Japanista keskiajan valoon

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteys. Avoinna 6.10. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Galleria Duetto, Helsinki – Laura Heinonen: Samoilija – puupiirroksia Japanista ja Suomesta. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16. Galleria Heino, Helsinki – Jussi Twoseven: Our World. Avoinna 8.9. saakka, ti-pe 11-17. la, su 12-16. Galleria Sculptor, Helsinki – Lauri Anttila & Corinna Helenelund: Pimeän keskiajan valo. Avoinna 1.9. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Diplomaattisuhteet Japanin ja Suomen välillä solmittiin sata vuotta sitten. Tähän merkkivuoteen on sovitettu myös Ateneumin näyttely Hiljainen kauneus, joka esittelee maittemme taiteen, designin ja arkkitehtuurin vuorovaikutusta tuon sopimuksen synnyn jälkeisenä aikana. Toisaalta katselmus on jatkoa kolme vuotta sitten nähdylle Japanomania-näyttelylle.

KanervaA

Aimo Kanerva: Talvimaisema Otalammelta, 1951-52

Kun Japanomania esitteli japanilaisen kulttuurin vaikutusta pohjoismaiseen taiteeseen, Hiljainen kauneus tuo esiin vuorovaikutuksen: vaikutteita kulki molempiin suuntiin. Yhtäläisyyksiä löytyykin monia. Aimo Kanervan pelkistetyissä ja hienostuneesti maalatuissa maisemissa tai Ahti Lavosen informalistissa teoksissa on nähtävissä ripaus japanilaisuutta. Informalismi, vapaamuotoinen abstraktismi, näyttää kiinnostaneen myös japanilaisia, esimerkkinä voisi olla vaikkapa Key Sato. Myös vanhemmasta taiteestamme löytyy esimerkkejä. Samansuuntainen sävytys näkyy myös näyttelyssä olevissa ruotsalaisissa teoksissa.

5418-ahti-lavonen-plastinen-reliefi

Ahti Lavonen: Plastinen reliefi, 1966

Vuorovaikutus näkyy designissakin, ehkä hyvinkin tietoisena. Mutta myös arkkitehtuuri sai Japanista virikkeitä. Sekä idässä että Pohjolassa ihailtiin vanhan kansanrakentamisen yksinkertaisuutta. Alvar Aaltokin sai idästä ideoita, vaikkei siellä koskaan käynytkään. Hän myös kirjoitti useammankin artikkelin japanilaisesta arkkitehtuurista. Villa Maireassakin on nähty useita itään viittaavia elementtejä.

5452-shoji-hamada-plate-1946

Shoji Hamada: Lautanen, 1946

Hiljaisen kauneuden myöhäisimmät esimerkit ovat 1960-luvun lopulta. Japanilaisuuden vaikutus on kuitenkin edelleen nähtävissä taiteessamme, erityisesti taidegrafiikassa. Monet graafikot ovat opiskelleet puupiirroksen suurvallassa. Erkki Hervo ja myöhemmin Kari Laitinen ovat ansiokkaasti tuoneet maahan japanilaista tekniikkaa.

Yksi Japanista oppia hakenut taiteilija on Laura Heinonen. Hän opiskeli pari vuotta sitten puupiirrosta Kiotossa. Tuona aikana hänelle selvisivät ne monet yhteydet, jotka taiteellamme itään edelleenkin on. Yksi on samankaltainen suhde luontoon, toinen pelkistämisen taito, joka etenkin grafiikassa tulee esiin.

SONY DSC

Laura Heinonen: Lapinsalmi ropebridge, Repovesi, 2019

Heinosen puupiirrokset ovat herkkiä ja hienovaraisesti, ellei peräti hienostuneesti rakennettuja. Ne ovat maisemia Japanista ja Suomesta, aina ei oikeastaan erota kummasta maasta on kysymys. Näyttelyn nimi on Samoilua, ja teoksissa vaelletaankin erilaisissa maisemissa, järvien rannoilla ja luonnonsuojelualueiden pitkospuilla. Vaeltajia ei tosin näy. Monin tavoin sympaattinen näyttely.

Vaelluksella on ollut myös Jussi Twoseven. Hänen matkansa ei kuitenkaan ole vienyt suomalaiseen luontoon, vaan eurooppalaisiin kaupunkeihin. Hän on maalannut tummilla sävyillä kaupunkinäkymiä. Ne ovat tarkkaa työtä, ensikatsomalla niitä voisi luulla valokuviksi.

JUSSI_TWO_SEVEN_TRAVEL_DIARY_HELSINKI_2019

Jussi Twoseven: Travel Diary: Helsinki, 2019

Twosevenin tausta on katutaiteessa, graffiteissa ja muraaleissa eli seinämaalauksissa. Ehkä senkin vuoksi kohteina ovat asemat ja takapihat, joiden rujoutta teosten tummat sävyt vielä korostavat. Urbaaneissa seinämaalauksissa on usein tarkasti toteutettuja eläinhahmoja, jotka tuovat eläimet kaupunkiin. Tätä puolta näyttelyssä edustavat takahuoneen animaatioelokuvat.

Keskiaikaa on joskus väärin perustein sanottu pimeäksi. Ehkä tämänkin vuoksi Lauri Anttila ja Corinna Helenelund ovat halunneet tuoda näyttelyssään esille tuon aikakauden valon. Taiteilijat edustavat eri sukupolvia, ja sen vuoksi mukaan tulee kiinnostava vuoropuhelu.

Anttila tuo käsitteellisissä teoksissaan esiin aikakauteen liittyviä keksintöjä ja ilmiöitä tekstein, esinein ja valokuvin kuten lajin perinteeseen kuuluukin. Sellaiset keksinnöt kuten silmälasit ja valon taittuminen tuovat esiin näyttelyn teeman. Ehkä kuvat ja tekstit pyhiinvaellusmatkoista ovat nekin ilmausta jonkinlaiseen valoon pyrkimisestä. Anttila on jälleen kerran rakentanut kiinnostavia kokonaisuuksia.

Astrologin_pöytä

Lauri Anttila: Astrologin pöytä, 2018-19

Helenelundin teosten lähtökohtana – ainakin yhtenä – on keskiaikaisen mystikon Hildegard Bingeniläisen visiot ja lääkekirjat. Teokset levittäytyvät eräänlaisina verkkoina tilaan, ne köyttävät myös tilan elementtejä hyväkseen. Ne puhuvat tavallaan eri kieltä kuin Anttilan teokset. Yhteistyötäkin näyttelyssä on nähtävillä.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 29.8.2019

Mainokset

Tallinnassa ja Tampereella

Tallinnassa kannattaa käydä muutenkin kuin alkoholin vuoksi. Kaupungin kulttuuritarjonta ei ehkä ole kovin laajaa, mutta se on sitäkin kiinnostavampaa. Monessa asiassa virolaiset ovat meitä askelen edellä.

Uusin kiinnostava kohde naapurimaan pääkaupungissa on Fotografiska, joka avattiin tänä kesänä juhannuksen aikoihin. Se sijaitsee Telliskivessä rautatieaseman ja siihen liittyvän torin lähistöllä. Kuten nimikin osoittaa näyttelyiden pääpaino on valokuvassa. Fotografiskan brändi on ruotsalainen, mutta sitä pyöritetään täysin virolaisin voimin. Tukholmassa on jo vuosia toiminut samanniminen näyttelypaikka, ja vastaavia on suunnitteilla New Yorkiin ja Lontooseen.

Tallinnan Fotografiska muistuttaa jonkin verran ruotsalaista esikuvaansa. Ensimmäisessä kerroksessa on lipunmyynti ja myymälä, näyttelykerroksiin nousevat jyrkät ja korkeat portaat kuten Tukholmassakin. Toki ylös pääsee myös hissillä. Varsinaiset näyttelytilat ovat paremmat kuin Tukholmassa. Niissä teokset pääsevät todella hyvin esiin.

Avajaiskattauksen päänäyttely ilmeisesti on brittiläisen Jimmy Nelsonin valokuvien katselmus. Hän on kiertänyt eksoottisissa maissa eri puolilla maailmaa ja kuvannut värikkäitä kohteita. Tuloksena on sarja kiiltokuvamaisia matkailumainoksia, jotka ainakin minut jättivät kylmäksi.

edf

Jimmy Nelson: Papua-Uusi-Guinea.

Hieno kokonaisuus sen sijaan on Pentti Sammallahden retrospektiivi. Sitä oli jo haviteltu Tukholman Fotografiskaan, mutta Tallinna ehti ensin. Sammallahtikin on kierrellyt eri puolilla maailmaa, mutta tuloksena ei ole matkailumainoksia eikä oikeastaan dokumenttiakaan tavanomaisessa mielessä. Hänen otteensa on viipyilevä ja pohdiskeleva, ja kuitenkin hänen mustavalkoiset kuvansa kertovat myös jotakin olennaista kohteistaan. Joukossa on monia ennestään tuttuja vedoksia, mutta on ilo nähdä yhdellä kertaa näin paljon mestarin teoksia.

Suosittelen vierailua Tallinnan Fotografiskassa, ja koko ajan kehittyvä Telliskiven kaupunginosakin on näkemisen arvoinen.

Veistäjän maalauksia

Uutta koin myös eilen, kun pistäydyin Emil Aaltosen museossa Tampereella. Museo toki on vanha, mutta se mitä oli esillä oli uutta. Seinille oli nimittäin ripustettu näyttävä valikoima kuvanveistäjä Raimo Utriaisen maalauksia. Ehdin juuri ja juuri näkemään ne, koska näyttely loppui eilen. Toivottavasti teoksia esitellään myöhemmin jossakin muualla.

Olen seurannut suomalaista kuvataidetta melko säännöllisesti viisikymmentä vuotta, mutta en ole koskaan törmännyt Raimo Utriaisen maalauksiin. Jostakin syystä hän ei halunnut esitellä niitä. Ehkä hän ujosteli, ei pitänyt tätä puolta työssään tarpeeksi tasokkaana. Tunsinkin lievästi Utriaisen, mutta ei hän koskaan omista maalauksistaan puhunut, toisten kyllä.

Kandinskya

Kandinskya muistellessa, 1983

Maalauksissa tulee esiin jokseenkin erilainen Utriainen kuin veistoksissa. Ehkä tässäkin on yksi syy siihen ettemme ole niitä nähneet. Veistäjänä hän oli melko tiukka konstruktivisti, joka joskus toki haki kineettisiä vaikutelmia. Maalarina hän oli jokseenkin puhdasverinen ekspressionisti, Wassily Kandinskyn ja suunnan suomalaisten tekijöiden huonetta ja sukua. Näyttelyssä on yksi teoskin nimeltä Kandinskya muistellessa (1983).

Utriainen maalasi vahvoilla, usein melko puhtailla väreillä. Ihmishahmot nousevat sävyjen keskeltä esiin vähän rujoina, mutta samalla voimakkaasti toteutettuina. Teoksissa on sellaista vahvuutta ja intensiteettiä, joka vetää puoleensa. Vilpittömiltäkin ne vaikuttavat. Hieno kokemus.

Utriainen_nimeton

Nimetön, ajoittamaton.

Kirjan kannet kiinni?

Mistä tupsahti joukkoomme tämä viisas mies? Mikael Jugner. No, kyllähän me sen tiedämme, ei hän ole jättänyt kynttiläänsä vakan alle, jos tällainen agraari vertaus sallitaan. Nyt hän kertoo meille, että lukutaito on tullut tarpeettomaksi, aikansa eläneeksi. Se voidaan korvata televisioelokuvien ja internetin katselulla. Lukutaito oli vain ohimenevä ilmiö, sehän on ollut ihmiskunnan käytössä niin vähän aikaakin. Ja kirja on hankala käyttää ainakin jos sitä vertaa tablettiin kännykästä puhumattakaan (HS 8.8.19).

Kuinka kauas ja tarkkaan näkeekään viisaan miehen katse. Lukutaidon hylkäämisestä on pelkkää säästöä. Kirjastot voidaan lakkauttaa ja rakennukset muuttaa hotelleiksi tai ravintoloiksi. Henkilökunta voidaan irtisanoa ja pestata hoivatyöntekijöiksi tai hoivattaviksi. Mitä sitten tehdään kirjoille? Ne voidaan sysätä kiertotalouteen ja käyttää perinteiseen tapaan vaikkapa katkenneiden sohvan- tai sängynjalkojen jatkeena. Kustantamoihin pätee sama lääke.

edf                                              Eino Leino luki ja kirjoitti paljon.

Voi luku- ja kirjoitustaidosta puhua vakavastikin. En tosin tiedä tarkoittiko Jugner provokatiivisen kommenttinsa vakavasti otettavaksi. Luku- ja kirjoitustaito ovat yhtä vanhoja keksintöjä kuin maanviljelys. Niiden ikä lasketaan vuosituhansissa. Television ja internetin ikä lasketaan kymmenissä vuosissa. Jugner sanoo, että lukutaito yleistyi vasta 1800-luvulla. On siitäkin jo aikaa. Kuvan tekemisen taito on toki kolmisen kertaa kirjoitustaitoa vanhempi ilmiö, mutta kuvaakaan ei todella ymmärrä ilman aakkosten osaamista.

Ja sekin vielä, että televisiota tai internetiä tuskin olisi olemassa ilman luku- ja kirjoitustaitoa.

Minulle Jugnerin kommentti tuo mieleen ajan kolme vuosikymmentä sitten. Silloin postmodernisteiksi itseään nimittävät sanoivat, että kuva syrjäyttää sanan. Teksti on vain eräänlainen alaviite tai koriste kuvan rinnalla. Tämä ennustus ei ainakaan vielä ole toteutunut. Päin vastoin kirjoittajapiirien rinnalle on tullut moninaisia lukupiirejä, ja runoja lausutaan eri tilaisuuksissa ääneen. Televisioelokuvissakin on teksti, joka usein pitää lukea.

Ei nyt vielä panna kirjan kansia lopullisesti kiinni.

Naivistin ateljeessa

Tutustuin Tuomas Mäntyseen runsaat kolmekymmentä vuotta sitten. Tietenkin tunsin hänen taidettaan, mutta henkilökohtaisesti meistä tuli tuttavat tuolloin. Ilmeisesti Mäntynen piti kirjoittamisestani, ja oli sen vuoksi aina juttutuulella kun tapasimme. Tähän viittaa hänen kommenttinsa siihen, että menin töihin Suomen Taidegraafikoihin: ”Älä sitten lopeta kirjoittamista.” Ehkä olen onnistunut arvioimaan positiivisesti hänen näyttelyitään.

Vuosien varrella olemme tavanneet aina silloin tällöin. Kerran kävimme yhdessä akvarellinäyttelyssä Valkeakoskella. Aivan viime aikoina hän on ottanut yhteyttä ja ehdottanut tapaamista. Pari viikkoa sitten kävimme lounaalla ravintola Kaartissa, joka sijaitsee entisessä autopataljoonan talossa. Eilen olin kahvilla hänen ateljeessaan. Ehkä hän kaipaa juttuseuraa tai hyvää kuuntelijaa.

edf

Tuomas Mäntynen ateljeessaan

Olen modernistien kasvatti sekä kuvataiteen että kirjallisuuden puolella. Less is more, vähemmän on enemmän. Tämä slogan on iskostettu mieleeni. Siksi suhteeni naivismiin ei ole yksioikoinen. Siitähän tuli vähäksi aikaa muotisuunta 1970-luvulla. Silloin minua ällötti, kun monet koulutetut ja nousevat nuoret taiteilijat heittäytyivät naivisteiksi. Nimiä en ilkeä mainitakaan.

Mutta Tuomas Mäntysen taiteesta olen aina pitänyt. Siinä viehättää se vilpittömyys, jolla maalaukset on rakennettu, sekä värien suunnaton intensiteetti. Nämä asiathan ovat kaiken taiteen laadun tae. Alkuperäisistä naivisteista poiketen Mäntysellä on takanaan taidekoulutus; hän on opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa, Vapaassa Taidekoulussa ja myöhemmin Pariisissakin. Kun kysyin miksi hän koulutuksestaan huolimatta ryhtyi naivistiksi, hän vastasi: ”Minä tykkään maalata tällä tavalla.”

Viime vuosina Mäntynen on pitänyt näyttelyitään Taidesalongissa, joka vielä viime vuoteen saakka oli Helsingin vanhin galleria. Nythän sen jatkosta ei ole tietoa. Taidesalonkiin hän pyrki pitämään myös ensimmäistä näyttelyään. Galleria sijaitsi tuolloin, vuonna 1959, Unioninkadulla Espan kulmilla. Mäntynen pyysi audienssia ja meni galleriaan kainalossaan nippu maalauksia. Hän levitti ne lattialle. Vanha herra Bäcksbacka poltteli piippuaan ja katseli teoksia. Lopulta hän sanoi: ”Maalauksissanne on hyvää otetta, mutta odotetaan vielä pari vuotta, jotta Munch ja Sallinen häviävät niistä.” Parin vuoden päästä Mäntynen pitikin ensimmäisen yksityisnäyttelynsä, ei kuitenkaan Taidesalongissa vaan Strindbergin galleriassa.

Mäntynen kertoili ateljeessaan kiinnostavia tarinoita matkoistaan Neuvostoliiton eksoottisissa osissa. Myös Pariisin ajalta 1950-luvun lopulta hänellä on kiinnostavaa kerrottavaa. Hän tutustui algerialaiseen opiskelutoveriin, joka oli aktiivinen maan itsenäistymisen kannattaja. Tuolloinhan elettiin Algerian sodan aikaa. Ystävän piti aina välillä käydä soittamassa ja kuulemassa tilannetiedotuksia. Ranskan salainen poliisi oli hänen jäljillään, mutta ei kuitenkaan tavoittanut tätä. Sodan päätyttyä opiskelutoveri muutti itsenäiseen Algeriaan.

Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Mäntynen sai tehtäväkseen maalata kuvia syntymäkuntani Korpilahden kirkon sisätiloihin. Niitä ehdotti korjaustyön suunnittelija Matti Huusari. Seurakunnan kirkkoherra sanoi, että taiteilija saisi tehdä lapsillekin jotakin katsottavaa. Mitään Toivakan kirkon kattomaalausten kaltaista hän ei kuitenkaan halunnut. Toivakan maalauksethan teki poptaiteen tyyliin Pellervo Lukumies. En koskaan ehtinyt nähdä Mäntysen maalauksia. Se on vahinko, sillä viime vuonna valmistuneessa remontissa ne on peitetty ylimaalauksella.

Parin tunnin juttutuokion jälkeen lähdin naivistin ateljeesta. Mäntynen antoi läksiäislahjaksi vesivärein täydennetyn litografiansa Jäätynyt joki. Se on vedostettu Harri Leppäsen grafiikan pajalla Tallinnassa.

 

Naiset uudistavat taidetta

HAM Helsingin taidemuseo – Ellen Thesleff. Minä maalaan kuin Jumala. Avoinna 26.1.2020, ti-su 11-19. Villa Gyllenberg, Helsinki.- Sigrid Schauman. Taide tunteiden kuvana. Avoinna 4.8. saakka, ke 14-19, la, au 12-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Marita Liulia. Mysterium. Avoinna 11.9, saakka, ti-su 11-18.

Yli sadan vuoden takaisen kultakauden miehisen taiteilijakaartin takaa on noussut esiin joukko kiinnostavia ja tärkeitä naistaiteilijoita. He etsivät uusia ilmaisumahdollisuuksia ja joistakin heistä tuli monessa mielessä edelläkävijöitäkin.

Yksi näistä uusien ilmaisumuotojen etsijöistä oli Ellen Thesleff (1869-1954). Hän pyrki uudistamaan taidetta, mutta hän halusi rohkeasti edustaa myös uudenlaista ihmistä, uudenlaista naistyyppiä. Hän leikkautti tukkansa lyhyeksi, mikä oli tuohon aikaan tavatonta, ja hän pukeutui varsin miesmäisesti.

Thyra

Ellen Thesleff: Thyra, 1892

 

Thesleff aloitti symbolismin merkeissä, vaikka mikään kansallisromantikko hän ei ollutkaan. Hänen erikoislaatunsa näkyy jo esimerkiksi Kaiku-maalauksessa (1891) sekä monissa omakuvissa ja muotokuvissa. Niiden sisäistyneet kasvojen piirteet ja ilmeet viittaavat johonkin peitossa olevaan mutta silti aavistettuun.

Itse asiassa Thesleffin vahvin laji oli kuitenkin maisema. Taiteilija jakoi aikansa Ruoveden Muroleessa sijainneen kesäpaikkansa ja Italian kesken. Etelästä maalauksiin tuli klassista selkeyttä ja eräänlaista uljuuttakin, pohjoisesta Hämeestä taas tiettyä pehmeyttä ja värien herkkyyttä. Vuosien mittaan väreihin tuli entistä enemmän sinisiä ja violettejakin sävyjä samalla kun maiseman muodot ja ihmishahmot pelkistyivät abstraktin rajoille.

HAMin näyttelyssä myös grafiikan osuus on kiinnostava. Thesleff innostui lajista, varsinkin puupiirroksesta, viime vuosisadan alussa. Hän käytti myös väriä ja teki maalauksellista grafiikkaa. Suomalaisessa taiteessa hän oli tässä lajissa todella varhainen edelläkävijä. Thesleff ei käyttänyt eri värien painamiseen eri laattoja, vaan levitti kaikki värit samalla levylle. Tuloksena oli uniikkeja teoksia.

Thesleff_Chopinin_valssi112

Ellen Thesleff: Chopinin valssi, 1930-luku

Sigrid Schauman (1877-1978) oli Thesleffiä kahdeksan vuotta nuorempi. He olivat kuitenkin jonkin aikaa melko läheisetkin ystävät. Taiteilijan asennekin heillä on samanhenkinen, vaikka heidän maalauksensa eivät varsinaisesti muistuta toisiaan. Kumpikin asetti maalaukselliset arvot tarinoiden kertomisen edelle.

01_0751_00

Sigrid Schauman: Maisema Egyptistä, 1910

Schauman korosti maalauksen henkisiä ominaisuuksia. Siinä hän oli samoilla linjoilla aikalaistensa Hilma af Klintin tai Wassily Kandinskyn kanssa. Hän oli myös sitä mieltä, että naiset pystyvät tavoittamaan henkisyyden paremmin kuina miehet.

Maalaus ei avaa näkymää ulkoiseen todellisuuteen, vaan sisäiseen maailmaan, sanoi Schauman. Hän teki koko elämänsä ajan esittävää taidetta, figuureja ja maisemia, mutta lähestyi aina vain enemmän abstraktia. Hänelle tärkeitä olivat valot ja värit, rytmit ja harmoniat. Hän maalasi myös omakuvia, mutta niistäkään ei voi tunnistaa kasvojen piirteitä.

Sigrid Schauman_ Alaston _ Nakenakt, 1958

Sigrid Schauman: Alaston, 1958

Schauman sai lapsen 1910-luvulla, mutta ei suostunut avioitumaan tämän isän kanssa. Seuraus oli, että oli hankittava ansiotyötä. Hän ryhtyikin kriitikoksi ja toimi siinä virassa lähes kolmekymmentä vuotta. Vaikka hän oli ankara omassa henkistyneessä ja hienostuneessa maalaamissaan, arvostelijana hän ymmärsi myös sellaisia ekspressionisteja kuin Tyko Sallista tai Marcus Collinia.

Koko kriitikonuransa ajan Schauman maalasi, mutta esitteli harvemmin teoksiaan yleisöllä. Jätettyään arvostelijan työnsä hän ryhtyi entistä innokkaammin maalaamaan. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti 86-vuotiaana. Hän kuoli 101-vuotiaana.

Marita Liuliakin on ollut uuden ilmaisun etsijä ja löytäjäkin. Hänellä on maalarin koulutus, mutta kolmisenkymmentä vuotta sitten hän innostui tuolloin uusista lajeista kuten media- ja videotaiteesta sekä tietokoneen käytöstä taiteen tekemiseen. Uuden ajan taiteilija Liulia on sikälikin, että hän perusti parikymmentä vuotta sitten yhtiön, johon hän pestasi eri alojen asiantuntijoita.

Birds, birds, 2018

Marita Liulia: Birds, birds, 2018

Liulian teokset ovat miltei aina vuorovaikutteisia eli katsoja saa osallistua niiden syntyyn – toki taiteilijan asettamin ehdoin. Tärkeintä on, että kokonaisuus toimii ja niin sisältöpuoli jääkin joskus ohueksi. Liulia on ottanut itselleen erilaisia rooleja, ja hän on myös toiminut erilaisten tanssiryhmien kanssa.

Didrichsenin näyttelyä hallitsevat kuitenkin maalaukset, ja maalauksia puolestaan kullan väri. Usein lähtökohtana on maisema. Itse asiassa vaikuttavia teoksia. Mukana on myös pukuja Liulian aikaisemmista projekteista. Paljon kiinnostavaa materiaalia.

Dancer In Red (Virpi Pahkinen), 2015

Marita Liulia: Dancer in Red (Virpi Pahkinen), 2015

Julkaistu Demokraatissa 6.6.2019

Nuoria, arkea ja juhlaa

Helsingin Taidehalli – Nuoret 2019. Avoinna 26.5. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. HAM Helsingin taidemuseo – Pawel Althamer: I (am). Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-19.Kiasma, Helsinki – Iiu Susiraja: Kuivakka ilo. Avoinna 28.7. saakka, ti 10-18, ke-pe 10-20.30, la 10-18, su 10-17.

Nuorten näyttely on saavuttanut jo varsin korkean 80 vuoden iän. Se on ollut tärkeä nuoren taiteen esittelyn foorumi, ja siinä mukana olleista moni on luonut myöhemmin merkittävän uran. Aina se on herättänyt ja herättää yhä kysymyksen: mitä uutta on tulossa? Toki täytyy muistaa, että katselmus on aina myös kokoajiensa näköinen.

En tiedä onko tässäkään katselmuksessa mitään mullistavaa uutta. On kuitenkin sujuvasti tehtyä taidetta, varsinaisia floppeja ei nähdäkseni mukana ole. Video hallitsee, mutta on mukana muitakin lajeja, perinteisiäkin kuten maalausta, grafiikkaa ja veistoksia. Kaikissa lajeissa installaatiotyyppinen ripustus on valttia.

Nuorten videoteoksissa tekstin osuus on merkittävä. Tuntuu, että taiteilijat eivät luota kuvan voimaan, vaan selittävät sitä tarinalla. Ehkä kysymyksessä on tämän päivän trendi, mutta usein teos toimisi vähemmälläkin tekstillä varustettuna.

Leena Pukki, Täydellisyyttä etsimässä, 2017-2019, vaha-animaatio, HD

Leena Pukki: Täydellisyyttä etsimässä, 2017-19

Toki teksti voi toimia myös hyvin kuten Leena Pukin vaha-animaatiossa Täydellisyyttä etsimässä. Siinä naisen kasvoja – nenää, leukaa, otsaa – muokataan aina ohjeiden mukaan. Taide ja plastiikkakirurgia heittävät teokseen kiinnostavan kaksoisvalon. Pukki sai yhdessä Nadiye Kocakin kanssa näyttelyn yhteydessä jaetun Maecenas killan stipendin.

On mukana toki kiinnostavia maalauksiakin kuten Siiri Haarlan väkevät ja suorasukaiset piknik-kuvat tai Astrid Strömbergin samoja kasvoja toistava Alkuperäiset. Elina Aution säleteokset sijoittuvat maalauksen ja reliefin rajoille.

Siiri Haarla, Picnic, 2018, öljy kankaalle, 150 x 150 cm

Siiri Haarla: Picnic, 2018

Aikanaan nuorten näyttelyissä näki helposti tiettyjen opettajien vaikutuksen. Tällä kertaa sitä ei ainakaan helposti huomaa. Ilmaisujen ja tekotapojen kirjo vaikuttaa vapautuneelta ja kuten asiaan kuuluukin etsiminen on vielä menossa.

Mikä ihminen on?

Puolalaisen Pawel Althamerin näyttelyn nimi on I (am) eli Minä olen. Taiteilija kysyy kuka minä olen ja kuka tai mikä ihminen on. Katselmus on retrospektiivinen, teoksia on mukana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta.

Näyttelyn yleisilme on hyvin keskieurooppalainen, miksei puolalainenkin. Minulle mieleen tulivat Tadeusz Kantorin näytelmät ja kuvataide, josta muutama vuosi sitten nähtiin kiinnostava valikoima Kumussa Tallinnassa. Althamerinkin teoksissa ihminen tai ihmiset on heitetty maailmaan, he vaikuttavat epätietoisilta ja epävarmoilta.

Taiteilija itse on monin tavoin mukana näyttelyssä. Esillä on performanssien dokumentteja mutta myös useitakin omakuvia. Yksi hauskimmista on Omakuva matkalaukulla. Siinä on liitetty toisiinsa runsaasti erilaista materiaalia niin että katsomista riittää kuten muissakin teoksissa. Ehkä se on juuri maailma itse, jonka Althamer haluaa esitellä katsojalle.

omakuva_salkussa

Pawel Althamer: Omakuva salkussa, 1996

Althamer on tuottanut teoksiaan yhteistyössä läheistensä mutta myös kokonaisen kaupunginosan kanssa. Katsoja voi mennä mukaan myös HAMin näyttelyn teoksiin. Esillä on liukumäki, joka on lasten käytettävissä. Se tuo mieleen kirkon saarnastuolin. Museon yläkerran toinen iso sali vuorattu valkoiseksi. Katsoja voi mennä sinne valkoiseen hupulliseen haalariin pukeutuneen ilman kännykkää. Epätodellinenhan tuo hiljainen tila on, mutta mitä sitten?

Pulska nainen

Huomiota herättävän pulska Iiu Susiraja ujosteli aikanaan olemustaan varsinkin kameran edessä. Sitten hän opiskeli valokuvaajaksi ja ryhtyi ottamaan omakuvia. Yhdeltä osalta kysymys on terapiasta, mutta on tuossa projektissa tietenkin muutakin.

Susiraja on kuvannut itseään erilaisissa tilanteissa, usein arjessa. Perinnäisen näkemyksen mukaan naiselle kuuluvaa rekvisiittaa on mukana: ämpäreitä, erilaisia harjoja, lattiarättejä, aterimia ja astiakaappeja. Taiteilijassa on naista vaikka muille jakaa. Useammassakin kuvassa mukana on kala, jolla on ilmeisen symbolinen merkitys.

Hauskanpitoa

Iiu Susiraja: Hauskanpitoa, hiekkaa ja aurinkoa, 2018

Huumori on teoksissa aina läsnä. Taiteilija tarjoaa yllättäviä tilanteita ja rinnastuksia. Myös avointa ja suorasukaistakin seksuaalisuutta kuvissa on; ehkä tuo kalakin viittoilee sinne päin. Ja aina malli eli taiteilija itse poseeraa, hän katsoo uhmakkaasti suoraan kameraan ja samalla katsojaan. Näyttelyssä on mukana myös esinekoosteita, hämärään tilaan sijoitettuja siivousvälineitä ja muita esineitä.

Kiinnostava ja hauska naisnäkökulmahan tästä näyttelystä avautuu. Ilokin tästä kokonaisuudesta välittyy, eikä aina niin kuivakkakaan ilo.

Julkaistu Demokraatissa 9.5.2019

Ei ole miltä näyttää

Taiteessa kaikki ei ole aina sitä miltä ensi silmäyksellä näyttää. Materiaalin paljastuminen värien ja muotojen takaa tuo teokseen kiinnostavan kaksoisvalotuksen, uuden ulottuvuudenkin. Tämän oivalsivat kollaasien sommittelijat jo sata vuotta sitten.

Ensi katsomalta useampikin Marjatta Palaston teos näyttää konstruktivistiselta, hivenen minimalistisesti rakennetulta maalaukselta. Kysymys kuuluu: onko kuvanveistäjä ryhtynyt maalariksi? Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että teokset on sommiteltu aaltopahvista. Näin ne voidaan luokitella reliefeiksi, jos niitä nyt ylipäätään tarvitsee luokitellakaan.

Aaltopahvi on arkinen materiaali. Sen avulla taiteilija on liittänyt tiukkaan sommitteluun uuden viestin. Sama ilmiö toistuu mustissa reliefeissä, joissa erilaiset nauhat risteilevät joskus varsin vapaamuotoisestikin. Teokset on rakennettu polkupyörän sisärenkaista siis kumista. Joihinkin niistä on jätetty näkyviin tekstikatkelmia, jotka kertovat aikaisemmasta käytöstä. Jossain taas on mukana metallisia venttiilejä. Niiden viesti on sama kuin tekstienkin, mutta samalla ne tuovat teokseen tuoretta karheutta.

Tuumaus

Tuumaus, 2018

Marjatta Palasto pitää harvoin yksityisnäyttelyitä. Siksi on aina ilo nähdä hänen uusia teoksiaan. Ja mikäpä sopisi paremmin uusien teosten esittelyyn kuin Kenetin uuden gallerian avajaisnäyttely. Avoinna 28.4. saakka.

Ajan patina ja ironia

Kari Cavénkin käyttää teoksissaan hylkytavaraa, käytöstä poistettua materiaalia ja hylättyjä esineitä. Hänkin antaa hylätylle uuden elämän. Uran alussa – yli kolmekymmentä vuotta sitten – hän rakensi reliefinsä purkulaudoista. Jälki oli suorasukaisen krouvia. Myöhemmin taiteilija on työstänyt teoksiaan alkuvaihetta enemmän, tehnyt niistä enemmän veistoksia.

Aluksi olin vähän pettynyt tuohon työstämisen lisääntymiseen. Pidin enemmän karheista ja rosoisista teoksista, joista kuitenkin näki aikaisemman käytön jäljet. Myöhemmin olen alkanut pitää näistä uusista veistoksista. Niihin on tullut entistä enemmän vivahteita ja sävyjä.

Näyttelyn nimi on Työmiehen päiväkirja. Se on moniselitteinen, se viittaa useampaan suuntaan. Tietenkin siitä etsimättä tulee mieleen Risto Jarvan samanniminen elokuva. Toisaalta kokonaisuuden voi mieltää myös muistiinpanoiksi uran varrelta. Ja moniselitteisiähän teoksetkin ovat.

Cavén yhdistää käytöstä poistettuja esineitä yllättävällä tavalla niin että mukana on edelleen niiden kantama ajan patina, mutta uudet rinnastukset tuovat niihin myös vahvaa huumoria, ironiaakin. Kysymys ei ole ready-madesta, valmistaiteesta, vaikka Marcel Duchampin henki leijuukin niiden ympärillä. Cavén käyttää esineitä materiaalinaan ja luo niitä yhdistelemällä ja muokkaamalla uusia kokonaisuuksia.

Kari_Cavén_Apuva_2018_54x90x31cm_GA5250

Apuva, 2018

Himmelimukaelmat, käyttökelvottomiksi yhdistellyt tuolit tai lattialle sijoitettu joukko värikannuja avaavat näkymiä sekä arkiympäristöömme että taidehistoriaan. Cavén tarkkailee valppaasti ympäristöään ja nappaa sieltä yksityiskohtia työtään varten. Vai pitäisikö sanoa Pablo Picassoa mukaillen: hän ei etsi, hän löytää.

Työmiehen päiväkirja on esillä Galerie Anhavassa 28.4. saakka.

Näkymättömässä ja näkyvässä maailmassa

Ateneumin taidemuseo, Helsinki – Frantisek Kupkan maalauksia. Avoinna 19.5. saakka, ti, pe 10-18, ke, to 10-20, la, su 10-17. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki – Karoliina Hellbergin maalauksia ja muotoilua. Avoinna 5.5. saakka, ti-su 11-18.Arkkitehtuurimuseo, Helsinki – Suur-Merijoen kartano – jugendin helmi. Avoinna 8.9. saakka, ti-su 11-18, ke 11-20.

Kerrotaan, että Wassily Kandinsky meni kerran ateljeehensa ja löysi sieltä oudon teoksen. Hetken päästä hän kuitenkin oivalsi, että se oli hänen oma maalauksensa, mutta ylösalaisin käännettynä. Samalla hän kuitenkin oivalsi, että taideteoksen ei välttämättä tarvitse esittää mitään. Tästä katsotaan abstraktin taiteen saaneen alkunsa.

Tarina ei tee oikeutta lajille. Ja keksijäkin on väärä. Tsekkiläissyntyinen Frantisek Kupka (1871-1957) oli nimittäin ensimmäinen taiteilija, joka esitteli näyttelyssä ei-esittäviä teoksia jo vuonna 1912. Ja hän päätyi ilmaisuun monien vaiheitten kautta, laji kehittyi vähitellen ei sattumalta.

5056-frantisek-kupka-self-portrait-1910

Kupka: Omakuva, 1910

Alkuvaiheessa Kupkan taiteesta löytyy useita tyylillisiä vaikutteita: symbolismia, ekspressionismia, realismiakin. Mutta pian ulkoista muotoa tärkeämmäksi tuli henkisen sisällön etsiminen; hän tavoitteli puhdasta taidetta, joka olisi vapaa todellisuuden kuvaamisen taakasta. Jo esittävissäkin teoksissa viiva, väri, valo ja muoto olivat todenmukaisuutta tärkeämpiä. Näihin pyrkimyksiin Kupkaa johdatti kiinnostus okkultismiin, spiritismiin ja teosofiaan.

Abstraktit teoksensa Kupka rakensi usein musiikin tapaan. Viivojen, pintojen ja värien rytmit ja vuoropuhelut olivat hänelle tärkeitä. Hän pyrki tekemään näkymättömän näkyväksi. Hän oli vähintäänkin yhtä ankara ja johdonmukainen kuin Wassily Kandinsky tai Piet Mondrian, joiden varjoon hän on syyttä jäänyt.

Koneet ja jatsi innoittivat Kupkaa joitakin vuosia sotienvälisenä aikana. Hän ei kuitenkaan ollut koneromantikko niin kuin jotkut tuon ajan taiteilijat. Tarkoituksenmukainen muoto oli hänelle tässäkin tapauksessa tärkeintä. Viimeisinä vuosinaan hän palasi puhtaaseen abstraktiin ilmaisuun.

Kupka oli taitava piirtäjä, ja niinpä hän sai runsaasti erityisesti poliittisilta lehdiltä runsaasti kuvitustehtäviä, elettiinhän sata vuotta sitten lehtikuvituksen kulta-aikaa. Hän teki kuitenkin tuota työtä vain elättääkseen itsensä. Taiteena hän ei sitä pitänyt.

Jazz-hot n°1

Kupka: Jazz-Hot,1935

Kupka pysytteli parhaansa mukaan erossa viime vuosisadan alun ismeistä. Hän tunsi vastenmielisyyttä muiden ohella Henri Matissea ja muita fauvisteja kohtaan. Karoliina Hellbergin maalauksissa sen sijaan on häivähdys Matissen tavasta tehdä taidetta. Tuon mestarin varjo tai oikeastaan valo onkin seurannutkin länsimaista maalaustaidetta jo yli sadan vuoden ajan.

Hellbergin maalausten värit ja valot helähtävät joskus hyvinkin matissemaisesti. Myös syvyysvaikutelman minimoiminen viittaa samaan suuntaan. Mutta teosten kautta voi suunnata katseen vieläkin kauemmaksi. Niissä on rokokoomaista keveyttä ja erotiikkaakin.

Ingrid / Incu

Hellberg: Ingrid, 2017

Maalausten aiheena on usein interiööri, josta avautuu näkymä ulos. Veistokset, itämaisilta vaikuttavat matot ja uima-altaat viittaavat ylelliseen, mutta jo hivenen rappeutuvaan kulttuuriin. Ihmisiä ei näissä sisätilojen kuvissa näy, mutta ihmisen läsnäolo kuitenkin. Lattialle unohtuneet silmälasit tai sikin sokin heitetyt kuvat viittaavat tähän. Joskus maalauksissa on mukana taiteilijan oma teos, maalaus tai maljakko. Näyttelyssä onkin mukana myös klassiseen tapaan muotoiltuja oikeita maljakoita. Ne istuvat hyvin tähän hienoon kokonaisuuteen.

Karoliina Hellbergin näyttely liittyy Didrichsenin museon Pro Arte -tunnustuspalkintoon, jonka taiteilija sai viime vuonna.

Nuoret arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen saivat viime vuosisadan alussa tehtäväkseen suunnitella linna Karjalan kannakselle. Tilaaja oli pietarilainen liikemies Maximilian Neuscheller. Rakennus valmistui 1903.

Kolmikon arkkitehtitoimisto oli saanut mainetta pari vuotta aikaisemmin suunnittelemallaan Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongilla. Pietarilaistilaajalta arkkitehdit saivat kaiketi vapaat kädet ja niinpä tuloksena olikin vertaansa vailla oleva jugendlinna, kokonaistaideteos, jossa kaikki yksityiskohdat tekstiilejä ja huonekaluja myöten oli suunniteltu tiloihin sopiviksi. Linna tuhoutui jatkosodan aikana.

Merijoki1

Saarinen: Takkanurkkauksen suunnitelma, 1902

Arkkitehtuurimuseossa mukana pääasiassa Eliel Saarisen taitavasti maalaamia interiöörikuvia linnasta. Jo ne muodostavat hienon taidenäyttelyn. Esillä on myös tekstiilejä ja huonekaluja. Kannattaa tutustua.

 

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.3.2019

Härkiä ja kalloja

Marjatta Tapiola on yhtä ihastuttava kuin mielenkiintoinenkin taiteilija. Hän rakentaa maalauksensa niukkojen mutta tarkoin harkittujen värien pintojen ja virtuoosimaisesti vetäistyjen viivojen varaan. Ja aina taustalta loistaa valo vaikka aihe olisikin vähemmän valoisa.

Kysymyksessä on ennen kaikkea maalari, mutta ei todellisuudesta tai ulkoisesta maailmasta eristäytyvä taiteilija. Hänen teoksensa vilisevät viittauksia ja aihelmia uskonnosta, myyteistä ja tarinoista sekä taide- ja kulttuurihistoriasta. Dramatiikkaa on mukana aimo annos.

edf

Minotauros lähteellä. 2019

Maalauksissa on paljon Välimeren kulttuuriin liittyvää kuvastoa: härkiä, minotauroksia ja sarvekkaita kalloja. Ne viestivät voimasta ja uhmasta mutta, etenkin kallot, myös kaiken katoavaisuudesta. Samalla ne vetävät kaaren muinaisista luolamaalauksista antiikin myyttien ja tarujen kautta nykytaiteeseen, ennen kaikkea Picasson tuotantoon.

Toisaalta myös kristinuskon traditio on mukana. Johannes Edelläkävijän (Kastajan) mestaus, Pietà, Judith ja Holofernes tai Damaskoksen tiellä. Väkivallan ja uhkaavuuden tuntu on läsnä näissäkin teoksissa. Mutta hienosti, liikoja selittelemättä, Tapiolan nämä myytit maalauksiinsa sijoittaa.

Marjatta Tapiolan näyttely on esillä Galerie Forsblomissa 17.3. saakka.

Arvoituksia ja nostalgiaa

Amos Rex, Helsinki – René Magritte: Elämänviiva. Avoinna 19.5. saakka, ma, ke ja pe 11-18, to 11-20, la, su 11-17. Helsingin Taidehalli – Paul Osipowin maalauksia. Avoinna 24.3. saakka, ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 11-17. Forum Box, Helsinki – Erika Adamssonin maaluksia. Avoinna 24.2. saakka, ti-pe 11-17, la, su 12-16.

Amos Rex jatkaa komeasti suurella suosiolla alkanutta näyttelyohjelmaansa. Nyt esillä on viime vuosisadan tärkeän ja ehkä kiinnostavimman surrealistin René Magritten (1898 – 1967) taiteen katselmus. Se kattaa taiteilijan uran kaikki vaiheet uran alusta loppuun. Esillä on yli 80 teosta.

amos_rex_magritte_2019_Le-Retour-de-flamme_1943-

René Magritte: Le Retour de Flamme, 1943

Näyttelyn nimi Elämänviiva tulee esitelmästä, jonka Magritte piti yli 80 vuotta sitten. Siinä hän pohdiskelee taidettaan ja sen tekemistä selittämättä kuitenkaan sitä puhki. Moni asia jäi edelleen avoimeksi, ja muissa yhteyksissä hän ei koskaan suostunut taidettaan tulkitsemaan.

Magritte aloitti abstraktin taiteen tekijänä; teoksissa näkyy erityisesti kubismin vaikutus. Muutaman vuoden päästä hän tutustui ranskalaiseen surrealismiin ja innostui siitä. Belgialaisen Magritten surrealismi poikkesi kuitenkin ranskalaisesta. Hän ei kaivautunut unien maalimoihin, vaan etsi todellisuuteen uusia ja yllättäviä näkökulmia.

amos_rex_magritte_2019_La-Lampe-philosophique_1936-1024x853

René Magritte: La Lampe philosophique, 1936

Taiteilija sanoi etsivänsä selvyyttä ihmiseen liittyvään arvoitukseen, mysteeriin. Ehkä hänen kuvansa kuitenkin tekevät kaikesta entistäkin arvoituksellisemman. Hän rakentaa yllätyksiä yhdistämällä asioita, joita emme arjessamme ole tottuneet yhdistämään. Näin syntyy myös visuaalista huumoria, joskus ironistakin. Hän yhdistää myös oivaltavasti tekstiä ja kuvaa käyttäen hyväkseen kirjainten typografiaa.

amos_rex_magritte_2019_Le-Grand-Siècle_1954-1024x840

René Magritte: Le Grand Siècle, 1954

Mielenkiintoinen on vuosi 1948 eli vaihe, jota Magritte kutsui sikailukaudeksi. Siihen kuuluu näyttely, jonka hän järjesti Pariisissa. Siinä oli tarkoitus tehdä pilkkaa ranskalaisten hienostelusta. Tavoite saavutettiin. Magritte rikkoi välinsä sikäläisiin surrealisteihin lopullisesti. Seuraavalla vuosikymmenellä taiteilija palasi klassiseen surrealismiin, ja klassikoitahan noista teoksista sitten tulikin.

amos_rex_magritte_2019_Les-Marches-de-lété_1938-1024x849

René Magritte: Les Marches de Létè, 1938

 

Paul Osipowin takautuva näyttely osoittaa kuinka moneen ja joskus yllättäväänkin suuntaan hänen taiteensa on kulkenut. Hän sanookin, ettei hänen uransa ole edennyt lineaarisesti pisteestä a pisteeseen b, vaan se on risteillyt sinne ja tänne aina kiinnostuksen mukaan. Kaikissa vaiheissa teokset pysyvät kuitenkin ihailtavan selkeinä.

Uran alku sijoittuu poptaiteen tontille. Esikuvat löytyvät Britanniasta ja Yhdysvalloista. Taitava Osipow tässäkin lajissa oli. Näyttelyssä on pari esimerkkiä tuolta ajalta. Olisin suonut olevan enemmänkin.

Paul Osipow, Paradise View II, 1989

Paul Osipow: Paradise View. 1989

Poptaiteen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Osipow suuntasi geometriseen ei-esittävään taiteeseen, jota kutsutaan konkretismiksi tai konstruktivismiksi. Hän maalasi kaakelimaisia pintoja, rakenteita, jotka viestivät vai itsestään. Kuitenkin niissäkin joskus tulee esiin tilavaikutelma tai syvyysulottuvuus. Sarjallisuus liittyy tuohon parinkymmenen vuoden mittaiseen jaksoon. Varsinkin 1970-luvun vaihe on katselmuksessa aika niukka. Toisaalta näin pitkältä uralta jää väkisinkin jotakin esittelemättä.

Aika yllättävää oli Osipowin paluu esittävään kuvaan parikymmentä vuotta sitten. Muun ohella hatut, makkarat ja klassisen arkkitehtuurin fragmentit tulivat mukaan kuvaan. Alastontutkielmien voimakkaassa ääriviivassa ja pelkistetyssä sarjakuvamaisuudessa voi nähdä vaikkapa häivähdyksen poptaiteesta. Sitä voisivat olla myös hienot ”ryijymaalaukset”.

Paul Osipow täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Taidehallin katselmus on komea juhlanäyttely.

Paul Osipow, Espressopannu, juureksia, 2003,

Paul Osipow: Espressopannu, juureksia, 2003

 

Erika Adamsson on kiinnostava ja sympaattinen maalari. Esittävä kuva on hänen taiteessaan luontevasti pääosassa. Kertovaakaan ainesta hän ei karta. Ihminen, erilaiset interiöörit, erilaiset tilanteet ja ihmissuhteet nousevat vaivattoman tuntuisesti esiin.

Pale Green Taffeta, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pale Green Taffeta, 2019

Maalaukset ovat tummansävyisiä vähän kuin mustavalkoiset valokuvat. Sikäli ne tuovat mieleen menneen maailman, muistot ja niihin liittyvän nostalgian. Historiaan viittaavat myös ihmisten vaatteet ja erilaiset tilanteet, palvelijat ja rouvat, ylelliset maljakot ja sikaria polttava johtaja. Ja tietenkin menneeseen maailmaan kuuluu niin ikään Alexander, muotokuva Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin toisesta päähenkilöstä.

Perception, 2019 Erika Adamsson,

Erika Adamsson: Pereception, 2019

Adamsson maalaa spontaanin ja vauhdikkaan tuntuisesti. Maali on välillä paksuhkoa ja öljyistä. Tällainen värinkäyttö alumiinipohjalle vaatii taitoa. Hieno näyttely, toimiva kokonaisuus.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 21.2.2019