijoitettu pöydänjalkojen varaan, rullalle kierrettävä teksti tai kirjoitus lankakeränä.

Veistetyistä tai vuolluista esineistä ei oikein tiedä ovatko ne tuttuja vai outoja. Kumpaakin niissä on. Usein niissäkin yhdistyvät yhteen kuulumattomat asiat tai muodot. Siinä niiden huumori. Yksi suosikeistani on taputus ja liputuskone, jonka voi käynnistää kampeen tarttumalla. Piirustuksissa on kuvattuna fiktiivisiä tai todellisia tapahtumia rakennussuojelun ja restauroinnin arjesta. Hyvä pilapiirtäjäkin Erkistä olisi tullut, jos olisi sille tielle lähtenyt.

edf

Cocktaillasi

Erkki Mäkiö kertoi esineistä ja niihin liittyvistä asioista parin tunnin ajan. Se vaikutelma jäi, että aina kun tämä arkkitehti istahtaa puukko ja puupalikka kädessä, syntyy jotakin yllättävää ja hauskaa.

Tällaisia koti- tai ateljeenäyttelyitä järjestettiin useinkin vielä kuusikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten, kun gallerioita ei ollut niin paljon kuin nykyisin. Iloitsin kovasti tilaisuudesta. Siinä oli monellakin tavalla iän tuomaa viehättävää patinaa.

Kaupungista, sairaaloista ja lahden takaa

 

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Kohtaamisia kaupungissa. Avoinna 20.1.2019 saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Arkkitehtuurimuseo, Helsinki – Vuosisata sairaalasuunnittelua. Paatelat arkkitehteina. Avoinna 24.2.2019 saakka, ti-su 11-18, ke 11-20. Helsingin Taidehalli – Alice, Neeme & Ness. Avoinna 13.1.2019 saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17

Kohtaamisia kaupungissa on jälleen kerran oivallinen osoitus Ateneumin näyttelyohjelman korkeasta tasosta. Kokonaisuus on rakennettu taidolla ja näkemyksellä. Katselmuksessa esitellään kaupunkimiljöötä, lähinnä Helsinkiä taiteilijoiden kuvaamana, mutta toisaalta tuodaan esiin myös se, mitä on olla kaupunkilainen.

Rantanen

Ulla Rantanen: Katukuva, 1969

Suomalainen taide muutti metsästä kaupunkiin oikeastaan uuden, kultakauden jälkeisen sukupolven voimin. Vuosisadan vaihteen mestarithan eivät juuri kuvanneet kaupunkia. Hehän rakensivat ateljeensakin erämaahan. Pääkaupunki tuli aiheeksi uuden vuosisadan mukana. Ateneumin näyttely onkin läpileikkaus viime vuosisadan taiteestamme.

Näyttelyssä on monia modernia Helsinkiä, esimerkiksi Töölöä kuvaavia maalauksia. Sen katunäkymät tuolloin uudesta ja modernista miljööstä viestivät vasta itsenäistyneen kansan tulevaisuudenuskosta. Toki alakuloisiakin maisemia on mukana. Erityisesti graafikot kuten Reino Harsti, Tuulikki Pietilä tai Aune Mikkonen olivat ahkeria pääkaupungin kuvaajia. Heillä mukaan tulevat myös ihmiset työssä ja vapaa-ajan vietossa.

Kaupunkia ei näyttelyssä esitellä vain katukuvina. Monissa maalauksissa vietetään kaupunkilaista elämää sisätiloissa ja avataan sieltä ikkuna ulos. Näin on saatu aikaan mielenkiintoinen kaksoisnäkökulma.

Elga Seseman: Street, 1945

Näyttelyssä esitellään ansiokkaalla tavalla myös aiemmin vähälle huomiolle jääneitä taiteilijoita. Yksi heistä on Elga Seseman. Häneltä on mukana hivenen ekspressionistissävytteisiä katunäkymiä, mutta myös henkilökuvia. Jälkimmäisissä tulee esiin paitsi modernin ihmisen tietoisuus itsestään myös tämän persoonallisuuden ristiriitaisuus. Nämäkin ovat kaupunkielämään liittyviä elementtejä.

Sata vuotta sairaaloita

Jos Kohtaamisia kaupungissa vie katsojan viime vuosisadan taiteen pariin, niin samalle kaudelle johdattaa myös Arkkitehtuurimuseon näyttely. Se avaa näkymän toisaalta sairaala-arkkitehtuuriimme itsenäisyyden alusta tähän päivään ja toisaalta yhden toimiston Paatelan vaiheisiin ja tuotantoon sadan vuoden ajalta.

Anatomianlaitos

Jussi ja Toivo Paatela: Helsingin yliopiston anatomian laitos, 1928

Suomalainen sairaalarakentamisen nousu ajoittuu itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Lääketiede kehittyi, ja se vaati myös arkkitehtuurilta uusia ideoita. Tuolloinen kansantautimme tuberkuloosi oli yksi syy pohtia suunnittelua toden teolla.

Minulla on lapsuudestani lähtien säilynyt mielikuva sairaaloista puhdaspiirteisen funktionalistisina, valkoisina ja puhtaina rakennuksina. Ne tavallaan loivat uskoa tulevaisuuteen ja paranemiseen.

Paateloidenkin tuotannossa on näitä hienoja valkoisia sairaaloita kuten vaikkapa Kinkomaan tai Kiljavan parantolat. Työt alkoivat kuitenkin klassismin merkeissä. Helsingin Kruununhaassa sijaitseva yliopiston anatomian laitos on tästä hieno esimerkki. Julkisivut ovat puhdaspiirteistä 1920-luvun klassismia ja interiöörit hienoa art decoa.

Sairaalat pitää suunnitella niin että sekä itse rakennuksiin ja tonteille jää tilaa laajennuksiin. Lääketieteeseen tulee uusia innovaatioita, mutta myös ennen tuntemattomia sairauksia tulee esiin. Nyt raja on tulossa vastaan esimerkiksi Helsingin Meilahdessa.

Näyttelyn yhteydessä on julkaistu kirja, joka esittelee paitsi Arkkitehtitoimisto Paatelan toimintaa myös sairaala-arkkitehtuuria yleisemminkin.

Naapurin puolelta

Virolaiset taiteilijat yllättävät usein. He tuntuvat aina olevan askelen tai ainakin puoli meikäläisiä edellä. Tämä tulee taas kerran ilmi Taidehallin näyttelyssä , jossa on esillä kolmen taiteilijan Alice Kaskin, Neeme Külmin ja Jass Kaselaanin teoksia.

Jass Kaselaan

Jass Kaselaan: Object, 2018

Kaselaanin humiseva ja kumiseva Objekti on vaikuttava, ehkä vähän pelottavakin teos. Se on kuin sukellusvene tai mikä tahansa sotakone, ja se täyttää miltei koko kuvanveistosalin. Mukana on myös sarja valokuvia, nekin tummansävyisiä.

Alice Kaskin maalauksissa kädet ovat pääosassa. Niihin huomia keskittyy, itse ihmishahmo on esitetty hyvin viitteellisesti. Käsi on tarpeellinen taiteilijalle, mutta käden jälki voi jäädä maailmaan muiltakin. Tämän ajatuksen herätti teos Kekkosen käsi.

Alice Kask,

Alice Kask: Painting, 2018

Tilaan levittäytyviä veistoksia ovat myös Neeme Külmin teokset. Yhteen aihe on otettu Taidehallin arkkitehtuurista. Ääni näihinkin liittyy.

Näyttelykuvia

Kuutti Lavonen ei juuri esittelyjä kaipaa. Hänen hienot renessanssista ja barokista nousevat ihmiskuvansa ovat tuttuja useimmille. Uudessa näyttelyssä on mukana ilahduttavan paljon grafiikkaa, ei niinkään maalauksia tai piirustuksia. Taito niissäkin näkyy. Avoinna Duetossa 23.12. saakka.

Tan_2018

Kuutti Lavonen: Tan, 2018

Nykyvalokuvaajat pyrkivät usein eroon dokumentarismin perinteestä. Sitä tekee myös Ulla Jokisalo. Hän lavastaa, muuttaa teoksia kolmiulotteisiksi ja rakentaa installaatioita, veistoksiakin. Näin avautuu uusia näkökulmia tuttuun lajiin. Avoinna HAMissa 27.1.2019 saakka.

Katu-uskottavuus, ennen kaikkea, 2018 (Kokoelmasta Flâneurs for

Ulla Jokisalo: Katu-uskottavuus, ennen kaikkea, 2018

Viggo Wallensköld on omaperäinen taiteilija, unien tulkitsija ja näkyjen näkijä. Hän kuvaa ihmisen monena, miehenä tai naisena tai jonakin muuna. Nyt mukaan on tullut entistä enemmän ryhmäkuvia ja ikään kuin sosiaalisia suhteita. Mutta surumielinen yksinäisyyskin on jäljellä. Avoinna Taidesalongissa 20.12 saakka.

Hauta (1.)

Viggo Wallensköld: Hauta 1 2018

 

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa 13.12.2018.

Marraskuun harmaudesta valon loistoon

Villa Gyllenberg, Helsinki – Marraskuun ryhmä. Avoinna 24.2.2019 saakka, ke 15-19, la 11-15, su 12-16.
Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – A.W. Finch – kansainvälinen taiteilija Suomessa, avoinna 13.1.2019 saakka, ti-su 11-18.
Galleria Ama, Helsinki – Tapani Hyypiän maalauksia ja piirustuksia. Avoinna 25.11. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.
Galleria Bronda, Helsinki – Tiina Kivisen grafiikkaa. Avoinna 2.12. saakka, ti-pe 11-17, la-su 12-16.

Villa Gyllenberg on näyttelyissään tarjonnut uusia näkökulmia klassikkotaiteilijoihimme. Wäinö Aaltosen tuotannon katselmus toi esille vähemmän tunnetun sankariveistäjän. Se keskittyi modernistisiin maalauksiin ja pienoisveistoksiin. Parhaillaan esillä oleva näyttely tuo uudenlaista valoa marraskuun ryhmän tuotantoon.

Marraskuun ryhmä perustettiin tasan sata vuotta sitten. Mukana oli viisitoista taiteilijaa keskushahmonaan Tyko Sallinen. Uusi näyttely tuo esiin, että muitakin kiinnostavia taiteilijoita oli mukana. Kaikki he olivat suhteellisen nuoria ja kaikkia heitä yhdisti tyytymättömyys taidemaailmaamme, jota johtivat kultakauden tekijät.

Ryhmän taiteeseen yhdistetään yleensä tummat, marraskuun värisävyt. Harmaus ei kuitenkaan ollut vallitsevana, ei edes Sallisen maalauksissa. Puhtaita värejäkin viljeltiin. Toki harmaatakin on esimerkiksi Marcus Collinin teoksissa.

Cawen_Marraskuunryhmäläisiä

Alvar Cawén: Marraskuunryhmäläisiä, 1921

Yhteistä taiteilijoille kuitenkin oli modernistinen kirjallisten ainesten välttäminen. Ja ranskalainen Paul Cézanne oli yksi esikuvista. Tällaisia muun ohella kubismiin viittaavia piirteitä voi löytää vaikkapa Ragnar Ekelundin tai Alvar Cawénin maalauksista. Kiinnostavaa on nähdä myös kahden kirjailijan Viljo Kojon ja Alex Matsonin teoksia. Eräänlaisia suunnannäyttäjiähän marraskuulaiset 1920-luvun alussa olivat.

Maalari ja keraamikko

Helsingin Kuusisaaren toinen taidemuseo Didrichsen avaa myös näkymää viime vuosisadan alkuvuosien taiteeseemme. Se esittelee englantilaisen mutta Belgiassa syntyneen A.W. Finchin (1854-1930) maalauksia ja keramiikkaa. Vähään aikaan hänen taidettaan ei ole meillä nähtykään.

Finchillä oli takanaan jo merkittävä taiteilijanura Belgiassa, kun kreivi Louis Sparre vuonna 1897 kävi hakemassa hänet Suomeen ja Porvooseen johtamaan vastaperustetun Iris-tehtaan keramiikkaosastoa. Tehdas lopetti toimintansa jo viiden vuoden päästä, mutta taiteilija jäi kuitenkin Suomeen. Taiteilijatoverit järjestävät hänelle työtilaisuuksia muun ohella opettajan viran Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja Taideteollisesta keskuskoulusta.

Maisemamaalaus oli Finchin laji. Hän innostui pointillismista eli täplämaalauksesta, mutta ei jatkanut myöhemmin sillä linjalla. Erityisen hienoja ovat hänen Helsinki-kuvansa sekä maalaukset että myös piirustukset ja graafiset teokset.

Näyttelyssä on esillä myös Finchin keramiikkaa. Näistä värillisistä maljakoista ja vadeista voi löytää viitteitä jugendista tai ehkä paremminkin art nouveausta. Ne ovat yhtä kiinnostavia kuin maalauksetkin.

Värit ja valot loistavat

Tapani Hyypiä löysi suunnilleen vuosikymmen sitten oman maalaustyylinsä. Teokset perustuvat yksinkertaiseen muotoon, miltei aina samanlaiseen. Siinä voi nähdä maisemallisen lähtökohdan, mutta paljon muutakin.

Se mikä Hyypiän teoksissa on ainutlaatuista on värin käyttö. Hän saa värit hehkumaan ja valon loistamaan. Värit on maalattu kerros kerrokselta niin, että ne liukuvat kuin yllättäen sävystä toiseen. Näyttely on monessakin mielessä todellinen valopilkku ja väriläikkä näihin harmaisiin marraskuun päiviin.

Tapani Hyypiä Harvest öljy kankaalle 160x160 2016

Tapani Hyypiä: Harvest, 2016

Mukana on myös sarja piirustuksia. Vahvoine hiilenvetoineen ne muodostavat kiinnostavan kontrastin maalauksille. Voimaa on mukana.

Luontoa herkästi

Valoa on myös Tiina Kivisen grafiikassa. Näyttelyn nimi on The Valley of Happiness eli Onnen laakso. Kevyillä ja maalauksellisillakin kuivaneulaviivoilla ja niiden kontrastiksi rouhitulla mustilla mezzotintokentillä taiteilija on saanut aikaan joka suuntaan liikkeessä olevia teoksia. Raskaus ja ilmavuus vuorottelevat mutta ovat tasapainossa.

Kivinen on taitava piirtäjä. Se tulee esiin erityisesti kuivaneulatekniikalla toteutetuissa osissa. Tuo tekniikkahan ei juuri salli harhapiirtoja. Miltei kaikkien teosten kuva-aiheet on toteutettu realistisesti, mutta välillä sävy muuttuu hyvinkin epätodelliseksi, surrealistiseksikin.

,

Tiina Kivinen: Löytöretkeilijä I ja II, 2018

Luonto on keskeisellä paikalla Kivisen grafiikassa. Mukana on keveitä puiden oksia ja valkoiseksi muuttuva korppi. Toki mukana on myös oikea musta korppi, täytetty. Tämä älykäs eläin on sijoitettu ikään kuin tutkimaan luonnoskirjoja. Mustasta linnusta huolimatta taiteilija ei tunnu julistavan luonnolle tuomiopäivää. Luonto on pikemminkin se onnen laakso, johon näyttelyn nimi viittaa.

Näyttelykuvia

Timo Setälän tummansävyiset valokuvat esittelevät arktisia alueita. Marraskuulaisesta hämärästä pilkahtelevat jää- tai lumilaikut kuin valon välähdykset. Huolta maailman tilasta ja ilmastomuutosten vaikutuksistakin näistä hienoista teoksista voi löytää. Avoinna Katariinassa 2.12. saakka.

Sarjasta: Homo hostilis, 2018, 40x40 cm, pigmenttivedos ja lasi

Timo Setälä: Sarjasta Homo hostilis, par secunda, 2018

Valo on keskeisellä sijalla myös Pekka Hepoluhdan maalauksissa. Toisaalta on asetelmia, joissa esineet ”kasvavat” esiin hämärästä taustasta, toisaalta on tummia, vähän kansallisromanttisen oloisia maalauksia. Hienoja teoksia kummassakin lajissa. Avoinna Katriinassa 2.12. saakka.

Hepoluhta

Pekka Hepoluhta: Kesäyö, 2018

Emma Helteen barokkiset alastonhahmot pursuavat elämäniloa. Toisaalta veistoksissa on ylellisyyteen viittaavia aineksia, toisaalta elämän nautintoja korostavaa burleskiutta. Hauskoja joka tapauksessa. Avoinna Galerie Forsblomin studiossa 25.11. saakka.

Helle_sama

Emma Helle: Prinsessa Sama, 2018

 

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa  22.11.2018

Nuoret jatkavat perinteitä

Nuorten taidegraafikoiden näyttelyn avajaisissa muuan vieras sanoi olevansa pettynyt katselmukseen. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään uutta, kaikki on vanhanaikaista. Vastasin, että hänen ajatuksensa on vanhanaikainen. Nuorilta on jo ammoisista ajoista saakka odotettu jotakin uutta, avantgardistista. Ja petytty.

Ei uusi tai avantgardistinen synny sormia napsauttamalla. Se kasvaa ja putkahtaa sitten esiin. ”Seison isoilla hartioilla”, sanoi Arnold Schönberg, joka mullisti aikanaan länsimaisen musiikin. Olkapäät, joilla hän kertoi seisovansa, kuuluivat Brahmsille ja Beethovenille. Sanonta on alun perin kirjattu Isaac Newtonin tiliin, mutta se voi olla vieläkin vanhempi.

Myös nuoret taidegraafikot Johannes Heikkilä, Essi Immonen ja Sara Manninen seisovat isoilla hartioilla – tai heidän taiteensa seisoo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Manninen: Vacation V, 2017

Eniten minua ihastuttivat Sara Mannisen fotopolymeeri- ja kuivaneulavedokset. Ne ovat pieniä intiimejä maisemiaja tuokiokuvia, vähän utuisia ja tummansävyisiä. Manninen on tavoittanut tunnelman, joka viestii paitsi ulkoisen maiseman kokemuksesta myös sisäisistä näyistä. Pieneen muotoon on ladattu aimo annos intensiteettiä. Tekniikkakin tuntuu olevan hyvässä hallinnassa. Nämä pienet maisemat toivat etäisesti mieleen Ellen Thesleffin ekspressiiviset puupiirrokset viime vuosisadan alusta.

Essi Immonen jatkaa serigrafioillaan ansiokkaasti suomalaisen tai miksei kansainvälisenkin konstruktivismin tai konkretismin perinnettä. Timo Aallon ja Ilkka Väätin grafiikan jalanjälkiähän tässä kuljetaan. Kuitenkin Immonen on täysin oma itsensä. Hän on löytänyt värikenttien tehon ja vuorovaikutuksen vivahteet. Minulle teokset näyttäytyivät myös ikkunoina tästä kaoottisesta todellisuudestamme järjestyksen maailmaan.

immonenteoskuva1

Essi Immonen: Mirage sarjasta Shoji, 2018

Konstruktivisti on myös Johannes Heikkilä. Hän on rakentanut puupiirroksensa rakennusten ja miljöön yksityiskohtien kuvista. Tavallaan hän hajottaa materiaalinsa ja kokoaa sen taas uudella tavalla yhteen. Hienovireiset harmaan sävyt pehmentävät mukavasti rakenteiden ankaraa maailmaa. Kolmiulotteisetkin osat ovat mukana luontevasti.

paakkola_galleriag

Johannes Heikkilä: Paakkola, 2018

Piirtämisen ilo

 

Piirustus, piirtäminen on yksi taiteen perusasioista olipa sitten kysymys esittävästä tai abstraktista taiteesta. Piirtämällä on tehty ja tehdään luonnoksia maalausta tai veistosta varten. Myös performanssin tai installaatioiden tekijät tarvitsevat tätä taitoa. Valokuvaajatkin. Piirtäminen tuottaa iloakin, myös itseni kaltaiselle amatöörille.

Piirustustaitoa on tarvittu myös taiteen ulkopuolisissa ammateissa. Arkkitehdin työ luetaan miltei aina taiteeseen kuuluvaksi. Mutta taitoa ovat tarvinneet myös sotilaat. Ennen valokuvauksen keksimistä tiedustelukuvat piti tehdä piirtämällä. Augustin Ehrensvärdkin perusti Viaporin nuorille upseereille piirustuskoulun 1760-luvulla. Opettajaksi hän pestasi nuoren Elias Martinin, josta myöhemmin tuli valtakunnan kuuluisin maisemamaalari.

Oppineetkin ovat tarvinneet piirustustaitoa. Siksi yliopistoihin perustettiin piirustuslaitoksia, Turun akatemiaankin jo 1700-luvun alussa. Harjaannusta lajissa tarvittiin, kun tieteellisiin julkaisuihin piti saada kuvitusta, mutta toisaalta kyvyn piirtää katsottiin kuuluvan sivistyneen ihmisen perustaitoihin. Helsingin yliopisto päätti leikkausten vuoksi lopettaa piirustuslaitoksensa. Onneksi laitos käynnistettiin uudelleen, mutta jotakin sivistyksen tasosta kertoo se, että tuollainen päätös tehtiin.

Piirustus ei kuitenkaan ole ainoastaan väline, se on myös päämäärä. Jotkut taiteilijat työskentelevät tavoitteenaan saada aikaan piirustus. Kysymyksessä on myös itsenäinen taiteen laji. Viime vuosina on ilahduttavan paljon ollut esillä vain piirustuksiin keskittyviä näyttelyitä.

arto_nurro_hidden-rooms_2018-1

Hidden rooms, 2018

Ilahduttava on myös Arto Nurron piirustusnäyttely tm-galleriassa (nähtävissä 18.11. saakka). Esillä ovat lajin perusasiat: taiteilija tutkii, testaa ja koettelee piirtämisen mahdollisuuksia ja rajoja. Mukana on elävää, vivahteikasta viivaa, raitoja ja ruudutuksia, joita on käytetty varjostusten aikaansaamiseen. Joskus hän päätyy vapaamuotoisen abstraktiin harmaaseen kenttään, jossa ei viivaa ole enää näkyvissä, joskus viiva taas kasvaa kolmiulotteiseen muotoon, irtoaa piirustuspohjalta.

arto_nurro_the_new_horizon_14

The new horizon, 2018

Nurron teokset ovat abstrakteja. Vai ovatko? Näyttelyn nimi Phantom antaa vihjeen. Sehän tarkoittaa aavetta tai haamua, jotakin joka ei ole todellista mutta on kuitenkin näkyvää. Ja kun tarkkaan katsoo, joistakin teoksista tulee näkyville jotakin yllättävää, ehkä tunnistettavakin hahmo. Nurron piirustuksia kannattaa katsoa tarkkaan. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta niissä on paljon katsottavaa. Piirtämisen ilokin niistä välittyy.

Hovioikeudenpuistikossa

Kävin vajaa viikko sitten elämäni ensimmäisen kerran Vaasassa. Syy käyntiini ei ollut tämä pohjalaisista pohjalaisin kaupunki sinänsä, vaan tyttäreni Iina Heiskasen ja Sari Bremerin yhteinen näyttely Vaasan taidehallissa. Avajaiset olivat viime perjantaina (26.10.). Katselmuksen nimi on Vox duo eli kahdella äänellä. Se kuvaa onnistuneesti näyttelyä; nämä kaksi taiteilijaa ovat hyvin erilaisia, vaikka he tekevät grafiikkaansa samassa työhuoneessa.

Olen seurannut kummankin taiteilijan työskentelyä uran alusta lähtien. Sarin värigrafiikka on runsasta, miltei barokkista. Teoksissa ollaan sadunomaisessa maailmassa: viidakon puita ja muita kasveja, myyttisen eksoottisia eläimiä. Mutta tämän kiehtovan tunnelman keskellä on kuitenkin aina uhka, joka paljastuu vasta kun on katsellut vedosta hyvän aikaa. Paratiisissa on aina myös käärme.

Bremer

Paradise lost, 2015

Iinan mustavalkoiset puupiirrokset ovat ensi katsomalla konstruktiivisia. Rakennettu miljöö, erityisesti kaupunki ovat niiden lähtökohtana, mutta myös varjot ja usein muiden taideteosten varjot. Uutuutena ovat kankaalle vedostetut teokset. Ne tuovat mukaan uudenlaista syvyyttä, materiaalisenkin ulottuvuudenkin. Sattuma ja virheen mahdollisuuskin tulevat mukaan kuten taidegrafiikassa usein.

Inaseeing

Seeing by many, visited by few, 2018

Avajaisten ja niiden jatkojen vuoksi en ehtinyt tutustua kaupunkiin paljoakaan. Kävelin Hovioikeudenpuistikkoa pitkin edestakaisin. Ruotsiksi se on Esplanadi. Toki sen läheisyydessä onkin paljon kiinnostavaa, Taidehallikin. Torilla on uhoava vapaussodan muistomerkki kuten odottaa sopiikin. Mutta tämä alue on todella hieno, vaikka sille onkin rakennettu myös uusia laatikkotaloja.

Hotelli Astor, jossa asuin, on rautatieaseman vieressä Hovioikeudenpuistikon toisessa päässä. Toisessa on hovioikeuden talo. Se ei ole se kuuluisa kustavilainen rakennus, joka mainitaan rakennushistorioissa. Adelcrantzin vuonna 1785 suunnittelema talo on Vanhassa Vaasassa, Korsholmassa eli Mustasaaressa kirkoksi muutettuna. Uusi hovioikeus on melken sata vuotta nuorempi C.A. Setterbergin piirtämä uusgoottilainen, linnamaisen komea kokonaisuus.

edf

Hovioikeuden talo

Meren rannassa, aivan Hovioikeudenpuistikon tuntumassa on Kuntsin modernin taiteen museo. Siellä oli esillä Glitcheihin eli tietokoneohjelmien käyttöliittymien virheisiin perustuva näyttely. En jaksanut perehtyä siihen. Yläkerrassa oli suomalaisten taiteilijoiden kuten Sakkinen & Leinosen, IC-98:n, Anu Tuomisen ja Sami Lukkarisen teoksia. Ne liittyivät jollakin tavalla alakerran teoksiin. Tuttuja ne ainakin olivat.

Pohjanmaan museokin on kohtalaisen lähellä Hovioikeudenpuistikkoa. Se oli kuitenkin remontissa, joten sinne en tällä kertaa päässyt. Meren rantaa kävellessäni ajattelin, että kauniilla paikallahan Vaasa sijaitsee. Suomessa monet vanhat kaupungit ovat meren rannalla. Usein unohdetaan, että me olemme vanhaa merikansaa.